Häidenvietto on peräisin siitä tosiasiasta, että avioliitto oli alkujaan koko yhdyskunnan asia, ei pelkästään kahden yksilön tekemän päätöksen kruunaus. Pariutuminen oli ryhmän asia yhtä paljon kuin se oli henkilökohtainen toimitus.
Entisaikain ihmisten elämä kietoutui kauttaaltaan magiaan, rituaaleihin ja seremonioihin, eikä avioliitto muodostanut poikkeusta. Kun sivilisaatio edistyi, kun avioliittoon alettiin suhtautua vakavammin, hääseremoniat muuttuivat aina vain suurellisemmiksi. Alkuaikojen avioliitto oli omaisuusintresseihin vaikuttava tekijä, niin kuin se on nykyisinkin, ja sen vuoksi se edellytti oikeudellista seremoniaa; sittemmin syntyvien lasten sosiaalisen statuksen puolestaan vaatiessa avioliitolle laajinta mahdollista julkisuutta. Primitiivinen ihminen ei laatinut mitään muistiinpanoja, avioliittoseremonioiden todistajina piti sen vuoksi olla monta henkilöä.
Ensi alkuun hääseremonia oli enemmän kihlauksen kaltainen, ja sen sisältönä oli vain julkinen ilmoitus aikomuksesta elää yhdessä. Myöhemmässä vaiheessa tähän seremoniaan kuului muodollisuuksien mukainen yhteisateria. Joidenkin heimojen keskuudessa vanhemmat vain yksinkertaisesti veivät tyttärensä tämän aviomiehen luo; toisessa tapauksessa ainoana seremoniana oli virallinen lahjojenvaihto, minkä jälkeen tavallisesti morsiamen isä luovutti hänet sulhaselle. Monien Levantin kansanheimojen keskuudessa oli tapana tulla toimeen ilman minkäänlaisia muodollisuuksia, niin että avioliitto sinetöitiin sukupuolisuhteilla. Mutkikkaammat häämenot kehitti ensimmäisenä punainen ihminen.
Lapsettomuutta pelättiin suuresti, ja koska hedelmättömyyden katsottiin aiheutuvan henkien vehkeilyistä, sikiävyyden varmistamisponnistelut johtivat myös sellaiseen, että vihkimiseen liitettiin eräitä maagisia ja uskonnollisia seremonioita. Ja pyrittäessä näin varmistamaan avioliiton onnellisuus ja hedelmällisyys turvauduttiin moniin taikakaluihin. Myös astrologeilta pyydettiin neuvoa, jotta olisi varmistuttu siitä, että sopijapuolet olivat syntyneet onnellisten tähtien alla. Yhteen aikaan ihmisuhri kuului säännönmukaisena osana kaikkiin varakkaiden ihmisten häihin.
Onnenpäiviä haeskeltiin, ja torstaita pidettiin suotuisimpana. Häiden viettämistä täydenkuun aikana pidettiin poikkeuksellisen hyväenteisenä. Monilla Lähi-idän kansoilla oli tapana viskellä jyviä vastanaineiden päälle. Tämä oli maaginen riitti, jonka oletettiin varmistavan hedelmällisyyden. Jotkin itämaiden kansat käyttivät tähän tarkoitukseen riisiä.
Tulta ja vettä pidettiin aina parhaina aaveiden ja pahojen henkien torjuntakeinoina. Siitä johtuu, että häissä tavallisesti nähtiin alttaritulia ja palavia kynttilöitä sekä kasteen merkityksessä suoritettua pyhän veden pirskottamista. Kauan aikaa oli tapana määrätä väärä hääpäivä, ja aaveiden ja henkien harhauttamiseksi sitten äkkiä siirtää se tuonnemmaksi.
Vastanaineiden kiusoittelu ja kuherruskuukaudenviettäjiin kohdistetut kujeet ovat kaikki jäänteitä niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin ajateltiin, että henkien edessä oli parasta näyttää surkealta ja kiusatulta, jottei tulisi herättäneeksi näiden kateutta. Morsiushunnun käyttö on jäänne ajoilta, jolloin katsottiin välttämättömäksi pukea morsian valeasuun, jotteivät aaveet tuntisi häntä, samoin kuin pidettiin tarpeellisena kätkeä hänen kauneutensa muutoin mustasukkaisten ja kateellisten henkien katseilta. Morsiamen jalat eivät millään muotoa saaneet koskettaa maata juuri ennen vihkiseremoniaa. Vielä kahdennellakymmenennelläkin vuosisadalla on kristillisten tapasääntöjen mukaista levittää matto häävaunujen saapumispaikalta kirkon alttarille.
Eräs muinaisimmista häämenojen muodoista oli papin suorittama häävuoteen siunaus liiton hedelmällisyyden varmistamiseksi. Näin tehtiin jo kauan ennen kuin mitään virallista häärituaalia oli vakiinnutettu. Avioliittoa koskevien tapasääntöjen ollessa tässä kehitysvaiheessa häävieraiden odotettiin marssivan yöllä makuukamarin läpi, joten he voivat oikeudellisessa mielessä todistaa avioliiton saavuttaneen täyttymyksensä.
Se onnen oikku, että kaikista esiaviollisista testauksista huolimatta joidenkin avioliittojen kävi huonosti, sai alkukantaisen ihmisen etsimään vakuutusturvaa avioliiton epäonnistumista vastaan, lähetti hänet etsimään apua papeilta ja taikuudelta. Ja tämä kehityskulku johti suoraan nykyajan kirkkohäihin. Mutta kauan aikaa tunnustettiin yleisesti avioliiton tulleen solmituksi, kunhan asiasta sopineet vanhemmat—myöhemmin pariskunta itse—olivat niin päättäneet; kun sen sijaan viimeisten viidensadan vuoden ajan kirkko ja valtio ovat pitäneet hallussaan avioliittoa koskevaa oikeudenkäyttöä ja ovat ottaneet asiakseen julistaa avioliitto solmituksi.