Jokaisella ihmisen instituutiolla oli alkuvaiheensa, ja siviilihallinto on asteittain etenevän evoluution tulos yhtä paljon kuin avioliitto, tuotantoelämä ja uskonto. Alkuaikojen sukukunnista ja alkuheimoista kehittyivät vähin erin ja yksi toisensa jälkeen ihmisen muovaamat hallitusjärjestelmät, jotka ovat tulleet ja menneet, kunnes on päädytty kahdennenkymmenennen vuosisadan toiselle kolmannekselle ominaisiin yhteiskunnallisen ja kansalaissäätelyn muotoihin.
Perheyksiköiden asteittaisen ilmaantumisen myötä laskettiin perusta sukukunnan, verisukulaisuuteen pohjautuvien perheiden muodostaman ryhmittymän, puitteissa tapahtuvalle hallinnolle. Ensimmäinen varsinainen hallituselin oli vanhimpainneuvosto. Tämä säätelevä ryhmä koostui vanhoista miehistä, jotka olivat kunnostautuneet jollakin vaikuttavalla tavalla. Sivistymätönkin ihminen arvosti jo varhaisessa vaiheessa viisautta ja kokemusta, ja seurasi pitkään jatkunut aikakausi, jolloin vanhimmat olivat hallitsevassa asemassa. Tästä vanhusten harvainvallasta kehkeytyi vähitellen patriarkaalisuuden idea.
Muinaiseen vanhimpainneuvostoon kätkeytyi jo kaikkien hallitustoimintojen—toimeenpanevan, lainsäädännällisen ja tuomiovallan—potentiaali. Tulkitessaan vallitsevia tapasääntöjä, neuvosto oli tuomioistuin; luodessaan uusia sosiaalisen käytännön muotoja, se oli lakiasäätävä elin ja siinä laajuudessa kuin tällaisia päätöksiä saatettiin voimaan, se oli toimeenpanoelin. Tämän neuvoston puheenjohtaja oli eräs myöhemmän heimopäällikköinstituution edeltäjistä.
Joidenkin heimojen neuvostot koostuivat naisista, ja monilla heimoilla oli ajoittain naishallitsijoita. Muutamat punaisen ihmisen heimot pysyivät uskollisina Onamonalontonin opetukselle ja tottelivat ”seitsenjäsenisen neuvoston” yksimielistä hallintoa.
Ihmiskunnan on ollut vaikea oppia, että keskustelukerho ei voi johtaa sen kummemmin rauhaa kuin sotaakaan. Primitiivisistä ”palavereista” oli perin harvoin mitään hyötyä. Ihmisrotu oppi jo alkuvaiheessa, että sukujen päämiehistä koostuvan ryhmän johtamalla sotajoukolla ei ollut mitään mahdollisuuksia vahvaa, yhden miehen johtamaa armeijaa vastaan. Sota on aina ollut kuninkaantekijä.
Ensi alkuun sotapäälliköt valittiin vain sotatoimia varten, ja rauhan aikana heillä oli tapana luopua osasta valtaoikeuksiaan. Tällöin heidän tehtävänsä olivat luonteeltaan enemmänkin yhteiskunnallisia. Mutta vähitellen he alkoivat valtaansa väärinkäyttäen sekaantua asioihin myös sotien välisenä rauhan aikana niin, että he pyrkivät hallitsemaan keskeytyksettä sodasta toiseen. Usein he pitivät huolen siitä, ettei yhdestä sodasta kulunut kauankaan, kun jo oltiin seuraavassa. Nämä varhaiset sotaherrat eivät rauhantilaa suuremmin rakastaneet.
Myöhempinä aikoina valittiin joitakuita päälliköitä muuhun kuin sotapalvelukseen, ja heidät valikoitiin epätavallisen fyysisen kunnon tai erinomaisten henkilökohtaisten kykyjen perusteella. Punaisilla ihmisillä oli usein kahdenlaisia päälliköitä: sachemit, rauhanajan päälliköt, ja perinnölliset sotapäälliköt. Rauhanajan hallitsijat olivat myös tuomareita ja opettajia.
Joitakin varhaisia yhdyskuntia hallitsivat poppamiehet, jotka usein toimivat myös päällikköinä. Yksi mies saattoi toimia pappina, lääkärinä ja ylimpänä toimeenpanijana. Alkuaikojen kuninkaalliset arvomerkit ovat varsin usein olleet alun perin papinkaapuun kuuluneita symboleja tai tunnuskuvioita.
Ja juuri näiden vaiheiden kautta hallinnon toimeenpaneva haara vähitellen kehkeytyi. Suku- ja heimoneuvostot jatkoivat toimintaansa neuvonantajan ominaisuudessa ja myöhemmin ilmaantuvien lainsäädännällisen ja oikeudellisen hallinnonhaaran edeltäjinä. Afrikassa kaikki nämä primitiivisen hallinnon muodot ovat monien heimojen keskuudessa vielä tämänkin päivän todellisuutta.