Aatamin aikojen jälkeen sivilisaation kehto oli noin kolmenkymmenenviidentuhannen vuoden ajan Lounais-Aasiassa Niilinlaaksosta itään ja hieman pohjoiseen, Pohjois-Arabian poikki Mesopotamiaan ja sieltä Turkestaniin ulottuvalla alueella. Ja ilmasto oli ratkaiseva tekijä siinä, miksi sivilisaation perusta tuli lasketuksi juuri tälle alueelle.
Suuret ilmastolliset ja geologiset muutokset Pohjois-Afrikassa ja Länsi-Aasiassa olivat nimenomaisena syynä adamiittien ensimmäisten vaellusten päättymiseen sikäli, että Välimeren laajeneminen esti adamiittien pääsyn Eurooppaan ja käänsi muuttovirran pohjoiseen ja itään, kohti Turkestania. Näiden maankohoamisten ja niihin liittyneiden ilmaston muutosten päättymisen aikoihin, noin vuonna 15.000 eKr, sivilisaatio oli joutunut maailmanlaajuiseen umpikujaan, ellei oteta lukuun andiitteihin sisältyneitä kulttuurin käyteaineita ja biologisia reservejä, joiden leviämistä edelleenkin kahlehtivat Aasian suunnalla idän vuoristot ja lännen suunnalla Euroopan yhä laajempi metsittyminen.
Ilmaston kehitys on nyt toteuttamaisillaan sen, missä kaikki muut yritykset olivat epäonnistuneet, nimittäin euraasialaisten pakottamisessa luopumaan metsästyksestä ja siirtymään edistyneempiin elinkeinomenetelmiin, kuten karjankasvatukseen ja maanviljelyyn. Evoluutio saattaa olla hidasta, mutta se on tavattoman tehokasta.
Koska ensimmäiset viljelijät käyttivät varsin yleisesti orjatyövoimaa, sekä metsästäjä että karjapaimen suhtautuivat entiseen aikaan viljelijään halveksuvasti. Iät ja ajat maan viljelemistä pidettiin toisarvoisena puuhana. Siitä johtui ajatus, että maatyö oli kirous, vaikka se päinvastoin on kaikista siunauksista suurin. Vielä Kainin ja Aabelin aikana paimentolaisten antamia uhreja pidettiin suuremmassa arvossa kuin viljelijäväestön tuomia uhrilahjoja.
Ihminen kehittyi metsästäjästä viljelijäksi tavallisesti paimentolaiskauden välivaiheen kautta, ja tämä piti paikkansa myös andiittien keskuudessa, paitsi silloin kun ilmastollisten tekijöiden väistämättömyydestä johtunut kehityksellinen pakotin melko useinkin saattoi ajaa kokonaiset heimot siirtymään suoraan metsästäjistä menestyviksi maanviljelijöiksi. Mutta tällaista suoraa siirtymistä metsästyksestä maanviljelyyn esiintyi vain siinä tapauksessa, että seudun rotusekoituksessa oli suuri määrä violettia ainesta.
Evolutionaariset kansanheimot (etenkin kiinalaiset) oppivat jo varhaisessa vaiheessa kylvämään siemeniä ja viljelemään viljaa, sen jälkeen kun ne olivat havainneet sellaisten siementen itävän, jotka olivat vahingossa kostuneet tai joita oli pantu hautoihin vainajien ruoaksi. Mutta koko Lounais-Aasiassa, sen hedelmällisissä jokilaaksoissa ja niihin rajoittuvilla tasangoilla, andiitit sovelsivat sellaisilta esi-isiltään perimiään paranneltuja viljelymenetelmiä, jotka olivat tehneet maanviljelystä ja puutarhanhoidosta toisen puutarhan rajojen sisäpuolella pääasiallisen toimialan.
Aatamin jälkeläiset olivat tuhansien vuosien ajan kaikkialla Mesopotamian pohjoisen rajaseudun kunnailla viljelleet toisessa puutarhassa jalostettuja vehnä- ja ohralajikkeita. Siellä Aatamin ja Aataminpojan jälkeläiset tapasivat toisensa, kävivät kauppaa ja harjoittivat sosiaalista kanssakäymistä.
Juuri nämä elinehdoissa pakosta tapahtuneet muutokset olivat syynä siihen, että niin suuri osa ihmisrodusta muuttui ravitsemustottumuksiltaan kaikkiruokaiseksi. Vehnä-, riisi- ja kasvisruokavalion yhdistäminen karjanlihan käyttöön merkitsi näiden muinaiskansojen terveydentilan ja elinkykyisyyden kannalta suurta edistysaskelta.