Jo ihmisen kantanisäkkäiden kehityksen alkuvaiheessa näiden vilkkaiden luontokappaleiden erään valiopariskunnan puunlatvusmajassa syntyi kaksoset, toinen koiras ja toinen naaras. Esivanhempiinsa verrattuina ne olivat todella kauniita pikku olentoja. Niiden ruumista peitti vain vähäinen karvoitus, mutta se ei ollut mikään haitta, eliväthän ne lämpimässä ja tasaisessa ilmanalassa.
Nämä lapset kasvoivat vähän yli sadankahdenkymmenen senttimetrin pituisiksi. Ne olivat kaikin tavoin vanhempiaan kookkaampia, niiden jalat olivat pitemmät ja käsivarret lyhyemmät. Niiden peukalot kääntyivät miltei täysin kämmentä vasten. Näin niiden peukalo soveltui jokseenkin yhtä hyvin erilaisiin tehtäviin kuin nykyihmisen peukalo. Ne kävelivät pystyasennossa, sillä niiden jalat soveltuivat kävelemiseen miltei yhtä hyvin kuin myöhempien ihmisrotujen jalat.
Ihmisiin verrattuina niiden aivot olivat alemmantasoiset ja pienemmät, mutta paljon korkeammantasoiset ja suhteellisesti paljon suuremmat kuin niiden esivanhempien aivot. Kaksoset osoittivat jo varhain korkeampaa älykkyyttä, ja pian ne tunnustettiinkin koko kantanisäkkäiden heimon johtajiksi, jotka todellakin pystyttivät primitiivisen sosiaalisen organisaation ja loivat alkeellisen taloudellisen työnjaon. Nämä veli ja sisar pariutuivat, ja kohta niillä oli ilonaan suuresti kaltaistensa lasten kaksikymmenyksipäinen joukko, jonka jäsenet olivat kaikki yli satakaksikymmentä senttimetriä pitkiä ja kaikin tavoin esivanhempiensa lajia verrattomampia. Tästä uudesta ryhmästä muodostui välinisäkkäiden kantajoukko.
Kun tämä uusi ja korkeatasoisempi ryhmä kasvoi lukumäärältään suureksi, puhkesi sota, säälimätön sota. Ja kun kauhistuttava taistelu oli ohitse, ei henkiin ollut jäänyt ainoatakaan yksilöä aiemmasta kantarodusta. Tämän lajin lukumäärältään vähäisempi, mutta voimakkaampi ja älykkäämpi sivuhaara oli jäänyt eloon kantamuotonsa kustannuksella.
Ja tämän jälkeen tästä luontokappaleesta tuli lähes viidentoistatuhannen vuoden ajaksi (kuusisataa sukupolvea) tämän maailmankolkan kauhu. Kaikki entisaikojen suuret ja vahingolliset eläimet olivat tuhoutuneet. Näiden seutujen syntyperäiset suureläimet eivät olleet lihansyöjiä, eivätkä kissojen heimon suuremmat lajit—leijonat ja tiikerit—olleet vielä tunkeutuneet tähän maan päällä omalaatuisen suojaisaan turvapaikkaan. Siksi näistä välinisäkkäistä kehittyi rohkeita olentoja, jotka alistivat valtaansa koko oman nurkkauksensa luomakunnasta.
Kantalajiinsa verrattuina välinisäkkäät edustivat joka suhteessa laadullista parannusta. Jopa niiden odotettavissa ollut elinikäkin oli pitempi ollessaan noin kaksikymmentäviisi vuotta. Tässä uudessa lajissa ilmeni koko joukko alkeellisia ihmisen rotuominaisuuksia. Jo syntymässä saamiensa, esivanhemmissaan ilmenneiden taipumusten lisäksi nämä välinisäkkäät kykenivät tietyissä vastenmielisissä tilanteissa osoittamaan inhoa. Niillä oli sen lisäksi selvästi havaittava keräilyvietti; niillä oli tapana kätkeä ravintoa myöhempää käyttöä varten, ja ne keräsivät suurella antaumuksella sileitä ja pyöreitä vierinkiviä sekä tietyntyyppisiä pyörökiviä, jotka soveltuivat ammuksina käytettäviksi joko puolustus- tai sitten hyökkäystarkoituksessa.
Nämä ihmisen välinisäkkäät osoittivat ensimmäisinä selvää taipumusta rakenteluun, minkä todistaa niiden keskinäinen kilpailu latvusmajojen ja monin tunnelein varustettujen, maanalaisten piilopaikkojen rakentamisessa. Ne olivat ensimmäinen nisäkäslaji, joka milloinkaan huolehti turvallisuudestaan rakentamalla sekä puunlatvusmajoja että maanalaisia suojia. Varsin laajalti ne hylkäsivät kasvavat puut asuinpaikkoinaan ja elivät päivät maan pinnalla ja nukkuivat yöt latvustoissa.
Luonnollista tietä aikaa myöten tapahtunut runsastuminen johti lopulta vakavaan kilpailuun ravinnosta ja taisteluun sukupuolikumppaneista, mikä kaikki vei toistuviin, kaikille osapuolille tuhoisiin taisteluihin. Nämä taistelut olivat vähällä hävittää koko lajin. Tällaiset kamppailut jatkuivat niin kauan, että elossa oli enää alle sadan yksilön ryhmä. Mutta lopulta rauha taas palasi, ja tämä yksinäinen eloon jäänyt heimokunta rakensi uudestaan puunlatvamakuukamarinsa ja aloitti taas kerran normaalin ja puolittain rauhanomaisen olemassaolonsa.
Kykenette tuskin käsittämään, miten täpärästi teidän ihmistä edeltäneet esivanhempanne välttyivät aina silloin tällöin uhanneelta sukupuuttoon kuolemiselta. Jos koko ihmiskunnan kantaisäsammakko olisi eräässä tilanteessa hypännyt viisi senttimetriä lyhyemmän loikan, koko evoluution kulku olisi muuttunut merkittävästi. Välittömästi kantanisäkäslajia edeltäneen puoliapinaemon elämä oli hiuskarvan varassa peräti viisi kertaa, ennen kuin se synnytti uuden ja korkeamman nisäkäslajin isän. Mutta kaikkein lähimpänä tuhoa oltiin silloin, kun salama iski puuhun, jossa kädelliskaksosten tuleva emo nukkui. Nämä molemmat välinisäkäsvanhemmat joutuivat pahan järkytyksen valtaan ja saivat vakavia palovammoja. Sama taivaalta iskenyt salama tappoi kolme niiden seitsemästä lapsesta. Nämä kehittyvät eläimet olivat miltei taikauskoisia. Tämä pariskunta, jonka latvusmajaan salama oli iskenyt, oli itse asiassa välinisäkäslajin edistyneempää ryhmää johtava pari. Ja heidän esimerkkiään seuraten yli puolet heimoyhteisöstä, johon kuuluivat tavallista älykkäämmät perhekunnat, muutti yli kolmen kilometrin päähän tuosta paikasta ja ryhtyi rakentamaan uusia puunlatvusmajoja ja uusia maasuojia—väliaikaisia piilopaikkoja äkillisen vaaran varalta.
Pian kotinsa valmistumisen jälkeen tämä pariskunta, lukemattomien taistojen veteraanipari, havaitsi olevansa kaksosten ylpeät vanhemmat, kaksosten, jotka olivat siihen mennessä maailmaan syntyneistä eläimistä kiinnostavimmat ja tärkeimmät, sillä ne olivat uuden lajin, kädellisten, ensimmäiset yksilöt. Tämä laji oli seuraava elintärkeä vaihe ihmiseen johtavassa evoluutiossa.
Yhtä aikaa näiden kädelliskaksosten syntymän kanssa syntyi kaksoset toisellekin pariskunnalle—välinisäkäsheimon erityisen takapajuisille urokselle ja naaraalle, parille, joka oli sekä mieleltään että fysiikaltaan alemmantasoinen. Nämä kaksoset, koiras ja naaras, eivät välittäneet tehdä valloituksia; ne huolehtivat vain ravinnon hankkimisesta, ja koska ne eivät tavallisesti syöneet lihaa, ne kadottivat pian kaiken kiinnostuksen saalistukseen. Näistä kehityksessä jälkeenjääneistä kaksosista tuli nykyisten ihmisapinaheimojen perustanlaskijat. Niiden jälkeläiset etsiytyivät lämpimämmille, eteläisille seuduille, jossa ilmanala oli lauhkea ja jossa oli tarjolla runsaasti trooppisia hedelmiä. Siellä ne ovat jatkaneet eloaan suunnilleen niin kuin ne elivät puheena olevana aikana—lukuun ottamatta niitä sukuhaarautumia, jotka pariutuivat jo olemassa olleiden gibboni- ja apinalajien kanssa ja jotka ovat sen seurauksena huomattavasti taantuneet.
Ja on siis helppo todeta, että ihminen ja apina ovat sukua toisilleen vain sikäli, että kumpikin polveutuu välinisäkkäistä, heimosta, jossa tapahtui kahden kaksosparin samanaikainen syntymä ja myöhempi eriytyminen. Alemmantasoisen parin kohtaloksi tuli tuottaa nykyistyyppiset apinat: paviaanit, simpanssit ja gorillat; korkeammantasoisen pariskunnan kohtalona taas oli jatkaa sitä ylöspäin suuntautunutta haaraa, josta kehittyi lopulta itse ihminen.
Nykyinen ihminen ja ihmisapinat todellakin polveutuvat samasta heimokunnasta ja samasta lajista, mutta eivät samoista vanhemmista. Ihmisen esivanhemmat polveutuvat suoraan tämän välinisäkkäiden heimon valikoituneen jäännöksen korkeammista rotuaineksista, kun sitä vastoin nykyiset ihmisapinat (tietyntyyppisiä, jo aiemmin olemassa olleita puoliapinoita, gibboneja, apinoita ja muita apinankaltaisia eläimiä lukuun ottamatta) ovat tämän välinisäkkäiden ryhmän kaikkein heikkotasoisimman pariskunnan jälkeläisiä, pariskunnan, joka heimonsa viimeisen raivokkaan taistelun aikana säilyi hengissä vain piilottelemalla yli kahden viikon ajan maanalaisessa ruokavarastossa ja tulemalla esiin, vasta kun vihollisuudet olivat varmasti ohitse.