Aikakaudesta toiseen jatkuneessa maan ja veden välisessä kamppailussa meri on pitkät ajanjaksot ollut verrattain voitokas, mutta ajat, jolloin maa on voitolla, ovat kohta käsillä. Eikä mantereiden liukuminen ole edennyt niin pitkälle, etteivätkö kapeat kannakset ja kaidat maasillat ajoittain yhdistäisi käytännöllisesti katsoen kaikkia maailman maamassoja.
Kun maa kohoaa viimeisestä siluurikauden vedenpaisumuksesta, sen myötä päättyy tärkeä ajanjakso maailman kehityksessä ja elämän evoluutiossa. Maan päällä sarastaa uusi aikakausi. Menneiden aikojen paljas ja mielenkiinnoton maisema on verhoutumassa rehevään vehreyteen, ja kohta ilmaantuvat ensimmäiset mahtavat metsät.
Varhain tapahtuneesta lajeiksijakautumisesta johtuu, että tämän aikakauden merieliöstö on varsin moninaista, mutta myöhemmin ilmeni kaikkien näiden erilaisten tyyppien esteetöntä sekoittumista ja yhdistymistä. Lonkerojalkaiset pääsivät pian kehityksensä huipulle, ja niitä seurasivat niveljalkaiset. Hanhenkaulasimpukat suorittivat ensi esiintymisensä. Mutta kaikkein suurin tapahtuma oli kalojen heimon yhtäkkinen ilmaantuminen. Jaksosta muodostui kalojen aikakausi, se maailman historian ajanjakso, jolle oli ominaista selkärankainen eläintyyppi.
270.000.000 vuotta sitten kaikki mantereet olivat merenpinnan yläpuolella. Miljooniin ja taas miljooniin vuosiin ei näin paljon maata ollut ollut yhtaikaisesti veden yläpuolella. Kysymyksessä oli yksi laajimmista kuivanmaan kausista maailman koko historiassa.
Viisi miljoonaa vuotta myöhemmin Pohjois- ja Etelä-Amerikan, Euroopan, Afrikan, Pohjois-Aasian ja Australian maa-alueet joutuivat lyhytaikaisesti aaltojen alle. Pohjois-Amerikka oli ajoittain lähes kokonaan veden peitossa. Ja tämän seurauksena muodostuneet kalkkikivikerrokset vaihtelevat vahvuudeltaan 150 ja 1500 metrin välillä. Nämä monet devonikauden meret levittäytyivät ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan niin, että Pohjois-Amerikan suunnaton arktinen sisämeri puhkaisi Pohjois-Kalifornian kautta lasku-uoman Tyyneenmereen.
260.000.000 vuotta sitten, tämän maanvajoamiskauden loppupuolella, Pohjois-Amerikkaa peittivät osin meret, jotka olivat samanaikaisesti yhteydessä Tyyneenmereen, Atlanttiin, arktisiin ja Meksikonlahden vesiin. Näissä devonikauden ensimmäisen tulvan loppuvaiheissa muodostuneet kerrostumat ovat vahvuudeltaan noin kolmesataa metriä. Näille ajoille luonteenomaiset koralliriutat osoittavat sisämerten olleen kirkasvetisiä ja matalia. Tällaisia korallikerrostumia on näkyvillä Ohiojoen rantatöyräissä lähellä Kentuckyn Louisvilleä, jossa ne ovat paksuudeltaan noin kolmekymmentä metriä ja sisältävät yli kaksisataa lajimuunnelmaa. Nämä korallimuodostumat ulottuvat Kanadan ja Pohjois-Euroopan kautta arktisille seuduille saakka.
Näiden mereenvajoamisten jälkeen monet rannikkokaistaleet nousivat huomattavan korkealle niin, että aikaisemmat kerrostumat peittyivät mutaan tai savikiveen. Eräälle devonikauden sedimentaatiolle on luonteenomaista myös punainen hiekkakivikerros, ja tämä kerros ulottuu laajalle alalle maanpintaa niin, että sitä tavataan Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, Euroopasta, Venäjältä, Kiinasta, Afrikasta ja Australiasta. Tällaiset punaiset kerrostumat kertovat kuivista tai puolittain kuivista olosuhteista, mutta tämän aikakauden ilmasto oli yhä lauha ja yhtenäinen.
Cincinnatin saaren kaakkoispuolella koko tämän ajanjakson ollut maa pysyi hyvän matkaa vedenpinnan yläpuolella. Mutta hyvin suuri osa Länsi-Euroopasta—Brittein saaret mukaan luettuina—oli upoksissa. Walesissa, Saksassa ja Euroopan muilla seuduilla devonikauden kalliot ovat paksuudeltaan noin 6000 metriä.
250.000.000 vuotta sitten oli aika, jolloin ilmaantui kalojen heimo, selkärankaiset, mikä oli eräs tärkeimmistä edistysaskelista koko ihmistä edeltäneessä evoluutiossa.
Niveljalkaiset eli äyriäiset olivat ensimmäisten selkärankaisten edelläkävijöitä. Kalojen heimon airuina toimi kaksi niveljalkaisesivaiheista muunnosta. Toisella oli pitkä ruumis, joka yhdisti pään ja pyrstön; toinen taas oli selkäruodoton ja leuaton alkukala. Mutta nämä edelläkävijälajit menehtyivät nopeasti, kun kalat—eläinkunnan ensimmäiset selkärankaiset—ilmaantuivat yhtäkkisesti pohjoisesta.
Monet varsinaisten kalojen suuremmista lajeista ovat peräisin tältä kaudelta; eräät hampaalliset lajit olivat pituudeltaan kahdeksasta kymmeneen metriä. Nykyiset hait ovat näiden muinaisten kalojen edelleen esiintyviä muotoja. Keuhko- ja panssarikalat saavuttivat evoluutionsa lakipisteen, ja kalat olivat ennen tämän aikakauden päättymistä jo sopeutuneet sekä makeaan että suolaiseen veteen.
Tämän jakson loppupuolella muodostuneista kerrostumista on löydettävissä todellisia kalanhammas- ja -luurankopetejä, ja pitkin Kalifornian rannikkoa esiintyy runsaita fossiilikerroksia, sillä monet Tyynenmeren suojaisat lahdet levittäytyivät kyseisellä seudulla maalle.
Uudenlainen maakasvillisuus alkoi nopeasti peittää maan pintaa. Tähän saakka oli maalla—aivan veden partaalla kasvaneita lukuun ottamatta—kasvanut vain muutamaa kasvia. Nyt ja yhtäkkisesti ilmestyy rehevä saniaisten heimo, joka kohta levisi hyvää vauhtia nopeasti kohonneen maan kamaralle maailman kaikissa osissa. Kohta kehittyi puulajeja, jotka olivat kuusikymmentä senttimetriä paksuja ja kaksitoista metriä korkeita. Myöhemmin kehittyivät puuhun lehdet, mutta näillä varhaisilla lajeilla oli vain alkeellinen lehvästö. Monia pienempiäkin kasveja oli olemassa, mutta niiden fossiileja ei löydy, koska vieläkin aiemmin ilmaantuneet bakteerit ovat ne tavallisesti hävittäneet.
Maan kohottua Pohjois-Amerikka sai Grönlantiin ulottuneiden maakannasten kautta yhteyden Eurooppaan. Nykyään näiden varhaisten maakasvien jäännökset ovat Grönlannin jääkuoren alla.
240.000.000 vuotta sitten maa alkoi vajota sekä osissa Eurooppaa että Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa. Tämä vajoaminen merkitsi devonikauden viimeisen ja vähäisimmän tulvajakson alkua. Arktiset meret levittäytyivät taas etelään ja peittivät suuren osan Pohjois-Amerikasta, Atlantti tulvehti laajalle alalle Eurooppaa ja Länsi-Aasiaa, samalla kun taas etelän Tyynimeri peitti enimmän osan Intiaa. Tämä tulva nousi hitaasti, ja yhtä hitaasti se myös väistyi. Hudsonjoen länsirannan Catskillvuoret ovat eräs Pohjois-Amerikan kamaralta löydettävistä tämän aikakauden suurimmista geologisista muistomerkeistä.
230.000.000 vuotta sitten merten vetäytyminen jatkui. Pohjois-Amerikka oli suurelta osin vedenpinnan yläpuolella, ja St. Lawrencen alueella oli voimakasta vulkaanista toimintaa. Montréalin Mont-Royal-vuori on erään silloisen tulivuoren eroosion kuluttama kaula. Koko kyseisen kauden laskeumakerrokset ovat hyvin näkyvillä Pohjois-Amerikan Appalakkien vuoristossa siellä, missä Susquehannajoki on uurtanut jokilaakson ja paljastanut nämä toistensa päällä olevat kerrokset. Ne saavuttivat yli 4000 metrin paksuuden.
Mannerten kohoaminen eteni, ja ilmakehä muuttui happipitoisemmaksi. Maata peittivät laajat, kolmenkymmenen metrin korkuiset saniaismetsät ja noiden aikojen erikoiset puut, hiljaiset lehdot; ääntäkään ei kuulunut, ei edes lehtien havinaa, sillä nämä puut olivat lehdettömiä.
Ja näin lähestyi loppuaan eräs merellisen elollisuuden evoluution pisimpään jatkuneista jaksoista, kalojen aikakausi. Tämä maailmanhistorian kausi kesti lähes viisikymmentä miljoonaa vuotta; tutkijoidenne piirissä se tunnetaan devonikautena.