Kun pääsemme niin pitkälle, että historiallisten aikojen aamu alkaa valjeta, ihmiskunnan monikoosteiset rodut ovat levinneet jo koko Euraasiaan, Pohjois-Afrikkaan ja Tyynenmeren saarille. Ja nämä nykyiset rodut ovat tuloksena Urantian viiden perusrodun sekoittumisesta ja taas uudesta sekoittumisesta.
Kunkin urantialaisen rodun tunnusmerkkinä oli jokin erottava fyysinen ominaispiirre. Adamiitit ja nodiitit olivat pitkäkalloisia, andoniitit leveäkalloisia. Sangik-rotujen pää oli leveän ja pitkän väliltä, kuitenkin niin, että keltaiset ja siniset ihmiset olivat paremminkin leveäkalloisia. Kun sinisiin rotuihin sekoittui andoniittista rotuainesta, tulos oli selvästi leveäkalloista. Toissijaiset sangikit asettuivat tässä suhteessa keskiviivan ja pitkäkalloisuuden välimaastoon.
Vaikka nämä kallon mittasuhteet ovat käyttökelpoinen menetelmä selvitettäessä eri rotujen alkuperää, paljon luotettavampi tietolähde on luusto kokonaisuudessaan. Urantian rotujen varhaiskehityksessä oli alun perin havaittavissa viisi selvästi erottuvaa luuston rakennetyyppiä:
1. Andoniittinen, Urantian kanta-asukkaat.
2. Ensisijainen sangik: punainen, keltainen ja sininen.
3. Toissijainen sangik: oranssi, vihreä ja indigo.
4. Nodiitit, dalamatialaisten jälkeläiset.
5. Adamiitit, violetti rotu.
Näiden viiden suuren roturyhmän laajalti sekoittuessa tämä yhtämittainen sekoittuminen pyrki sangik-perintöaineksen vallitsevuudella hämärryttämään andoniittisen rotutyypin. Lappalaiset ja eskimot ovat andoniittisen ja sangik-sinisen rodun sekoittumia. Andoniittinen kantatyyppi on heidän luustonsa rakenteessa säilynyt parhaiten. Mutta adamiitit ja nodiitit ovat siinä määrin muihin rotuihin sekoittuneita, että he ovat tunnistettavissa vain, jos puhutaan yleistäen kaukasidisesta lajista.
Niinpä kun kaivetaan esiin viimeisten kahdenkymmenentuhannen vuoden aikaisia ihmisten jäännöksiä, niistä on yleensä mahdotonta täysin varmasti sanoa, mikä kuuluu mihinkin viidestä alkuperäisestä tyypistä. Tällaisten luustorakenteiden tutkiminen tulee paljastamaan, että ihmiskunta jakaantuu nykyisin osapuilleen kolmeen luokkaan:
1. Kaukasidinen—nodiittisten ja adamiittisten rotukantojen andiittinen sekoittuma, jota siihen sekoittunut ensisijainen ja (vähäisessä määrin) toissijainen sangik-aines ja laajahko risteytyminen andoniittien kanssa ovat edelleen muuntaneet. Tähän ryhmään kuuluvat läntiset valkoiset rodut sekä jotkin intialaiset ja turaanilaiset kansanheimot. Tätä ryhmää yhdistävänä tekijänä on andiittisen perimän suurempi tai pienempi osuus.
2. Mongolidinen—ensisijainen sangik-tyyppi, johon kuuluvat alkuperäinen punainen, keltainen ja sininen rotu. Kiinalaiset ja intiaanit sisältyvät tähän ryhmään. Euroopassa mongolidityyppi on muuntunut siihen sekoittuneen toissijaisen sangik- ja andoniittiaineksen vuoksi ja vielä sitäkin enemmän andiittisen verenlisäyksen kautta. Malaijit ja muut Indonesian kansanheimot sisällytetään tähän luokkaan, vaikkakin niihin sisältyy suuri toissijaisen sangik-verenperinnön osuus.
3. Negridinen—toissijainen sangik-rotutyyppi, johon alkujaan kuuluivat oranssi, vihreä ja indigo rotu. Neekerirotu on paras esimerkki tästä tyypistä, jota esiintyy kaikkialla Afrikassa, Intiassa ja Indonesiassa, aina niillä seuduilla, joille toissijaiset sangik-rodut asettuivat.
Pohjois-Kiinassa ilmenee tiettyä kaukasidisen ja mongolidisen tyypin sekoittumista; Levantissa taas ovat sekoittuneet kaukasidinen ja negridinen tyyppi; Intiassa, kuten Etelä-Amerikassakin, ovat edustettuina kaikki kolme tyyppiä. Ja kolmen jäljelle jäävän tyypin luuston ominaispiirteet ovat edelleenkin havaittavissa, ja ne edesauttavat nykyisten ihmisrotujen myöhempien esivanhempien tunnistamista.