Luonto ei anna ihmiselle mitään oikeuksia; se antaa vain elämän ja maailman, jossa elämä eletään. Luonto ei anna edes elämisen oikeutta, niin kuin on pääteltävissä siitä, mitä todennäköisesti tapahtuisi, jos aseeton ihminen joutuisi aarniometsässä kohdakkain nälkäisen tiikerin kanssa. Yhteiskunnan tärkein anti ihmiselle on turvallisuus.
Vähä vähältä yhteiskunta toi esille tarjoamansa oikeudet, ja tällä hetkellä ne ovat:
1. Ravinnonsaannin varmuus.
2. Sotilaallinen puolustus—varustautumisen tuottama turvallisuus.
3. Yhteiskunnan sisäisen rauhan säilyttäminen—yksilön harjoittaman väkivallan ja yhteiskunnallisen epäjärjestyksen ehkäiseminen.
4. Sukupuolisuhteiden kontrolli—avioliitto, perheinstituutio.
5. Omaisuus—omistamisen oikeus.
6. Yksilöiden välisen ja ryhmien välisen kilpailun edistäminen.
7. Huolehtiminen nuorison opettamisesta ja kouluttamisesta.
8. Tavaranvaihdon ja kaupan edistäminen—teollinen kehitys.
9. Työolojen ja maksettavien palkkioiden saattaminen paremmalle tolalle.
10. Uskonnonharjoittamisen vapauden takaaminen siinä tarkoituksessa, että kaikki nämä muut yhteiskunnalliset toiminnot jalostuisivat, kun niistä tulee hengellisesti motivoituja.
Kun oikeudet ovat niin vanhoja, ettei niiden alkuperästä enää ole tietoa, niitä kutsutaan usein luontaisiksi oikeuksiksi. Mutta ihmisoikeudet eivät todellisuudessa ole luontaisia, vaan ne ovat täysin yhteiskunnallisia. Ne ovat suhteellisia ja alituiseen muuttuvia, eiväthän ne ole muuta kuin pelisääntöjä—yhteisesti tunnustettuja kanssakäymisen säätelykeinoja, jotka hallitsevat ihmisten välisen kilpataistelun alati muuttuvia ilmiöitä.
Mitä jonain aikakautena pidetään oikeana, sitä ei aikojen muututtua ehkä enää pidetäkään oikeana. Se, että yhä edelleen on olemassa suuret määrät vajavaisia ja rappeutuneita yksilöjä, ei johdu siitä, että heillä olisi jokin luontainen oikeus tällä tavoin kuormittaa kahdennenkymmenennen vuosisadan sivilisaatiota, vaan se johtuu yksinkertaisesti siitä, että aikakauden yhteiskunta—tapasäännöt—niin määrää.
Tunnustettuja ihmisoikeuksia oli Euroopan keskiajalla vain muutamia. Jokainen ihminen kuului tuolloin jollekin toiselle, ja oikeudet olivat vain valtion tai kirkon myöntämiä etuoikeuksia tai suosionosoituksia. Ja tätä erhettä vastaan noussut kapina oli yhtä lailla erheellinen johtaessaan uskomukseen, jonka mukaan kaikki ihmiset syntyivät tasavertaisina.
Heikot ja alempitasoiset ovat aina taistelleet yhtäläisistä oikeuksista. He ovat aina vaatimalla vaatineet, että valtio pakottaisi vahvat ja korkeammantasoiset täyttämään heidän tarpeensa ja muutoinkin hyvittämään niitä puutteita, jotka aivan liian usein ovat luonnollinen tulos heidän omasta välinpitämättömyydestään ja velttoudestaan.
Tämä tasa-arvoisuuden ihanne on kuitenkin sivilisaation lapsi, sellaista ei tavata luonnosta. Kulttuuri itsekin osoittaa vastaansanomattomasti ihmisten perinnöllisen eriarvoisuuden siinä, miten perin epätasa-arvoisia ihmisten kulttuuriset kyvyt ovat. Luontaiseksi otaksutun tasa-arvoisuuden äkillinen ja evoluutioon perustumaton toteuttaminen syöksisi sivistyneen ihmisen nopeasti takaisin primitiivisten aikojen karkeisiin tapoihin. Yhteiskunta ei voi tarjota yhtäläisiä oikeuksia kaikille, mutta se voi antaa lupauksen siitä, että se oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta noudattaen huolehtii itse kunkin erilaisista oikeuksista. Yhteiskunnan tehtävänä ja velvollisuutena on tarjota luonnonlapselle kohtuullinen ja rauhanomainen mahdollisuus saada elantonsa, osallistua suvunjatkamiseen ja samalla päästä osalliseksi jonkinmääräisestä halujen tyydyttymisestä. Ja näiden kaikkien kolmen yhteissummasta koostuu ihmisen onnellisuus.