Urantia maaeliöstön varhaiskaudella

Suuri liitukausi on lähestymässä loppuaan, ja sen päättyminen merkitsee mantereille tunkeutuvien suurten meritulvien loppumista. Tämä pitää paikkansa erityisesti Pohjois-Amerikan kohdalla, joka oli kokenut täsmälleen kaksikymmentäneljä laajamittaista mereenvajoamista. Ja vaikka tämän jälkeenkin esiintyi vähäisempiä mereenvajoamisia, ei niistä yksikään ollut verrattavissa tämän ja edellisten aikakausien laaja-alaisiin ja pitkäaikaisiin meren hyökkäyksiin. Nämä vuorottelevat maan ja veden valtakaudet ovat tapahtuneet vuosimiljoonan pituisina jaksoina. Tämä valtameren pohjan nousu ja lasku sekä mantereen pinnan korkeuden vaihtelut ovat noudattaneet aikakausien pituista rytmiä. Ja nämä samat rytmiset maankuoren liikkeet tulevat jatkumaan tästä ajasta eteenkinpäin, koko maapallon historian ajan, mutta niiden esiintymistiheys ja -laajuus vähenee.

Tämän ajanjakson kokemuksiin kuului myös mannerten liukumisen päättyminen ja Urantian nykyisten vuorten muodostuminen. Mutta mannermassojen paine ja niiden aikakausia jatkuneeseen liukumiseen sisältyneen liikevoiman estyminen eivät olleet ainoat vuoristojen muodostumiseen vaikuttaneet tekijät. Tärkein ja pohjimmainen tekijä, joka määrää vuorijonon sijainnin, on se, että entuudestaan on olemassa alanko tai painuma, ja että se on täyttynyt suhteellisesti kevyemmistä kerrostumista, jotka ovat muodostuneet edellisten kausien aikana eroosion kuluttamasta maasta tai meren kinostamasta aineksesta. Nämä kevyemmät maa-alat ovat joskus paksuudeltaan 4500:sta 6000:een metriä. Niinpä kun maankuoreen jostakin syystä kohdistuu painetta, nämä keveämmät alueet ovat ensimmäisinä poimuttumassa, taipumassa ja nousemassa ylöspäin, jotteivät ne olisi estämässä niiden keskenään kilpailevien ja eri tahoille vetävien voimien ja paineiden toisiaan vastaan tapahtuvaa kumoutumista, jotka vaikuttavat maankuoressa tai sen alla. Joskus tällaiset kohosiirrokset tapahtuvat ilman poimuttumista, mutta Kalliovuorten kohoamisen yhteydessä ilmeni runsasta poimuuntumista ja kallistumista, mihin liittyi suunnattoman suurten kerroslaattojen siirtymistä toistensa päälle sekä maan alla että sen pinnalla.

Maailman vanhimmat vuoret sijaitsevat Aasiassa, Grönlannissa sekä Pohjois-Euroopassa vanhemmissa itä–länsisuuntaisissa vuorijonoissa. Keski-ikäiset vuoret ovat Tyyntämerta ympäröivässä ryhmässä sekä Euroopan toisessa itä–länsisuuntaisessa vuorijonossa, joka syntyi suunnilleen samaan aikaan. Tämä jättiläismäinen maankohouma on miltei kuusitoistatuhatta kilometriä pitkä, ja se ulottuu Euroopasta Länsi-Intian saariston maankohoumiin saakka. Nuorimmat vuoret ovat Kalliovuorten järjestelmässä, jossa maa oli iät ja ajat kohoillut vain joutuakseen kerran toisensa jälkeen meren alle, jos kohta jotkut korkeammalla olleista maa-alueista säilyivätkin saarina veden yläpuolella. Keski-ikäisten vuorten muodostumisen jälkeen kohosi todellinen vuorinen ylämaa, josta luonnonvoimat sitten taiteelliset ponnistuksensa yhdistämällä muovailivat nykyiset Kalliovuoret.

Nykyinen Pohjois-Amerikan Kalliovuorten alue ei ole seudun alkuperäinen maankohouma, sillä eroosio oli sen kauan sitten tasoittanut, ja sen jälkeen se oli kohonnut uudelleen. Nykyisten Kalliovuorten juurella kulkeva vuorijono on kaikki, mitä on jäljellä alkuperäisestä vuorijonosta—siitä, joka kohosi uudelleen. Pikes Peak ja Longs Peak ovat huomiota herättäviä esimerkkejä tästä vuortenmuodostuksesta, joka jatkui kahden tai useammankin vuorisukupolven elinajan. Mainitut kaksi vuorenhuippua pitivät useiden aiempien tulvien aikana lakensa vedenpinnan yläpuolella.

Käsitelty kausi oli niin kuivalla maalla kuin veden allakin sekä biologisessa että geologisessa mielessä vaiheikas ja aktiivinen. Merisiilit runsastuivat, korallit ja merililjat sen sijaan harvinaistuivat. Myös ammoniitit, jotka olivat olleet hallitseva tekijä edellisen kauden aikana, taantuivat nopeasti. Maalla taas pinja ja muut nykyajan puut—jättiläiskokoiset punapuut mukaan luettuina—suurelta osin syrjäyttivät saniaismetsät. Tämän jakson loppuun mennessä, vaikka istukallista nisäkästä ei vielä ollut kehittynyt, biologinen näyttämö oli kuitenkin jo täysin valmiina tulevien aikojen nisäkästyyppien varhaisten kantamuotojen ilmaantumiselle myöhemmin seuranneen kauden kuluessa.

Ja näin päättyy muuan pitkä maailman evoluution kausi, joka alkaa maalla elävän elollisuuden kauan sitten tapahtuneesta ilmaantumisesta ja päättyy lähempänä nykypäivää oleviin, ihmiskunnan ja sen rinnakkaissukujen lähimpien kantaisien aikoihin. Tämä liitukausi kattaa viisikymmentä miljoonaa vuotta, ja se päättää nisäkkäitä edeltävän maaeliöstön kauden, joka kesti yli sata miljoonaa vuotta ja joka tunnetaan mesotsooisena maailmankautena.

Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.