Apostoleilleen esittämänsä jäähyväisviestin alkuosassa Mestari viittasi siihen, että Juudas oli menetetty, ja hän piti heidän katalan työtoverinsa traagista kohtaloa esillä kuin vakavana varoituksena sosiaalisen ja veljespiiristä eristäytymisen vaaroista. Tämän aikakauden ja tulevien aikojen uskoville saattaa olla hyödyksi, jos luomme lyhyen katsauksen Juudaksen lankeemuksen syihin siinä valossa, mitä Mestari asiasta huomautti ja siitä näkökulmasta, mitä myöhempinä vuosisatoina kertynyt tietämys on tuonut esille.
Tätä tragediaa jälkikäteen tarkastellessamme tajuamme Juudaksen joutuneen eksyksiin ensi sijassa siksi, että hän oli varsin silmiinpistävästi eristynyt persoonallisuus, eli persoonallisuus, joka oli sulkeutunut tavallisten sosiaalisten yhteyksien ulkopuolelle. Itsepintaisesti hän kieltäytyi uskoutumasta apostolitovereilleen tai seurustelemasta vapaasti heidän kanssaan. Muttei se, että hän oli tyypiltään eristäytyvä persoonallisuus, sinänsä eikä sellaisenaan olisi tuottanut hänelle näin suurta vahinkoa, ellei olisi ollut myös niin, että hänen kasvunsa rakkaudessa ja varttumisensa hengellisessä armeliaisuudessa jäivät tapahtumatta. Ja sen lisäksi, ikään kuin pahentaakseen jo muutoinkin pahaa asiaa, hän kantoi härkäpäisesti kaunaa ja ruokki psykologisia vihollisia kuten kostonhimoa ja ylipäätään halua ”maksaa” kaikista pettymyksistään jollekulle ”loukkaukset loukkauksina”.
Tämä yksilöllisten erityispiirteiden ja mentaalisten taipumusten onneton yhteenkietoutuma vaikutti salakavalasti ja vei turmioon hyvin tarkoitusperin liikkeellä olevan ihmisen, joka ei välittänyt rakkaudella, uskolla ja luottamuksella nujertaa näitä huonoja tekijöitä. Tuomaksen ja Natanaelin tapaukset todistavat oivallisella tavalla, ettei Juudaksen harhautuminen ollut väistämätön, olihan kumpaisenkin kirouksena tämä samanlaatuinen epäluuloisuus ja individualistisen suhtautumistavan ylikehittyneisyys. Myös Andreaksella ja Matteuksella oli monia tämänsuuntaisia taipumuksia, mutta kaikki nämä miehet kasvoivat ajan myötä rakastamaan Jeesusta ja apostolitovereitaan aina vain enemmän, ei suinkaan aina vain vähemmän. He varttuivat armossa ja totuuden tietämisessä. Heistä tuli veljiään kohtaan yhä luottavaisempia, ja heissä kehittyi vähä vähältä kyky uskoutua tovereilleen. Juudas kieltäytyi itsepintaisesti uskoutumasta veljilleen. Tunne-elämänsä konfliktien kasautumisen pakottaessa hänet etsimään helpotusta minuutensa julkituomisesta hän poikkeuksetta pyysi neuvoja ja sai epäviisasta lohdutusta epähengellisiltä sukulaisiltaan tai satunnaisilta tuttavuuksiltaan, jotka olivat joko välinpitämättömiä tai suorastaan vihamielisiä taivaallisen valtakunnan hengellisten realiteettien menestymistä ja edistymistä kohtaan—ja hän oli sentään yksi taivaallisen valtakunnan kahdestatoista vihitystä lähettiläästä maan päällä.
Juudas kärsi tappion maisen vaelluksensa kamppailuissa seuraavien henkilökohtaisia taipumuksia ja luonteenheikkoutta kuvastavien tekijöiden johdosta:
1. Hän kuului eristyvään ihmistyyppiin. Hän oli äärimmäisen yksilökeskeinen ja katsoi hyväksi kehittyä auttamattoman ”umpimieliseksi” ja vaikeasti lähestyttäväksi henkilöksi.
2. Elämä oli lapsuudessa tehty hänelle liian helpoksi. Hän tunsi katkeraa mielipahaa, jos hän pettyi toiveissaan. Hän odotti aina voittavansa. Hän oli tavattoman huono häviäjä.
3. Hän ei koskaan päässyt siihen, että olisi osannut kohdata pettymyksen filosofisen tyynesti. Sen sijaan että olisi hyväksynyt pettymykset inhimilliseen olemassaoloon normaalisti kuuluviksi ja tavanomaisiksi piirteiksi, hän turvautui poikkeuksetta tapaansa syyttää jotakuta erikseen tai tovereitaan ryhmänä kaikista henkilökohtaisista vaikeuksistaan ja pettymyksistään.
4. Hän oli viehtynyt kaunaisuuteen; hän hautoi aina koston ajatusta.
5. Hänelle ei ollut mieluisaa katsoa tosiasioita rehellisesti silmästä silmään; hän oli epärehellinen suhtautumisessaan elämäntilanteisiin.
6. Hänestä oli vastenmielistä keskustella omista henkilökohtaisista ongelmistaan lähimpien työtovereidensa kanssa. Hän ei suostunut keskustelemaan vaikeuksistaan oikeiden ystäviensä kanssa ja niiden kanssa, jotka häntä todella rakastivat. Kaikkina heidän yhdessäolonsa vuosina hän ei edes yhtä kertaa kääntynyt Mestarin puoleen puhtaasti henkilökohtaisine ongelmineen.
7. Hän ei milloinkaan oppinut, että todelliset jalosta elämästä saatavat palkinnot ovat viime kädessä hengellisiä palkintoja, joita ei aina jaeta tämän yhden lyhyen lihallisen elämän kuluessa.
Koska hän itsepintaisesti eristi persoonallisuutensa, hänen murheensa moninkertaistuivat, hänen surunsa lisääntymistään lisääntyivät, hänen huolenaiheensa enenemistään enenivät ja hänen epätoivonsa syveni lähes sietämättömäksi.
Vaikka tällä itsekeskeisellä ja yltiöindividualistisella apostolilla oli monia psyykkisiä, emotionaalisia ja hengellisiä vaikeuksia, hänen olennaisimmat vaikeutensa olivat kuitenkin siinä, että hän oli persoonallisuudeltaan eristynyt; että hän oli mieleltään epäluuloinen ja tasoitusta etsivä; että hän oli temperamentiltaan äreä ja kostonhimoinen; että hän oli tunne-elämältään rakkaudeton ja anteeksiantamaton; että hän oli sosiaalisesti kehenkään luottamaton ja lähes kokonaan itseensä pitäytyvä; että hänestä tuli hengeltään ylimielinen ja itsekkäästi kunnianhimoinen; että hän eläessään ei välittänyt niistä, jotka häntä rakastivat, ja oli kuollessaan vailla ystäviä.
Nämä siis ovat ne mielessä vaikuttaneet tekijät ja huonot vaikutukset, jotka kaikki yhdessä selittävät, miksi hyvää tarkoittava ja muutoin kerran vilpitön Jeesukseen uskova mies, vielä senkin jälkeen kun hänellä oli usean vuoden ajan ollut mitä läheisin yhteys Jeesuksen uudistavaan persoonallisuuteen, hylkäsi toverinsa, torjui pyhän asian, luopui pyhästä kutsumuksestaan ja kavalsi jumalallisen Mestarinsa.