Kaiken aineen rakenne noudattaa aurinkokunnan rakennetta. Kaikkien pikkuruisten energiauniversumien keskustassa on suhteellisen vakaa, verrattain paikallaan pysyvä, aineellista olemassaoloa edustava ydinosa. Tämä keskusyksikkö on varustettu kolminkertaisin manifestoitumismahdollisuuksin. Tämän energiakeskuksen ympärillä pyörii loputtomassa runsaudessa, mutta vaihtelunalaisilla radoilla, energiayksiköitä, jotka ovat etäisesti verrattavissa jonkin oman aurinkokuntanne kaltaisen tähtiryhmän aurinkoa kiertäviin planeettoihin.
Atomin sisällä elektronit kiertävät keskusprotonin ympäri niin, että niillä on liikkumatila, joka on verrattavissa planeettojen omaamaan liikkumatilaan niiden kiertäessä auringon ympäri aurinkokunnan sisältämässä avaruudessa. Todelliseen kokoon verrattaessa etäisyys atomin ytimen ja sisimmän elektronikehän välillä on suhteellisesti sama kuin sisimmän planeetan, Merkuriuksen, ja Aurinkonne välillä.
Sekä elektronien pyörähdykset akselinsa ympäri että niiden nopeus atomin ydintä kiertävällä radalla ylittävät kumpikin sen, mitä ihminen kykenee kuvittelemaan, niiden rakenneosina olevien ultimatonien nopeuksista puhumattakaan. Radiumin positiiviset hiukkaset lentävät avaruuteen vauhdilla, joka on noin kuusitoistatuhatta kilometriä sekunnissa, kun negatiiviset hiukkaset puolestaan saavuttavat lähes valon nopeuden.
Paikallisuniversumit noudattavat rakenteensa osalta kymmenjärjestelmää. Duaalisessa universumissa on tasan sata avaruusenergian toisistaan erotettavissa olevaa atomista materialisoitumaa. Se on Nebadonissa suurin mahdollinen aineen järjestäytymisen aste. Nämä sata aineen muotoa koostuvat säännöllisestä sarjasta, jossa yhdestä sataan elektronia kiertää suhteellisen tiivistä keskusydintä. Juuri tämä täsmällinen ja luotettava erilaisten energioiden yhdistyminen muodostaa materian.
Ei jokaisen maailman pintakerroksessa esiinny sataa tunnistettavissa olevaa alkuainetta, mutta ne ovat tai ovat olleet läsnä jossakin tai ovat kehittymässä. Planeetan syntyyn ja sitä seuraavaan kehitykseen liittyvät olosuhteet määräävät, montako atomityyppiä sadasta on havaittavissa. Monenkaan maailman pinnalta ei löydetä raskaampia atomeja. Urantiallakin ilmenee tunnetuissa raskaammissa alkuaineissa hajoamistaipumusta, kuten radiumin käyttäytyminen osoittaa.
Atomin stabiliteetti riippuu keskusytimessä olevien sähköisesti epäaktiivisten neutronien lukumäärästä. Kemiallinen käyttäytyminen riippuu kokonaan vapaasti kiertävien elektronien aktiivisuudesta.
Orvontonissa ei ole koskaan ollut mahdollista luonnollisella tavalla koota yli sataa rataelektronia yhdeksi atomijärjestelmäksi. Kun ratakenttään on keinotekoisesti tuotu satayksi elektronia, seurauksena on aina ollut keskusprotonin silmänräpäyksellinen hajoaminen sekä elektronien ja muiden vapautuneiden energioiden raju hajaantuminen.
Vaikka atomit saattavatkin sisältää yhdestä sataan rataelektronia, vain suurempien atomien kymmenen ulointa elektronia kiertävät keskusytimen ympäri selvästi erottuvina ja erillisinä kappaleina, jotka ehyinä ja kompakteina kiertävät täsmällisiä ja selkeitä ratoja. Keskustaa lähinnä olevat kolmekymmentä elektronia ovat erillisinä ja järjestyneinä kappaleina vaikeasti tarkkailtavia ja havaittavia. Tämä sama elektronisen käyttäytymisen vertaussuhde ytimen läheisyyteen nähden vallitsee kaikissa atomeissa niihin sisältyvien elektronien lukumäärästä riippumatta. Mitä lähempänä ydintä, sitä vähemmän ilmenee elektronien yksilöllisyyttä. Elektronin aaltomainen energiaulottuma voi levitä ulospäin siinä määrin, että se ottaa kokonaan haltuunsa atomin radoista alemmat; tämä pitää eritoten paikkansa lähimpänä atomin ydintä olevien elektronien kohdalla.
Kolmellakymmenellä sisimmällä rataelektronilla on yksilöllisyys, mutta niiden energiajärjestelmät pyrkivät sekoittumaan keskenään, sillä ne ulottuvat elektronista toiseen ja miltei radalta radalle. Seuraavat kolmekymmentä elektronia muodostavat toisen perheen eli energiavyöhykkeen ja edustavat enenevää erillisyyttä. Ne ovat ainehiukkasia, jotka edellisiä täysimääräisemmin kontrolloivat mukanaan seuraavia energiajärjestelmiä. Seuraavat kolmekymmentä elektronia, kolmas energiavyöhyke, ovat yhä yksilöllistyneempiä, ja ne kiertävät entistä selkeämpiä ja erillisempiä ratoja. Viimeiset kymmenen elektronia, joita esiintyy vain kymmenessä raskaimmassa alkuaineessa, omaavat riippumattomuuden arvoaseman ja ne kykenevät sen vuoksi enemmän tai vähemmän vapaasti pakenemaan emoytimen hallinnasta. Vähäisinkin lämpötilan ja paineen vaihtelu saa tämän neljännen ja uloimman ryhmän elektronit pakenemaan keskusytimen otteesta, kuten uraanin ja sen sukulaisalkuaineiden spontaani hajoaminen osoittaa.
Ensimmäiset kaksikymmentäseitsemän atomia eli ne, jotka sisältävät yhdestä kahteenkymmeneenseitsemään rataelektronia, ovat muita helpommin käsitettävissä. Kahdennestakymmenennestäkahdeksannesta eteenpäin kohtaamme yhä enemmän arvaamattomuutta, jonka oletetaan johtuvan Kvalifioimattoman Absoluutin läsnäolosta. Mutta osa tästä elektronien arvaamattomuudesta johtuu ultimatonien toisistaan poikkeavista aksiaalinopeuksista sekä ultimatonien selittämättömästä ”yhteensulloutumisen” taipumuksesta. On olemassa muitakin vuorovaikutuksia—fyysisiä, sähköisiä, magneettisia ja gravitatorisia—, jotka ovat syynä elektronien käyttäytymisessä esiintyvään vaihteluun. Sen vuoksi atomit ovatkin ennustettavuudeltaan henkilöiden kaltaisia. Tilastotieteilijät saattavat julistaa löytäneensä lakeja, jotka hallitsevat suurta joukkoa joko atomeja tai ihmisiä, mutta ne eivät päde, kun on puhe yksittäisestä atomista tai henkilöstä.