Rooman poliittisen vallankäytön lujittumisen ja kristinuskon leviämisen jälkeen kristityt huomasivat, että heillä oli yksi Jumala, suurenmoinen uskonnollinen käsitys, mutta ei imperiumia. Kreikkalais-roomalaiset huomasivat, että heillä oli suuri imperiumi, mutta ei Jumalaa, joka olisi toiminut soveliaana uskonnollisena käsityksenä valtakunnanlaajuisessa palvonnassa ja valtakunnan hengellisessä yhdistämisessä. Kristityt hyväksyivät imperiumin, imperiumi omaksui kristinuskon. Roomalaisen anti oli poliittisen vallankäytön yhtenäisyys, kreikkalaisen anti oli kulttuurin ja oppineisuuden yhtenäisyys, kristinuskon anti oli uskonnollisen ajattelun ja käytännön yhtenäisyys.
Rooma voitti nationalismiin perustuneen perinteen yleisvaltakunnallisella universalismilla ja teki ensimmäisen kerran historian aikana mahdolliseksi rotujen ja kansakuntien ainakin nimellisesti hyväksyä sama uskonto.
Kristinusko pääsi Roomassa suosioon aikana, jolloin stoalaisten ponnekkaiden opetusten ja mysteerikulttien pelastuslupausten välillä käytiin suurta taistelua. Kristinusko toi tullessaan virkistävää lohdutusta ja vapahtavaa voimaa hengellisesti nälkäiselle kansalle, jonka kielessä ei ollut sanaa ”epäitsekkyydelle”.
Kristinusko sai suurimman voimansa siitä, miten sen uskovat elivät palvelemista korostavaa elämäänsä, mutta myös siitä, miten he alkuvaiheen räikeän vainon aikana uskonsa puolesta kuolivat.
Opetus Kristuksen tuntemasta rakkaudesta lapsia kohtaan teki pian lopun laajalle levinneestä tavasta jättää ei-toivotut lapset ja varsinkin tyttövauvat heitteille ja kuolemaan.
Kristillisissä jumalanpalveluksissa alkuaikoina noudatettu kaava omaksuttiin juutalaisesta synagogasta, mitralaisrituaalin aineksin sitä muunnellen, ja myöhemmin siihen lisättiin suuri määrä pakanallista prameutta. Alkukristillisen kirkon selkärangan muodostivat juudaismiin kääntyneet mutta kristinuskon omaksuneet kreikkalaiset.
Toinen Kristuksen jälkeinen vuosisata oli koko maailmanhistorian mitassa paras ajankohta hyvän uskonnon edetä läntisessä maailmassa. Ensimmäisen vuosisadan aikana kristinusko oli kamppaillen ja kompromisseja tehden valmistautunut työntämään juurensa maahan ja sitten nopeasti leviämään. Kristinusko otti omakseen keisarin; myöhemmin keisari otti omakseen kristinuskon. Se oli uuden uskonnon leviämisen kannalta suurenmoinen aikakausi. Vallitsi uskonnonvapaus, matkustaminen oli yleismaailmallista ja ajattelu oli esteetöntä.
Hellenisoituneen kristinuskon nimellisestä vastaanottamisesta seurannut hengellinen sysäys tuli Rooman kannalta liian myöhään estääkseen hyvään alkuun päässeen moraalisen taantumisen tai kompensoidakseen jo vallalle päässeen ja pahenevan rodullisen rappeutumisen. Tämä uusi uskonto oli keisarilliselle Roomalle kulttuurinen välttämättömyys, ja on äärimmäisen valitettavaa, ettei siitä laajemmassakin mielessä tullut hengellisen pelastuksen välikappaletta.
Edes hyvä uskonto ei voinut pelastaa suurta valtakuntaa siltä, mitä vääjäämättä seurasi, kun yksilökohtainen osallistuminen hallituksen asioihin oli olematonta; kun holhoaminen oli liiallista; kun verotus oli yletöntä ja veronkannossa esiintyi räikeitä väärinkäytöksiä; kun Levantin kanssa käyty kauppa oli epätasapainossa, mikä imi tyhjiin kultavarannot; kun huvittelu oli järjetöntä; kun Rooma asetti normit kaikessa; kun nainen painettiin alennuksen tilaan; kun pidettiin yllä orjuutta ja annettiin rodun rappeutua; kun kulkutaudit raivosivat ja kun vallalla oli valtiokirkko, joka institutionalisoitui niin pitkälle, että se lähestyi hengellistä mahoutta.
Olosuhteet eivät kuitenkaan olleet yhtä huonot Aleksandriassa. Varhaisvaiheen koulukunnat pitivät Jeesuksen opetukset edelleenkin suurimmaltaan kompromisseista vapaina. Pantainos opetti Clemensiä ja lähti sitten Natanaelin jalanjälkiä seuraten julistamaan Kristusta Intiassa. Vaikka jotkin Jeesuksen ihanteet kristinuskoa rakennettaessa uhrattiinkin, on rehellisyyden nimessä kuitenkin kirjattava, että toisen vuosisadan loppuun tultaessa kaikista kreikkalais-roomalaisen maailman suurista ajattelijoista oli jo tullut kristittyjä. Riemuvoitto alkoi lähestyä täyttymystään.
Ja tässä tarkasteltu Rooman valtakunta oli riittävän pitkäikäinen varmistaakseen kristinuskon säilymisen, vielä senkin jälkeen kun imperiumi oli luhistunut. Mutta olemme monet kerrat arvelleet, mitä Roomassa ja maailmassa olisikaan tapahtunut, jos kreikkalaisen kristinuskon sijasta olisikin otettu vastaan valtakunnan evankeliumi.