Puhdasverisiä rotuja ei maailmassa nykyään enää ole. Varhaisia ja alkuperäisiä evolutionaarisia värilliskansoja on edustamassa enää kaksi maailmassa jäljellä olevaa rotua: keltainen ihminen ja musta ihminen. Ja nämäkin kaksi rotua ovat suuressa määrin sekoittuneet sukupuuttoon kuolleisiin värillisiin kansoihin. Vaikka niin kutsuttu valkoinen rotu polveutuukin enimmältään muinaisesta sinisestä ihmisestä, on sekin silti enemmän tai vähemmän sekoittunut kaikkien muiden rotujen kanssa, kokolailla samoin kuin on Amerikkojen punainen rotu.
Kuudesta värillisestä sangik-rodusta kolme oli ensisijaista ja kolme toissijaista. Vaikka ensisijaiset rodut—sininen, punainen ja keltainen—olivatkin monissa suhteissa verrattomampia kuin kolme toissijaista kansaa, olisi kuitenkin muistettava, että näillä toissijaisilla roduilla oli monia haluttuja ominaisuuksia, jotka olisivat kohentaneet ensisijaisia kansoja melkoisesti, jos niiden paremmat kannat olisi voitu sulauttaa ensisijaisiin.
”Puoliverisiä”, ”sekasiinnöksiä” ja ”sekarotuisia” kohtaan nykyisin tunnettu ennakkoluuloisuus juontuu siitä, että nykyinen rotujen välinen risteytyminen tapahtuu enimmäkseen näiden rotujen tavattoman heikkolaatuisten kantojen välillä. Epätyydyttäviä jälkeläisiä on tuloksena myös, silloin kun samaan rotuun kuuluvat rappeutuneet ainekset solmivat keskenään avioliittoja.
Mikäli Urantian nykyiset rodut voisivat vapautua näiden rotujen alimpien kerrosten muodostamasta kirouksesta—turmeltuneista, yhteiskunnanvastaisista, heikkomielisistä ja laitapuolen eläjistä—ei rajallisessa määrin tapahtuvaa rotujen sekoittumista vastaan olisi paljonkaan huomauttamista. Ja mikäli tällaiset rotujen sekoittamiset voitaisiin toteuttaa useiden rotujen korkeimmantasoisten ainesten välillä, olisi sitä vastaan vieläkin vähemmän huomautettavaa.
Korkeammantasoisten ja toisistaan poikkeavien kantojen risteyttäminen on uusien ja elinvoimaisempien perintöainesten luomisen salaisuus. Ja tämä pitää paikkansa niin kasveista, eläimistä kuin ihmisestäkin. Risteyttäminen tuo mukanaan uutta elinvoimaisuutta ja lisää hedelmällisyyttä. Eri kansojen keskitasoisten tai korkeammantasoisten kerrosten rodullinen sekoittaminen lisää luomispotentiaalia suuresti, kuten Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain nykyinen väestökoostumus osoittaa. Kun tällaista pariutumista tapahtuu alempien ja heikommantasoisten kerrosten välillä, luovuus vähenee, mistä ovat osoituksena Etelä-Intian nykyiset kansanheimot.
Rotujen sekoittuminen edistää uusien ominaisuuksien ilmaantumista merkittävästi, ja jos tällainen risteytyminen on tulosta korkeammantasoisten perintöainesten yhdistymisestä, silloin nämä uudet ominaisuudet ovat myös korkeammantasoisia rotupiirteitä.
Niin kauan kuin nykyiset rodut ovat kelvottomien ja rappeutuneiden kantojen näin pahasti ylikuormittamia, laajamittainen rotujen keskinäinen sekoittuminen olisi tavattoman vahingollista, mutta tällaisia kokeiluja kohtaan tunnettu vastenmielisyys perustuu enemmänkin sosiaalisiin ja kulttuurisiin ennakkoluuloihin kuin biologisiin näkökohtiin. Jopa alempitasoisten rotukantojen keskuudessa sekasiinnökset merkitsevät esivanhempiinsa verrattuina usein rodullista kohenemista. Risteytyminen edistää lajin kohenemista, mikä johtuu hallitsevien geenin roolista. Rotujen keskinäinen sekoittuminen lisää sellaista todennäköisyyttä, että sekasiinnöksessä esiintyy entistä suurempi määrä toivottuja hallitsevia geenejä.
Viimeisten sadan vuoden ajan Urantialla on tapahtunut enemmän rotujen risteytymistä kuin tuhansiin vuosiin. Ihmisrotujen ristisiitoksesta aiheutuvien vaikeitten ristiriitojen vaaraa on suuresti liioiteltu. Suurimmat ”puoliverisistä” aiheutuvat vaivat johtuvat sosiaalisista ennakkoluuloista.
Pitcairnilla valkoista ja polynesialaista rotua sekoittamalla suoritettu kokeilu onnistui kohtalaisen hyvin siksi, että kyseiset valkoiset miehet ja polynesialaisnaiset kuuluivat melko hyviin rotukantoihin. Valkoisen, punaisen ja keltaisen rodun korkeimpien ainesten välinen ristisiitos toisi välittömästi esiin useita uusia ja biologisesti vaikutusta omaavia ominaisuuksia. Mainitut kolme kansanheimoa kuuluvat ensisijaisiin sangik-rotuihin. Valkoisen ja mustan rodun sekoitukset eivät ole välittömien tulostensa osalta yhtä toivottavia, tosin eivät tällaiset mulattijälkeläiset niin kyseenalaisiakaan olisi kuin, millaisiksi sosiaalinen ja rodullinen epäluuloisuus pyrkii heidät tekemään. Fyysisessä mielessä tällaiset mustan ja valkoisen risteytymät ovat oivallisia ihmiskunnan edustajia siitäkin huolimatta, että heissä joissakin muissa suhteissa ilmenee vähäistä huonommuutta.
Kun ensisijainen sangik-rotu sulautuu toissijaiseen sangik-rotuun, tapahtuu jälkimmäisessä edellisen kustannuksella huomattavaa kohenemista. Ja kun näin tapahtuu pienessä mittakaavassa—pitkän ajanjakson kuluessa—ei voi olla paljonkaan vakavaa huomauttamista sitä vastaan, että ensisijaiset rodut tällä tavoin uhrautuvasti antavat omaansa toissijaisten ryhmien kohennukseksi. Toissijaiset sangikit olivat biologisessa mielessä joissakin suhteissa ensisijaisiin rotuihin verrattuina ylivoimaisia.
Loppujen lopuksi ihmiskuntaa uhkaava todellinen vaara on nähtävissä pikemminkin sivistyskansojen alemmantasoisten ja rappeutuneiden ainesten hillittömässä lisääntymisessä kuin missään luulotellussa vaarassa, joka johtuisi näiden kansojen rodullisesta risteytymisestä.
[Esittänyt Urantialla asemapaikkaansa pitävä serafien päällikkö.]
Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.