Monien aurinkojen, myös oman Aurinkonne, sisäinen lämpötila on paljon yleisesti uskottua korkeampi. Auringon sisuksessa ei ole käytännöllisesti katsoen lainkaan kokonaisia atomeja, kaikkia niitä on nimittäin enemmän tai vähemmän hajottanut näin korkeissa lämpötiloissa luonnostaan esiintyvä voimakas röntgensädepommitus. Kokonaan siihen katsomatta, mitä materiaelementtejä saattaa esiintyä Auringon ulommissa kerroksissa, murskaavien röntgensäteiden hajottava vaikutus on tehnyt sisäosissa olevista alkuaineista hyvin samankaltaisia. Röntgensäde on atomisen olomuodon suuri yhdenmukaistaja.
Aurinkonne pintalämpötila on lähes 3300 astetta, mutta sen sisäosiin tunkeuduttaessa lämpötila kohoaa nopeasti, kunnes se keskiosissa nousee uskomattomaan noin 19.400.000 asteen korkeuteen. (Kaikki esitetyt lämpötilat ovat Celsius-asteikkonne mukaisia.)
Kaikki nämä ilmiöt ovat osoituksena suunnattomasta energian kulutuksesta, ja tärkeysjärjestyksen mukaan lueteltuina aurinkoenergian lähteet ovat:
1. Atomien—ja lopulta elektronien—hajoaminen.
2. Alkuaineiden muuttuminen toisiksi, näin vapautuvien energioiden radioaktiivinen ryhmä mukaan luettuna.
3. Joidenkin universaalisten avaruusenergioiden kasautuminen ja niiden edelleenlähettäminen.
4. Avaruudessa oleva aines ja meteorit, joita lakkaamatta syöksyy liekehtiviin aurinkoihin.
5. Aurinkojen kutistuminen; auringon jäähtyminen ja sitä seuraava supistuminen tuottavat toisinaan energiaa ja lämpöä enemmän kuin avaruusaines.
6. Korkeissa lämpötiloissa painovoiman vaikutus muuntaa tiettyä kehässä kiertävää voimaa säteilyä lähettäviksi energioiksi.
7. Takaisin siepattu valo ja muu aines, jotka vetäytyvät takaisin aurinkoon, sen jälkeen kun ne ovat sieltä lähteneet, sekä muut auringon ulkopuolelta peräisin olevat energiat.
On olemassa kuumista kaasuista (lämpötilaltaan joskus miljoonia asteita) koostuva, säätelevä peite, joka sulkee auringot sisäänsä ja joka vaikuttaa tasapainottavasti lämmönmenetykseen ja muutoinkin estää lämmön haihtumisen aiheuttamia vaarallisia vaihteluja. Auringon aktiivisen elämänvaiheen aikana 19.400.000 asteen sisäinen lämpötila pysyy ulkoisen lämpötilan vähitellen tapahtuvasta laskemisesta täysin riippumatta suunnilleen samana.
Voitte koettaa kuvitella 19.400.000 asteen lämpöä—tiettyjen gravitaatiopaineiden yhteydessä—elektronien kiehumapisteeksi. Näin suuren paineen alaisuudessa ja näin korkeassa lämpötilassa kaikki atomit hajoavat ja pirstoutuvat elektronisiksi ja muiksi esivaiheisiksi rakennusosikseen. Myös elektronit ja muut ultimatonien yhdistymät saattavat hajota, mutta auringot eivät kykene hajottamaan ultimatoneja.
Tällaiset aurinkolämpötilat toimivat ultimatoneja ja elektroneja suunnattomasti kiihdyttäen. Jälkimmäisistä ne kiihdyttävät ainakin niitä, jotka jatkavat olemassaoloaan näissä olosuhteissa. Käsitätte, mitä korkea lämpötila merkitsee ultimatonien ja elektronien toiminnan kiihdyttämisen kannalta, kun pysähdytte ajattelemaan, että pisara tavallista vettä sisältää yli tuhattriljoonaa (10 21 ) atomia. Se on yhtä kuin yli sadan hevosvoiman energia käytettynä jatkuvasti kahden vuoden ajan. Kokonaislämpö, jonka aurinkokunnan Aurinko nyt joka sekunti säteilee, riittäisi kiehuttamaan Urantian kaikkien valtamerten veden ei vähemmässä kuin yhdessä sekunnissa.
Universumienergian päävirtojen suorissa kanavissa toimivat auringot vain voivat säteillä ikuisesti. Tällaiset auringot liekehtivät loputtomasti, sillä ne kykenevät korvaamaan materiahukkansa sillä, että ne saavat avaruuden vahvuutta ja sitä vastaavaa kiertävää energiaa. Mutta niiden tähtien kohtalona, jotka ovat etäällä näistä uudelleenvarautumisen pääkanavista, on joutua kokemaan energian ehtyminen—vähittäinen jäähtyminen ja viimein loppuunpalaminen.
Yhteentörmäyksessä saatu isku voi vaikuttaa nuorentavasti tällaisiin kuolleisiin tai kuoleviin aurinkoihin, tai ne voivat latautua uudelleen joidenkin avaruuden valottomien energiasaarekkeiden avulla tahi ryöstämällä painovoimallaan lähistön pienempiä aurinkoja tai aurinkokuntia. Valtaosa kuolleista auringoista kokee elpymisen näiden tai muiden evolutionaaristen menetelmien avulla. Niiden kohtalona, jotka eivät lopultakaan tällä tavoin lataudu uudelleen, on hajota massan räjähdyksessä, kun painovoiman aiheuttama tiivistyminen saavuttaa energiapaineen ultimatonitiivistymisen kriittisen tason. Tällaisista häviävistä auringoista tulee näin harvinaismuotoisinta energiaa, joka soveltuu erinomaisesti energisoimaan toisia, suotuisammin sijaitsevia aurinkoja.