Primitiiviset halut saivat aikaan alkuperäisen yhteiskunnan, mutta aaveidenpelko piti sen koossa ja toi sen olemassaolemiseen ihmisen ulkopuolisen aspektin. Yhteinen pelko oli alkuperältään fysiologista: fyysisen kivun, tyydyttämättömän nälän tai jonkin maisen onnettomuuden pelkoa, mutta aaveidenpelko oli laadultaan uutta ja ylevämpää kauhua.
Luultavasti merkittävin yksittäinen tekijä ihmisyhteiskunnan evoluutiossa oli aaveuni. Vaikka useimmat unet saattoivat primitiivisen mielen pois tolaltaan, aaveuni sai alkuihmiset suorastaan kauhun valtaan ajaen nämä taikauskoiset unennäkijät toistensa syliin etsimään halukkaasti ja tosissaan toisiinsa liittymällä keskinäistä suojaa henkimaailman kuviteltuja epämääräisiä ja näkymättömiä vaaroja vastaan. Aaveuni on eräs ensimmäisistä eläintyyppisen ja ihmistyyppisen mielen välillä ilmenevistä eroista. Eläimet eivät muodosta mielikuvaa kuolemanjälkeisestä eloonjäämisestä.
Tätä aaveiden muodostamaa tekijää lukuun ottamatta, koko yhteiskunta rakentui perustarpeiden ja biologisten perusviettien varaan. Mutta aaveidenpelko toi sivilisaatioon uuden tekijän eli pelon, joka yltää kauas yksilön perustarpeiden ohi ja joka nousee huomattavasti jopa ryhmän säilymiseen tähtäävien ponnistelujen yläpuolelle. Manalle menneiden henkiä kohtaan tunnettu kammo toi esiin uuden ja hämmästyttävän pelkomuodon, järkyttävän ja väkevän kauhun, joka vaikutti osaltaan varhaisten, löyhien sosiaalisten järjestelmien muovautumiseen muinaisaikojen entistä kurinalaisemmiksi ja paremmin hallituiksi alkukantaisiksi ryhmiksi. Tämä järjetön taikausko, josta jotain on jäljellä vieläkin, valmisteli ihmisten mieltä tekemään kaikkea epätodellista ja yliluonnollista kohtaan tuntemansa taikauskoisen pelon avulla sen myöhemmän löydön, että ”Herran pelko on viisauden alku.” Ilmoituksen herättämän, Jumaluutta kohtaan tunnetun syvän kunnioituksen on määrä syrjäyttää evoluutioon kuuluvat perusteettomat pelot. Alkuaikojen aaveidenpelkoon perustuneesta kultista tuli voimakas sosiaalinen side, ja aina tuosta kaukaisuuksien takaisesta ajasta lähtien ihmiskunta on milloin enemmän milloin vähemmän pyrkinyt hengellisyyden saavuttamiseen.
Nälkä ja rakkaus ajoivat ihmisiä yhteen, turhamaisuus ja aaveidenpelko pitivät heitä yhdessä. Mutteivät nämä emootiot yksinään, ilman rauhaa edistävien ilmoitusten vaikutusta, pysty kestämään sitä rasitetta, joka juontuu ihmisten keskinäissuhteisiin sisältyvistä epäluuloista ja ärsyyntymisistä. Ilman ihmistä korkeammalta tasolta tulevaa apua, yhteiskuntaa koossa pitävä rasite murtuu, kun se on saavuttanut tietyt rajat, ja nämä samaiset yhteiskuntamuodostuksen liikkeelle panevat voimat—nälkä, rakkaus, turhamaisuus ja pelko—vaikuttavat kaikki yhdessä syöstäkseen ihmiskunnan sotaan ja verenvuodatukseen.
Ihmisrodun pyrkimys rauhaan ei ole luontainen ominaisuus, vaan se on peräisin ilmoitususkonnon opetuksista, edistyksellisten rotujen karttuneesta kokemuksesta, mutta aivan erityisesti Jeesuksen, Rauhan Ruhtinaan, opetuksista.