Roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen kulttuurin sellaisenaan. He korvasivat arpomiseen perustuvan hallitustavan edustuksellisella hallitustavalla. Ja tämä muutos oli ennen pitkää suosiollinen kristinuskolle sikäli, että Rooma toi koko läntiseen maailmaan uudenlaisen suvaitsevuuden vieraita kieliä, kansoja ja jopa uskontoja kohtaan.
Roomassa alkuvaiheessa esiintynyt kristittyjen vainoaminen johtui suureksi osaksi pelkästään siitä, että nämä saarnatessaan käyttivät onnettomuudekseen termiä ”valtakunta”. Roomalaiset suhtautuivat suvaitsevasti mihin hyvänsä ja kaikkiin uskontoihin, mutta heidän suhtautumisensa muuttui varsin nyreäksi kaikkea sellaista kohtaan, mikä tuoksahti poliittiselta kilpailuasetelmalta. Ja niin kenttä oli täysin avoin uskonnollisen propagandan harjoittamiselle, sitten kun nämä alkuvaiheessa esiintyneet ja varsin suuressa määrin väärinkäsityksestä johtuneet vainot laantuivat. Roomalaista kiinnosti poliittinen hallinnointi. Taiteesta tai uskonnosta hän välitti perin vähän, mutta kumpaankin hän suhtautui harvinaisen suvaitsevasti.
Itämainen lainkäyttö oli ankaraa ja mielivaltaista. Kreikkalainen lainkäyttö oli häilyvää ja taiteellista. Roomalainen lainkäyttö oli ylhäistä ja kunnioitusta herättävää. Roomalainen kasvatus tuotti ennenkuulumatonta ja ilmeetöntä lojaalisuutta. Alkuaikojen roomalaiset olivat poliittisesti antaumuksellisia ja ylevästi asialleen vihkiytyneitä yksilöitä. He olivat rehellisiä, intomielisiä ja ihanteilleen omistautuneita, mutta heillä ei ollut sellaista uskontoa, joka olisi ansainnut tulla sillä nimellä kutsutuksi. Ei siis ihme, että heidän kreikkalaiset opettajansa kykenivät suostuttelemaan heidät omaksumaan Paavalin kristinuskon.
Ja nämä roomalaiset olivat suurenmoinen kansa. He pystyivät hallitsemaan länsimaita siksi, että he hallitsivat itsensä. Tällainen verraton rehellisyys, antaumus ja luja itsehillintä oli kristinuskon vastaanottamisen ja kasvun kannalta ihanteellinen maaperä.
Näiden kreikkalais-roomalaisten oli helppo ruveta hengellisessä mielessä suhtautumaan institutionaalista kirkkoa kohtaan yhtä hartaasti kuin he suhtautuivat poliittisessa mielessä valtiota kohtaan. Roomalaiset vastustivat kirkkoa vain, kun he pelkäsivät sitä valtion kilpailijana. Koska kansallinen filosofia ja omaperäinen kulttuuri Roomalta suurelta osin puuttui, se omaksui kreikkalaisen kulttuurin ja otti rohkeasti moraalifilosofiakseen Kristuksen. Kristinuskosta tuli Rooman moraalikulttuuri, mutta on tuskin oikein sanoa, että siitä olisi tullut Rooman uskonto siinä mielessä, että se olisi ollut niiden ihmisten omakohtainen kokemus hengellisestä kasvusta, jotka näin erittelemättömällä tavalla tämän uuden uskonnon omaksuivat. On totta, että monet yksittäiset ihmiset kylläkin tunkeutuivat koko tämän valtiouskonnon pinnan alle ja löysivät sielunsa ravinnoksi hellenisoidun ja pakanallistetun kristinuskon piileviin totuuksiin sisältyvien kätkettyjen merkitysten todelliset arvot.
Stoalainen sinnikkäine ”luontoon ja omaantuntoon” vetoamisineen oli vain entistäkin paremmin valmistellut Roomaa ottamaan—ainakin älyllisessä mielessä—vastaan Kristuksen. Roomalainen oli olemukseltaan ja kasvatukseltaan lakimies; hän suhtautui kunnioittavasti jopa luonnonlakeihin. Ja nyt hän kristinuskon piirissä näki luonnonlaeissa Jumalan lait. Kansa, joka kykeni tuottamaan Ciceron ja Vergiliuksen, oli kypsä omaksumaan Paavalin hellenisoidun kristinuskon.
Ja niin nämä roomalaistuneet kreikkalaiset pakottivat sekä juutalaiset että kristityt filosofisoimaan uskontonsa, koordinoimaan sen ideat ja systematisoimaan sen ihanteet, sovittamaan uskonnolliset käytännöt vallitsevaan elämänmenoon. Ja tässä kaikessa oli suunnatonta apua siitä, että heprealaiskirjoitukset käännettiin kreikaksi ja että sittemmin Uusi testamentti laadittiin kreikan kielellä.
Kreikkalaiset olivat juutalaisista ja monista muista kansoista poiketen jo pitemmän aikaa aina välillä uskoneet kuolemattomuuteen, jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen eloonjäämiseen, ja koska tämä oli Jeesuksen opetuksen ydinsisältö, oli selvää, että kristinusko vetoaisi heihin voimakkaasti.
Toinen toistaan seuranneet kreikkalaisen kulttuurin ja roomalaisen politiikan menestykset olivat lujittaneet Välimeren maat yhdeksi imperiumiksi, jolla oli yksi kieli ja yksi kulttuuri, ja valmistaneet läntisen maailman hyväksymään ajatuksen yhdestä Jumalasta. Juudaismi tarjosi tämän Jumalan, mutta uskontona juudaismi ei ollut näiden roomalaistuneiden kreikkalaisten hyväksyttävissä. Filonista oli apua joillekuille sikäli, että he lievensivät vastaväitteitään, mutta kristinusko paljasti heille vielä sitäkin paremman käsityksen yhdestä Jumalasta, ja he omaksuivat sen auliisti.