Kun avioliittoa koskevien tapasääntöjen kehitys oli vielä alkuvaiheessaan, avioliitto oli löyhä side, joka oli katkaistavissa milloin vain, ja lapset seurasivat aina äidin mukana. Äiti–lapsi-suhde on vaistonvarainen, ja se on vaikuttanut tapasääntöjen kulloisestakin kehitysvaiheesta riippumatta.
Alkukantaisten kansanheimojen keskuudessa avioliitoista vain noin puolet osoittautui tyydyttäviksi. Eron syynä oli useimmissa tapauksissa hedelmättömyys, joka pantiin aina vaimon syyksi; ja uskottiin, että lapsettomat vaimot muuttuisivat henkien maailmassa käärmeiksi. Alkukantaisempien tapojen vallitessa avioeron toteutumiseen tarvittiin aina miehen päätös, ja joidenkin kansojen keskuudessa nämä normit ovat säilyneet kahdennellekymmenennelle vuosisadalle saakka.
Jotkin heimot kehittivät tapasääntöjen kehittymisen myötä kaksi avioliiton muotoa: tavallisen, joka salli avioeron, ja pappisavioliiton, joka ei sallinut eroamista. Kun vaimoja ruvettiin ostamaan ja antamaan heille myötäjäisiä, se vaikutti erojen määrään niitä suuresti vähentäen, sillä avioliiton päättyminen epäonnistumiseen tiesi aina varallisuusseuraamuksia. Ja toden sanoaksemme tämä ikivanha omaisuustekijä lujittaa monia nykyajankin avioliittoja.
Yhteisöllisen aseman ja omaisuuden suomien etuoikeuksien aiheuttama sosiaalinen paine on aina ollut voimallinen avioliittotabuja ja -tapasääntöjä ylläpitävä tekijä. Avioliittoinstituutio on kautta aikakausien kulkenut tasaisesti eteenpäin ja on nykymaailmassa hyvällä pohjalla siitä huolimatta, että sen kimppuun käy uhkaavasti niiden kansojen keskuudessa laajalle levinnyt tyytymättömyys, joiden jäsenet nauttivat laajimmin henkilökohtaisesta valinnanvapaudesta—kokonaan uudesta vapauden lajista. Tällaisia asennoitumishäiriöitä ilmenee edistyneempien rotujen keskuudessa äkillisesti kiihtyneen sosiaalisen kehityksen seurauksena, kun sitä vastoin lyhyemmän matkan edenneiden kansojen keskuudessa avioliitto jatkaa vanhempien tapasääntöjen ohjauksessa kukoistustaan ja vähittäistä kohenemistaan.
Se, että vanhemman ja kauan vallalla olleen omaisuusmotiivin korvasi uutena ja yhtäkkisenä ilmaantunut ihanteellisempi mutta äärimmäisen yksilökeskeinen rakkausmotiivi, on vääjäämättä aiheuttanut avioliittoinstituution väliaikaista epävakaistumista. Ihmisen avioliittomotiivit ovat aina olleet huomattavasti kulloisenkin avioliittomoraalin yläpuolella, ja yhdeksännellätoista ja kahdennellakymmenennellä vuosisadalla länsimainen avioliiton ihanne on äkillisesti edennyt kauas rotujen itsekeskeisistä ja vain osaksi hallituista seksuaalisista yllykkeistä. Se, että jossakin yhteiskunnassa esiintyy suuri joukko naimattomia henkilöitä, on merkki tapasääntöjen ohimenevästä luhistumisesta tai niiden vaihtumisesta.
Avioliiton todellisena koetinkivenä on kautta aikojen ollut se jatkuva läheisyyden tunne, joka on kaikessa perhe-elämässä välttämätön. Kahdelta lellitellyltä ja pilalle hemmotellulta nuorelta, jotka on kasvatettu niin, että he odottavat saavansa myöten jokaisen mielihalunsa kohdalla ja voivansa tyydyttää turhamaisuuttaan ja minäkeskeisyyttään täysin mitoin, voidaan tuskin toivoa loistavaa menestymistä avioliitossa ja kodinrakennuksessa—elämänikäisessä kumppanuudessa, joka edellyttää itsensäunohtamista, kompromissien tekemistä, uhrautumista ja epäitsekästä omistautumista lastenkasvatukselle.
Esiaviolliseen seurusteluun tunkeutuva tavaton määrä kuvittelua ja haaveellista romantiikkaa on suurelta osalta syypää nykyajan länsimaisten kansojen keskuudessa kasvavassa määrin ilmenevään eroamisherkkyyteen. Ja naisen suurempi henkilökohtainen vapaus ja lisääntynyt taloudellinen riippumattomuus mutkistavat tätä kaikkea entisestään. Mutkaton avioero, kun ero johtuu itsehillinnän puutteesta tai persoonallisuuden normaalin sopeutumisen epäonnistumisesta, johtaa suoraa tietä vain takaisin niihin alkeellisiin yhteiskunnan kehitysvaiheisiin, joista ihminen on selviytynyt vasta varsin äskettäin ja varsin paljon henkilökohtaisen ahdistuksen ja rotukohtaisen kärsimyksen tuloksena.
Mutta täsmälleen niin kauan kuin yhteiskunta ei kasvata lapsia ja nuoria kunnollisesti, niin kauan kuin yhteiskuntajärjestelmä ei tarjoa riittävää avioliittoon valmistavaa opetusta ja niin kauan kuin nuoruudelle ominainen epäviisas ja kypsymätön ihanteellisuus toimii ratkaisevana tekijänä naimisiin mentäessä, täsmälleen niin kauan pysyvät avioeroluvut korkeina. Ja samassa määrin kuin sosiaalinen ryhmä jättää nuoret vaille avioliittovalmennusta, avioeron pitää toimia sosiaalisena varaventtiilinä, joka kehittyvien tapasääntöjen nopean kasvun aikakausina estää vieläkin pahemmat tilanteet.
Entisajan ihmiset näyttävät suhtautuneen avioliittoon suunnilleen yhtä vakavasti kuin jotkut nykyajan ihmiset. Eikä juuri näytä siltä, että nykyajan monet harkitsemattomat ja epäonnistuneet avioliitot olisivat suurikaan parannus, jos niitä verrataan niihin muinaisiin tapoihin, jotka tekivät nuorista miehistä ja naisista pariutumiskelpoisia. Nykyisen yhteiskunnan suuri epäjohdonmukaisuus on siinä, että se ylistää rakkautta ja ihannoi avioliittoa, samalla kun se ei hyväksy kummankaan perinpohjaista tarkastelua.