Vaikkei Jeesus kuollutkaan ristillä sitä varten, että hän olisi sovittanut kuolevaisten ihmisten perisynnin, eikä sitä varten, että hän olisi järjestänyt jonkinlaisen tuloksellisen lähestymistien muutoin itsensä loukatuksi tuntevan ja leppymättömän Jumalan tykö; vaikka Ihmisen Poika ei tarjoutunutkaan uhriksi lepyttääkseen Jumalan vihan ja raivatakseen syntiselle ihmiselle tien pelastukseen; vaikka nämä käsitykset sovituksesta ja lepyttämisestä siis ovat erheellisiä, tähän Jeesuksen ristinkuolemaan liittyy silti merkityksiä, joita ei tulisi jättää huomiotta. Tosiasiahan on, että muiden asutettujen naapuriplaneettojen keskuudessa Urantia on tullut tunnetuksi ”Ristin maailmana.”
Jeesus halusi Urantialla elää kuolevaisen ihmisen lihallisen elämän siitä mitään pois jättämättä. Kuolema on tavallisesti osa elämää. Kuolema on kuolevaisena elettävän draaman viimeinen näytös. Kun hyvää tarkoittaen pyritte pääsemään ristinkuoleman merkityksen väärään tulkintaan perustuvista taikauskoisista erheistä, teidän tulisi varoa tekemästä sitä suurta virhettä, että teiltä jää Mestarin kuoleman oikea merkitys ja väärentämätön sisältö käsittämättä.
Kuolevainen ihminen ei ollut koskaan emäpettäjien omaisuutta. Jeesus ei kuollut lunastaakseen ihmisen sfäärien luopurihallitsijoiden ja langenneiden prinssien kynsistä. Taivaallisen Isän mieleen ei koskaan juolahtanut sellainen karkea epäoikeudenmukaisuus, että hän olisi kironnut kuolevaissielun siksi, että tämän esivanhemmat ovat tehneet pahaa. Eikä Mestarin ristinkuolema liioin ollut uhri, jonka sisältönä oli yritys maksaa Jumalalle velka, johon ihmisten sukukunta oli itsensä hänen suhteensa saattanut.
Ennen kuin Jeesus eli maan päällä teidän olisi kenties ollut oikeutettuakin uskoa tuollaiseen Jumalaan, mutta ei enää, sen jälkeen kun Mestari eli ja kuoli omien kuolevaistoverienne keskuudessa. Mooses opetti Luoja-Jumalan omanarvontuntoisuutta ja oikeudenmukaisuutta, mutta Jeesus toi nähtävillenne taivaallisen Isän rakkauden ja armahtavaisuuden.
Eläimellinen olemus, alttius pahantekemiseen, saattaa olla perinnöllinen, mutta synti ei siirry vanhemmalta lapselle. Synti on teko, joka merkitsee yksittäisen tahdollisen luodun tietoista ja tahallista kapinointia Isän tahtoa ja Pojan lakeja vastaan.
Jeesus eli ja kuoli kokonaisen universumin edestä, ei pelkästään tämän yhden maailman rotujen edestä. Vaikka eri maailmojen kuolevaisilla toki oli pelastus jo ennen kuin Jeesus eli ja kuoli Urantialla, on kuitenkin tosiasia, että hänen tässä maailmassa tapahtunut lahjoittautumisensa valaisi pelastuksen tietä suuresti. Hänen kuolemansa antoi paljon siinä mielessä, miten hyvin se loi ainiaaksi selvän kuvan kuolevaisen eloonjäämisen varmuudesta ruumiin kuoleman jälkeen.
Vaikka on tuskin paikallaan puhua Jeesuksesta uhrin antajana, lunastajana tai sovittajana, on täysin oikein puhua hänestä pelastajana. Hän teki pelastuksen (eloonjäämisen) tiestä ainiaaksi entistä selvemmän ja varmemman; hän tosiaankin näytti entistä paremmin ja entistä varmemmin pelastuksen tien Nebadonin universumin kaikkien maailmojen kaikille kuolevaisille.
Heti kun käsitätte idean Jumalasta oikeana ja rakastavana Isänä, sen ainoan käsityksen, jota Jeesus ylipäätään opetti, teidän on täysin johdonmukaisia ollaksenne samana hetkenä kerta kaikkiaan hylättävä kaikki sellaiset primitiiviset käsitykset Jumalasta, että hän olisi itsensä loukatuksi tunteva monarkki, ankara ja kaikkivoipa vallanpitäjä, jonka suurin ilo on yllättää alamaisensa pahanteosta ja pitää huoli siitä, että nämä saavat tekoaan vastaavan rangaistuksen, ellei sitten satu, että joku melkein hänen vertaisensa olento tarjoutuu kärsimään heidän puolestaan, kuolemaan heidän sijastaan ja edestään. Idea lunastuksesta ja sovituksesta ei käy ollenkaan yksiin sen jumalakäsityksen kanssa, jota Jeesus Nasaretilainen opetti ja josta hän itse oli esimerkkinä. Jumalallisessa olemuksessa ei ole mitään, mikä nousisi Jumalan rajattoman rakkauden rinnalle.
Koko tämän sovitus- ja uhriajatukseen pohjautuvan pelastumiskäsityksen juuret ja perusta ovat itsekkyydessä. Jeesus opetti, että kanssaihmisten palveleminen on korkein käsitys henkiuskovien veljeydestä. Jumalan isyyteen uskovien tulisi suhtautua pelastumiseen itsestäänselvyytenä. Uskovan suurimpana huolena ei tulisi olla itsekäs omakohtaisen pelastumisen halu, vaan mieluumminkin epäitsekäs kanssaihmistensä rakastamisen ja siitä johtuva palvelemisen tarve, samaan tapaan kuin Jeesus rakasti ja palveli kuolevaisia ihmisiä.
Eikä aitoja uskovia myöskään kovin suuressa määrin huolestuta tulevaisuudessa tapahtuva synnin rankaiseminen. Oikeaa uskovaa huolettaa vain nykyinen ero Jumalasta. On totta, että viisaat isät saattavat kurittaa poikiaan, mutta he tekevät sen kokonaan rakkaudessa ja ojentamisen tarkoituksessa. He eivät rankaise vihassa, eivätkä he kostaakseen kurita.
Vaikka Jumala olisikin ankara ja lain kirjaimeen tuijottava monarkki universumissa, jossa korkeimpana periaatteena olisi oikeus, hän ei taatusti tyytyisi sellaiseen lapselliseen järjestelyyn, että lainrikkoja korvattaisiin viattomalla sijaiskärsijällä.
Mikä Jeesuksen kuolemassa on suurta—siinä mielessä, miten se suhteutuu ihmiskokemuksen rikastumiseen ja pelastukseen johtavan tien lavenemiseen—, ei ole hänen kuolemansa tosiasia, vaan paremminkin se suurenmoinen tapa, jolla hän kuoleman kohtasi, ja se verraton henki, jossa hän sen teki.
Koko tämä ajatus sovituksen vaatimista lunnaista asettaa pelastuksen tasolle, joka on epätodellinen; tuollainen käsitys on puhtaasti filosofinen. Ihmisen pelastuminen on todellista, sillä se perustuu kahteen realiteettiin, jotka ovat käsitettävissä luodun olennon uskon kautta ja jotka sitä tietä liittyvät yksilökohtaiseen ihmisen kokemukseen, ja nämä kaksi realiteettia ovat Jumalan isyyden tosiasia ja siihen liittyvä totuus: ihmisten välinen veljeys. Onhan viime kädessä totta, että teille ”annetaan velkanne anteeksi, niin kuin tekin annatte anteeksi velallisillenne.”