Varhaiset puoliapinat, joista ihmislajin esimuodoista puhuttaessa on kysymys, eivät olleet suoranaisesti sukua jo olemassa olleille gibbonien ja apinoiden heimokunnille, joita tuolloin eli Euraasiassa ja Pohjois-Afrikassa ja joiden jälkeläisiä on säilynyt nykyaikaan asti. Ne eivät myöskään olleet nykytyyppiä edustavan puoliapinalajin jälkeläisiä, vaikka ne polveutuivat molemmille yhteisestä mutta silloin jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleesta kantamuodosta.
Samalla kun nämä varhaiset puoliapinat kehittyivät läntisellä pallonpuoliskolla, tapahtui, että ihmiskunnan nisäkäskantamuodot ilman välivaiheita muodostanut sukuhaara eriytyi Lounais-Aasiassa, keskimmäisen elollisjuurrutuksen alkuperäisellä kohdealueella, mutta sen itärajan tuntumassa. Useita miljoonia vuosia aikaisemmin olivat tyypiltään pohjoisamerikkalaiset puoliapinat vaeltaneet länteen Beringinkannaksen yli ja vähä vähältä levittäytyneet pitkin Aasian rannikkoa lounaaseen. Nämä vaeltajaheimot saapuivat viimein sille terveelliselle seudulle, joka sijaitsi silloisen laajentuneen Välimeren ja Intian niemimaan kohoavien vuoriseutujen välissä. Tällä Intian länsipuolisella maaperällä ne yhdistyivät muihin ja kehityksen kannalta suotaviin rotuaineksiin, ja näin ne perustivat ihmisrodun kantasuvun.
Tuon vuoriston lounaispuolella ollut Intian merenrannikko vaipui ajan myötä vähitellen mereen, mikä eristi tämän alueen elollisuuden täydelleen muusta maailmasta. Tälle Mesopotamian tai Persian niemimaalle ei ollut muuta pääsytietä eikä sieltä ollut myöskään muuta pakotietä kuin pohjoisen kautta, ja etelään tunkeutuvat jäätiköt sulkivat kerran toisensa jälkeen myös tämän väylän. Ja juuri täällä, siihen aikaan miltei paratiisillisella alueella, ilmaantui edellä mainituista puoliapinan tyyppisen nisäkkään valiojälkeläisistä kaksi suurenmoista ryhmää: nykyiset ihmisapinoiden heimot ja nykyinen ihmislaji.