Ajallisuuden ja avaruuden universumit kehittyvät asteittain; elämän—maisen tai taivaallisen—kehityskulku ei ole umpimähkäistä eikä maagista. Kosminen kehitys ei ehkä aina ole ymmärrettävää (ennustettavissa olevaa), mutta sattumaa se ehdottomasti ei ole.
Aineellisen elämän biologinen yksikkö on alkulimaa oleva solu: kemiallisten, sähköisten ja muiden perusenergioiden kommunaalinen yhdistymä. Sen kemialliset kaavat ovat kussakin järjestelmässä erilaisia, ja elävän solun lisääntymismenetelmä on kussakin paikallisuniversumissa hieman erilainen, mutta Elämänkantajat ovat aina ne elävät katalysoijat, jotka panevat alulle aineellisen elämän alkureaktiot. He ovat elävän aineen energiapiirien alkuunsaattajat.
Kaikissa saman paikallisjärjestelmän maailmoissa on havaittavissa kiistatonta fyysistä samankaltaisuutta. Jokaisella planeetalla on siitä huolimatta oma elollisuuden skaalansa niin, ettei ole kahta maailmaa, joiden kasvisto ja eläimistö ovat täsmälleen samanlaiset. Nämä järjestelmän elollistyyppien planeettakohtaiset muunnelmat johtuvat Elämänkantajien päätöksistä. Mutta nämä olennot eivät ole ailahtelevia eivätkä oikullisia, vaan universumeja hoidetaan lain ja järjestyksen mukaisesti. Nebadonin lait ovat Salvingtonin jumalallisia mandaatteja, ja elämän evolutionaarinen järjestelmä Sataniassa on sopusoinnussa Nebadonin evoluutiomallin kanssa.
Ihmisen kehityksen sääntönä on evoluutio, mutta itse prosessi vaihtelee suuresti eri maailmoissa. Joskus elämä pannaan alulle yhdestä keskuksesta, toisinaan kolmesta, kuten Urantialla tapahtui. Ilmakehällisissä maailmoissa sen alkukotina on tavallisesti meri, mutta ei aina, sillä asia riippuu paljon planeetan fyysisestä tilasta. Elämänkantajilla on elämän alkuunpanotehtävänsä suhteen suuri toimintavapaus.
Planetaarisen elämän kehittymisessä sen kasveina ilmenevä muoto edeltää aina eläinten muodossa tapahtuvaa ilmenemistä, ja kasvikunta on melkolailla täydelleen kehittynyt, ennen kuin eläinten esityypit siitä erillistyvät. Kaikki eläintyypit kehittyvät edeltävistä, kasvimaailmaa edustavista elollisuuden perusmuotoumista. Niitä ei organisoida erikseen.
Elollisuuden kehityksen varhaisvaiheet eivät kaikilta osin käy yksiin nykyisten näkemystenne kanssa. Kuolevainen ihminen ei ole evoluution sattuma. On olemassa täsmällinen järjestelmä, universaalinen laki, joka määrittää, miten elämää koskeva planeettakohtainen suunnitelma avaruuden sfääreillä toteutuu. Aika ja tietyn lajin runsas jälkeläistuotanto eivät ole ratkaisevia tekijöitä. Hiiret lisääntyvät paljon elefantteja nopeammin, elefantit kuitenkin kehittyvät nopeammin kuin hiiret.
Planeetan kehitysprosessi sujuu hyvässä järjestyksessä ja hallitusti. Korkeampien organismien kehittyminen elollisuuden alemmista ryhmittymistä ei ole sattumanvaraista. Johonkin valikoituun lajiin sisältyvän elämänplasman tiettyjen suotuisten perintöainesten tuhoutuminen kuitenkin joskus hetkellisesti viivästyttää evolutionaarista edistymistä. Ihmisen evoluutioon kuuluvan yhden ainoan korkealaatuisen perintötekijän menettämisestä johtuvan vahingon korjaaminen vaatii joskus aikakauden toisensa perään. Tällaisia elävän protoplasman oivallisia ja muihin nähden verrattomampia perintöaineksia tulisi suojella tarkkaan ja järkevästi, heti kun sellaisia ilmaantuu. Ja useimmissa asutuissa maailmoissa näitä korkeammanlaatuisia elämän potentiaaleja pidetäänkin huomattavasti suuremmassa arvossa kuin Urantialla.