Planeetan ilmakehä suodattaa maahan noin kaksi miljardisosaa Auringon koko valosäteilystä. Mikäli Pohjois-Amerikan ylle lankeavasta valosta veloitettaisiin kaksi senttiä kilowattitunnilta, nousisi vuotuinen valolasku yli 800 tuhanteen biljoonaan dollariin. Chicagolle lankeava auringonpaistelasku nousisi hyvän matkaa yli 100 miljoonaan dollariin päivältä. Eikä tulisi unohtaa, että saatte Auringosta muunkinlaista energiaa—valo ei ole ainoa ilmakehänne tavoittava Auringon anti. Urantialle virtaa valtavia aurinkoenergioita, joista joidenkin aaltopituudet ovat ihmisen näköaistin erotuskyvyn yläpuolella, toiset sen alapuolella.
Maan ilmakehä on miltei läpipääsemätön suurelle osalle siitä Auringon säteilystä, joka kuuluu spektrin äärimmäiseen, ultraviolettiin päähän. Useimmat näistä lyhyistä aaltopituuksista imeytyvät otsonikerrokseen, joka ympäröi maapalloa noin kuudentoista kilometrin korkeudella ja ulottuu avaruuteen toiset kuusitoista kilometriä. Ilmakehän tämän alueen kyllästävä otsoni muodostaisi maanpinnan olosuhteissa vain kaksi ja puoli millimetriä paksun kerroksen. Silti tämä suhteellisen pieni ja näennäisen merkityksetön otsonimäärä suojelee Urantian asukkaita edellä mainittujen, auringonvalossa esiintyvien vaarallisten ja tuhoisien ultraviolettisäteilyjen liikamäärältä. Jos toisaalta tämä otsonikerros olisi hiukankin paksumpi, jäisitte vaille niitä erittäin tärkeitä ja terveellisiä ultraviolettisäteitä, jotka nyt pääsevät maan pinnalle asti ja ovat erään välttämättömimmän vitamiininne esivaihe.
Ja tästäkin huolimatta jotkut mielikuvituksettomimmista kuolevaisista mekanisteistanne pitävät aineellista luomistulosta ja ihmisen kehitystä itsepintaisesti sattumana. Urantian keskiväliolennot ovat keränneet yli viisikymmentätuhatta fysiikan ja kemian alan tosiasiaa, joista he ovat sitä mieltä, että ne eivät käy yksiin umpimähkäisen sattuman lakien kanssa, ja joiden he väittävät erehtymättömästi osoittavan, että aineellisessa luomistuloksessa on mukana älyperäinen tarkoituksenmukaisuus. Eikä kaikessa tässä oteta lainkaan huomioon heidän luetteloaan niistä yli sadastatuhannesta havainnosta fysiikan ja kemian alueen ulkopuolelta, joiden he väittävät todistavan mielen läsnäolon aineellisen kosmoksen suunnittelussa, luomisessa ja ylläpidossa.
Auringostanne purkautuu todellinen kuolettavien säteiden tulva, ja se, että elämänne Urantialla on miellyttävää, johtuu yli neljänkymmenen sellaisen sattumanvaraiselta näyttävän suojelutoimenpiteen ”satunnaisesta” vaikutuksesta, joiden toimintatapa on samanlaista kuin on tämän ainutlaatuisen otsonikerroksen vaikutus.
Ellei ilmakehä ”käärisi maapalloa peittoonsa”, katoaisi lämpöä säteilyn muodossa joka yö niin nopeasti, että elämän säilyminen kävisi mahdottomaksi muutoin kuin keinotekoisesti.
Maan ilmakehän alemmat kahdeksan tai yhdeksän ja puoli kilometriä ovat troposfääri. Se on sääilmiöt aiheuttavien tuulien ja ilmavirtausten alue. Tämän alueen yläpuolella on sisempi ionosfääri, ja sen jälkeen seuraa stratosfääri. Maan pinnalta ylöspäin mentäessä lämpötila laskee tasaisesti yhdeksän ja puolen tai kolmentoista kilometrin matkalla, jossa korkeudessa se on noin 57 astetta (C) nollan alapuolella. Tämä lämpötilan vaihtelualue 54 ja 57 pakkasasteen (C) välillä pysyy muuttumattomana, kun noustaan seuraavat kuusikymmentäneljä kilometriä ylöspäin. Tämä vakaan lämpötilan alue on stratosfääri. Seitsemänkymmenenkahden tai kahdeksankymmenen kilometrin korkeudessa lämpötila alkaa kohota, ja tätä nousua jatkuu kunnes revontulten esiintymiskorkeudessa saavutetaan 650 o C lämpötila, ja juuri tämä voimakas lämpö ionisoi hapen. Mutta tällaisessa ohentuneessa ilmakehässä vallitsevaa lämpötilaa ei oikeastaan voi verrata lämpötilalukemiin maan pinnan tasolla. Älkää unohtako, että ilmakehänne koko massasta kohdataan yli puolet jo ensimmäisten viiden kilometrin matkalla. Maan ilmakehän ulottuvuuden äärialueen osoittavat revontulten korkeimmat liekit—noin kuusisataaneljäkymmentä kilometriä.
Revontuli-ilmiöillä on suora yhteys auringonpilkkuihin, niihin Auringon sykloneihin, jotka pyörivät vastakkaisiin suuntiin Auringon päiväntasaajan ylä- ja alapuolella samaan tapaan kuin Maan trooppiset pyörremyrskyt. Mainitut ilmakehän häiriöt pyörivät vastakkaisiin suuntiin riippuen siitä, esiintyvätkö ne päiväntasaajan ylä- vai alapuolella.
Auringonpilkkujen kyky muuttaa valon jaksolukuja osoittaa näiden Auringon myrskykeskusten toimivan suunnattoman suurina magneetteina. Tällaiset magneettikentät kykenevät sinkoamaan varautuneita hiukkasia auringonpilkkusyövereistä avaruuden läpi Maan ulompaan ilmakehään, jossa niiden ionisoiva vaikutus saa aikaan tällaisia näyttäviä revontuli-ilmiöitä. Niinpä suurimmat revontuli-ilmiöt ovat nähtävillänne auringonpilkkujen esiintymistiheyden ollessa suurimmillaan—tai vähän sen jälkeen—, jolloin pilkut yleisimmin sijaitsevat ekvatoriaalisesti.
Jopa kompassin neula reagoi tähän Auringon vaikutukseen, sillä se kääntyy hieman itään auringon noustessa ja hieman länteen auringonlaskun lähestyessä. Näin tapahtuu joka päivä, mutta auringonpilkkujakson ollessa suurimmillaan tämä kompassin poikkeama on kaksinkertainen. Nämä kompassineulan päivittäiset vaeltelut ovat reaktioita auringonvalon aiheuttamaan ylemmän ilmakehän lisääntyneeseen ionisoitumiseen.
Se seikka, että ylimmässä stratosfäärissä on kaksi erillistä sähköä johtavaa aluetta, selittää, kuinka voitte lähettää kauaksi kuuluvia radiolähetyksiä sekä pitkillä että lyhyillä aaltopituuksilla. Radiotoimintaanne häiritsevät toisinaan hirvittävät myrskyt, joita näiden ulompien ionosfäärien alueilla ajoittain riehuu.