Avioliitolla on aina ollut läheinen kytkentä sekä omaisuuteen että uskontoon. Omaisuus on ollut avioliiton vakiinnuttaja, uskonto sen moraalistaja.
Alkuaikojen avioliitto oli varallisuussijoitus, taloudellinen keinottelutoimi. Kysymys oli paremminkin liikeasiasta kuin tunteillaleikittelemisestä. Entisaikojen ihmiset menivät naimisiin ryhmän etua ja hyvinvointia ajatellen. Sen vuoksi heidän avioliittonsa olivat ryhmän eli heidän vanhempiensa ja heimon vanhinten suunnittelemia ja järjestelemiä. Ja se tosiasia, että avioliitto oli muinaisten heimojen keskuudessa kestävämpi kuin monien nykykansojen keskuudessa, vahvistaa, että omaisuutta koskeneilla tapasäännöillä oli avioliittoinstituution vakautumiseen oma vaikutuksensa.
Kun sivilisaatio edistyi ja kun yksityisomaisuudelle osoitettiin tapasäännöissä enemmän huomiota, alettiin varastamista pitää suurena rikoksena. Aviorikos katsottiin erääksi varkauden muodoksi, aviomiehen omaisuusoikeuksien loukkaukseksi. Sen vuoksi sitä ei myöskään varhaisemmissa lakikokoelmissa ja tapasäännöissä erikseen yksilöity. Nainen aloitti elämänsä isänsä omaisuutena. Isä siirsi omistusoikeutensa naisen aviomiehelle, ja kaikki laillistetut sukupuolisuhteet juontuivat näistä aiempien aikojen omaisuusoikeuksista. Vanhassa testamentissa naisia käsitellään eräänä omaisuuden lajina. Koraani opettaa heidän alempiarvoisuuttaan. Miehellä oli oikeus lainata vaimoaan ystävälle tai vieraalle, ja joidenkin kansanheimojen keskuudessa tätä tapaa noudatetaan edelleenkin.
Nykyajan sukupuolinen mustasukkaisuus ei ole myötäsyntyistä, vaan se on kehittyvien tapasääntöjen tuote. Alkuaikojen mies ei ollut mustasukkainen vaimostaan, hän vain varjeli omaisuuttaan. Syy siihen, että vaimoa pidettiin aviomiestä tiukemmin sukupuolisesti tilivelvollisena, oli se, että hänen aviolliseen uskottomuuteensa kietoutui aina kysymys jälkeläisistä ja perinnöstä. Jo sivilisaation kulun alkuvaiheessa tuli aviottoman lapsen osaksi häpeä. Ensi alkuun aviorikoksesta rangaistiin vain naista, myöhemmin tapasäännöt määräsivät kurittamaan myös hänen kumppaniaan, ja käytäntönä oli pitkät ajat, että loukatulla aviomiehellä tai suojelija-isällä oli täysi oikeus tappaa tällainen miespuolinen avionrikkoja. Nykyajan kansat pitävät edelleen voimassa näitä tapasääntöjä, jotka sallivat kirjoittamattoman lain nojalla suoritettavat niin kutsutut kunniarikokset.
Koska siveystabu sai alkunsa eräänä omaisuutta koskevien tapasääntöjen osa-alueena, se koski aluksi vain naimisissa olevia naisia, mutta ei naimattomia tyttöjä. Myöhempinä vuosina siveyttä vaati enemmänkin isä kuin kosija, sillä neitsyys oli isän kannalta kaupallisesti hyödynnettävissä oleva etu: neitsyestä sai korkeamman hinnan. Kun siveyden kysyntä kasvoi, muodostui tavaksi maksaa isälle morsiusmaksu tunnustukseksi siitä palveluksesta, että isä oli asianmukaisesti kasvattanut tulevalle aviomiehelle siveän morsiamen. Kerran alkuun saatettuna tämä idea naisen koskemattomuudesta sai roduista sellaisen otteen, että tavaksi tuli kirjaimellisesti sulkea tytöt häkkiin, pitää heitä vuosikaudet tosiasiallisessa vankeudessa heidän neitsyytensä varmistamiseksi. Ja näin nämä uudemmat normit ja neitsyystestit toivat automaattisesti näyttämölle ammattiprostituoitujen yhteiskuntaryhmät. Nämä olivat hylättyjä morsiamia eli naisia, joista sulhasten äidit olivat saaneet selville, etteivät he olleet neitsyitä.