Moraalisuuden alkuperä on minätajuinen järki. Se on eläimellisyyden yläpuolella, mutta silti täysin kehitysperäistä. Ihmisen evoluutio tuottaa kehittymisensä myötä kaikki ne kyvyt, jotka edeltävät Suuntaajien lahjoittamista ja Totuuden Hengen vuodattamista. Mutta moraalisuuden tasoille yltäminen ei vapauta ihmistä kuolevaisena elettävään elämään kuuluvista reaalisista kamppailuista. Ihmisen fyysinen ympäristö tekee olemassaolotaistelun välttämättömäksi; sosiaaliset olot tekevät eettiset mukautumistoimet välttämättömiksi; moraaliset tilanteet vaativat järjen korkeimmissa maailmoissa tapahtuvaa päätöksentekoa; hengellinen kokemus (se, että Jumala on oivallettu) vaatii, että ihminen löytää hänet ja vilpittömästi pyrkii olemaan hänen kaltaisensa.
Uskonto ei perustu tieteen tosiasioihin, sosiaalisiin velvollisuuksiin, filosofisiin oletuksiin eikä moraalisuudesta johdettuihin velvoitteisiin. Uskonto on oma erillinen maailmansa siinä, miten ihminen reagoi elämän tilanteisiin, ja se tulee vääjäämättä esille kaikissa moraalisuuden jälkeen tulevissa inhimillisen kehityksen vaiheissa. Uskonto saattaa kyllästää kaikki neljä arvojen tiedostamisen ja universumikumppanuudesta osalliseksitulemisen tasoa: itsensäsäilyttämisen fyysisen eli aineellisen tason; sosiaalisen eli emotionaalisen kumppanuuden tason; moraalisen eli velvollisuudentuntoisen järjen tason ja jumalallisen palvonnan kautta saavutetun universumikumppanuuden tiedostavan, hengellisen tason.
Tosiasioita tavoitteleva tiedemies käsittää Jumalan Ensimmäiseksi Aiheuttajaksi, voiman Jumalaksi. Tunneperäinen taiteilija näkee Jumalan kauneuden ihanteena, estetiikan Jumalana. Järkeilevä filosofi on toisinaan taipuvainen esittämään olettamuksen universaalisen ykseyden Jumalasta, jopa panteistisesta Jumaluudesta. Uskova religionisti, uskonnonharjoittaja, uskoo Jumalaan, joka tukee pelastumista, taivaassa olevaan Isään, rakkauden Jumalaan.
Kehitysuskontoa edeltää aina moraalinen käyttäytyminen, ja onhan se osa ilmoitususkontoakin, muttei se koskaan ole yhtä kuin koko uskonnollinen kokemus. Sosiaalinen palvelu on moraalisen ajattelun ja uskonnollisen elämisen tulos. Moraalisuus ei biologisesti johda uskonnollisen kokemuksen korkeammille hengellisille tasoille. Abstraktin kauniin jumalointi ei ole Jumalan palvontaa, ei myöskään luonnon ylistäminen eikä yhtenäisyyden kunnioittaminen ole Jumalan palvomista.
Kehitysuskonto on tieteen, taiteen ja filosofian äiti, joka nosti ihmisen sille tasolle, jolla hän kykenee ottamaan vastaan ilmoitususkonnon—Suuntaajan lahjoittaminen ja Totuuden Hengen tuleminen mukaan luettuina. Kuva inhimillisen olemassaolon kehityksestä alkaa uskonnolla ja päättyy uskontoon, olkoonkin, että ne ovat hyvin erilaatuisia uskontoja: toinen kehitysperäinen ja biologinen, toinen taas ilmoitusperäinen ja periodittainen. Ja näin uskonto, samalla kun se on ihmiselle normaalia ja luonnollista, on kuitenkin myös valinnanvaraista. Ei ihmisen ole pakko olla uskonnollinen—olla sitä oman tahtonsa vastaisesti.
Materiaalinen mieli ei voi koskaan täysin ymmärtää uskonnollista kokemusta, koska se on ennen muuta hengellinen kokemus. Tästä johtuu teologian—uskonnon psykologian—funktio. Perusopinkappale siitä, että ihminen tajuaa Jumalan olemassaolon, on äärelliselle käsityskyvylle paradoksi. Ihmisen logiikan ja finiittisen järjen on kutakuinkin mahdotonta saattaa sopusointuun jumalallisen immanenssin käsitettä—sitä, että Jumala on jokaisessa yksilössä ja osa häntä—Jumalan transsendenttisuuden idean kanssa—sen kanssa, että Jumala on universumien universumin herra. Nämä kaksi perusluonteista Jumaluuden käsitettä täytyy yhdistää siinä, että uskon kautta oivalletaan käsitys persoonallisen Jumalan transsendenssista, ja siinä, että tajutaan tämän Jumalan osasen olevan ihmisen sisimmässä, jotta älyperäinen palvonta olisi puolustettavissa ja jotta olisi perusteltua toivoa persoonallisuuden eloonjäämistä. Uskonnon vaikeudet ja paradoksit saavat alkunsa siitä, että uskonnon realiteetit menevät kauas kuolevaisen olennon älyllisen käsityskyvyn tuolle puolen.
Kuolevainen ihminen saa kolme suurta tyydytystä uskonnollisesta kokemuksesta jo ajallisen maan päällä olonsa päivinä:
1. Älyllisesti hän saa yhtenäisemmän inhimillisen tietoisuuden tuottamat tyydytykset.
2. Filosofisesti hän saa hyväkseen vahvistuksen moraalisia arvoja koskeville ihanteilleen.
3. Hengellisesti hän kukoistaa jumalallisen kumppanuuden kokemuksesta, todellisen palvonnan tuottamista hengellisistä tyydytyksentunteista.
Jumalatietoisuuden, siten kuin maailmojen kehittyvä kuolevainen sen kokee, tulee sisältää kolme vaihtelevaa tekijää, kolme toisistaan eroavaa todellisuuden tajuamisen tasoa. Ensiksi on mielellinen tietoisuus—Jumalan idean käsittäminen. Sitten seuraa sielullinen tietoisuus—Jumalan ihanteen tajuaminen. Lopuksi sarastaa henktietoisuus—Jumalan hengellisen reaalisuuden tajuaminen. Yhdistämällä nämä jumalallisuuden käsittämiseen kuuluvat tekijät, vaikkapa vain epätäydellisestikin, kuolevainen persoonallisuus kattaa kaikkina aikoina kaikki tietoiset tasot Jumalan persoonallisuuden tajuamisella. Lopullisuuden Saavuttajakuntaan päässeissä kuolevaisissa tämä kaikki tulee aikanaan johtamaan Jumalan korkeimmuuden tajuamiseen ja saattaa sittemmin päätyä Jumalan perimmäisyyden käsittämiseen, jonkinvaiheiseen absoniittiseen supertietoisuuteen Paratiisin-Isästä.
Jumalatietoisuuden kokeminen säilyy samana sukupolvesta toiseen, mutta sitä mukaa kuin inhimillinen tietämys aina uuden aikakauden myötä pääsee pitemmälle, filosofisen jumalakäsityksen ja Jumalan teologisten määritelmien täytyy muuttua. Jumalaatuntevaisuus, uskonnollinen tietoisuus, on maailmankaikkeuden realiteetti, mutta siitä riippumatta, miten pätevä (reaalinen) uskonnollinen kokemus on, sen täytyy olla valmis alistumaan älyllisen kritiikin ja järjellisen filosofisen tulkinnan kohteeksi. Sen ei tule pyrkiä olemaan jotakin inhimillisen kokemuksen kokonaisuudesta erillään olevaa.
Persoonallisuuden ikuinen eloonjääminen riippuu kokonaan kuolevaisen mielen tekemästä valinnasta. Sen tekemät päätökset määräävät kuolemattoman sielun eloonjäämispotentiaalin. Kun mieli uskoo Jumalaan ja sielu tuntee Jumalan, ja kun ne yhdessä hoivaavan Suuntaajan kanssa kaikki halajavat Jumalaa, silloin on eloonjääminen varmistettu. Älylliset rajoitukset, kasvatuksen hataruus, sivistyksen puute, sosiaalisen aseman mitättömyys, vieläpä inhimillisten moraalikäsitysten alamittaisuus, jotka johtuvat opetuksellisten, sivistyksellisten ja sosiaalisten etuisuuksien valitettavasta puuttumisesta, eivät voi tehdä tyhjäksi sitä, että jumalallinen henki vaikuttaa tällaisissa epäonnisissa ja inhimillisestä näkökulmasta katsottuna rajoitteisissa mutta uskovissa yksilöissä. Siitä, että Salaperäinen Opastaja on ihmisen sisimmässä, muodostuu kuolemattoman sielun alku, ja se takaa mahdollisuuden sen kasvupotentiaalille ja eloonjäämiselle.
Kuolevaisten vanhempien kyky tuottaa jälkeläisiä ei perustu siihen, että heillä olisi jokin tietty kasvatuksellinen, sivistyksellinen, sosiaalinen tai taloudellinen status. Vanhemmaksituloon tarvittavien tekijöiden yhtyminen luonnollisissa olosuhteissa riittää täysin siihen, mitä jälkeläisten aikaansaamiseksi tarvitaan. Oikean ja väärän erottava ja Jumalan palvomiseen kykenevä ihmismieli—liitossa jumalallisen Suuntaajan kanssa—on kaikki, mitä tässä kuolevaisessa tarvitaan hänen eloonjäämisominaisuuksin varustetun, kuolemattoman sielunsa aikaansaamiseen ja kehittämiseen, jos tällainen hengellä varustettu yksilö etsii Jumalaa ja toivoo vilpittömästi tulevansa hänen kaltaisekseen sekä rehellisesti päättää täyttää taivaassa olevan Isän tahdon.