Kello oli noin puoli neljä tänä perjantaiaamuna, kun pääpappi Kaiafas avasi sanhedristien tutkintaoikeuden kokouksen ja pyysi, että Jeesus tuotaisiin heidän eteensä tätä muodollisuuksien edellyttämää oikeudenkäyntiä varten. Kolmessa aikaisemmassa yhteydessä sanhedrin oli suurella äänten enemmistöllä päättänyt Jeesuksen kuolemantuomiosta, päättänyt, että hän oli ansainnut kuolemansa sellaisten epämuodollisten syytösten nojalla kuin, että hän oli rikkonut lakia, pilkannut Jumalaa ja halveksinut Israelin isien perinteitä.
Tämä ei ollut säännönmukaisesti koolle kutsuttu sanhedrinin kokous, eikä sitä pidetty tavanomaisessa paikassa, veistetystä kivestä rakennetussa temppelisalissa. Kysymyksessä oli noin kolmenkymmenen sanhedristin muodostama erityistutkintaoikeus, ja se kokoontui ylipapin palatsissa. Johannes Sebedeus oli Jeesuksen mukana koko tämän niin kutsutun oikeudenkäynnin ajan.
Miten nämä pääpapit, kirjanoppineet, saddukeukset ja muutamat fariseukset onnittelivatkaan itseään siitä, että Jeesus, heidän virka-asemansa järkyttäjä ja heidän arvovaltansa kyseenalaistaja, oli nyt turvallisesti heidän käsissään! Heidän päättäväisyytensä olla milloinkaan päästämättä häntä elävänä heidän kostonhimoisesta otteestaan oli järkkymätön.
Kun juutalaiset tavallisissa oloissa kuulustelivat oikeudessa ihmistä, jota syytettiin kuolemalla rangaistavasta rikoksesta, he etenivät asiassa suurta varovaisuutta noudattaen ja huolehtivat joka tavalla siitä, että todistajien valinnassa ja koko oikeudenkäynnin toimittamisessa noudatettiin tasapuolisuutta. Mutta tässä tilaisuudessa Kaiafas oli enemmänkin syyttäjä kuin puolueeton tuomari.
Jeesus esiintyi tämän oikeusistuimen edessä tavallisiin vaatteisiinsa pukeutuneena ja kädet selän taakse sidottuina. Hänen majesteettinen olemuksensa hätkähdytti ja jossakin määrin hämmensi koko oikeusistuinta. Tällaista vangittua he eivät olleet milloinkaan ennen katselleet eivätkä tällaista mielenmalttia nähneet miehessä, jonka henki oli oikeudenkäynnissä vaakalaudalla.
Juutalainen lainsäädäntö edellytti, että vähintään kahden todistajan tuli olla jostakin syytekohdasta yhtä mieltä, ennen kuin vangittua vastaan voitiin nostaa syyte. Juudasta ei voitu käyttää todistajana Jeesusta vastaan siksi, että juutalainen lainsäädäntö nimenomaisesti epäsi kavaltajalta todistajanoikeudet. Paikalla oli kuitenkin yli kaksikymmentä väärää todistajaa esittämässä todistuksiaan Jeesusta vastaan. Mutta mitä nämä todistuksenaan esittivät, oli niin ristiriitaista ja niin ilmiselvästi tekaistua, että sanhedristit itsekin häpesivät suuresti koko näytöstä. Jeesus seisoi paikallaan ja katseli säälivästi ylhäältä alas näitä valapattoja, ja jo pelkkä hänen levollisuutensa sai valheita latelevat todistajat hämilleen. Koko aikana, kun näitä valheellisia todistuksia esitettiin, Mestari ei lausunut yhtäkään sanaa; hän ei vastannut mitään heidän monilukuisiin vääriin syytöksiinsä.
Ensimmäinen tapaus, jossa kaksi heidän todistajistaan esitti edes jonkin verran yhtäpitävältä näyttävän kertomuksen, sattui, kun kaksi miestä todisti kuulleensa Jeesuksen sanoneen erään temppelipuheensa kuluessa, että hän ”hävittäisi tämän käsillä rakennetun temppelin ja pystyttäisi kolmen päivän kuluessa uuden temppelin käsiä käyttämättä.” Aivan noinhan Jeesus ei ollut sanonut, ja sitä paitsi hän osoitti omaa ruumiistaan esittäessään huomion, johon todistajat viittasivat.
Vaikka ylipappi huusi Jeesukselle: ”Etkö sinä vastaa mihinkään näistä syytöksistä?”, Jeesus ei avannut suutaan. Hän seisoi ääneti paikallaan, sen aikaa kun kaikki nämä väärät todistajat esittivät lausuntojaan. Viha, fanaattisuus ja häikäilemätön liioittelu olivat niin leimallisia näiden valapattojen sanoille, että heidän todistelunsa kaatui omaan sotkuisuuteensa. Heidän valheelliset syytöksensä kumoutuivat auttamattomasti Mestarin tyyneen ja majesteettiseen äänettömyyteen.
Kohta sen jälkeen kun väärät todistajat aloittivat todistustensa esittämisen, Hannas saapui paikalle ja asettui istuimelleen Kaiafaan vierellä. Nyt Hannas nousi seisomaan ja esitti väitteen, jonka mukaan äsken kuultu Jeesuksen uhkaus temppelin hävittämisestä riittäisi antamaan oikeudellisen pohjan kolmelle syytteelle Jeesusta vastaan:
1. Että hän oli vaarallinen kansan petkuttaja. Että hän opetti heille mahdottomia asioita ja muutenkin johti heitä harhaan.
2. Että hän oli fanaattinen vallankumouksellinen sikäli, että hän puolsi väkivaltaista pyhän temppelin kimppuun käymistä; miten hän sen muutenkaan kykenisi hävittämään?
3. Että hän opetti taikuutta sikäli, että hän lupasi rakentaa uuden temppelin ja vieläpä käsiä käyttämättä.
Täysilukuinen sanhedrinhan oli jo sopinut siitä, että Jeesus oli syyllistynyt kuolemalla rangaistaviin rikkomuksiin juutalaisia lakeja vastaan, mutta nyt heitä kiinnosti enemmänkin sellaisten hänen menettelyään ja opetuksiaan koskevien syytösten kehitteleminen, jotka antaisivat Pilatukselle oikeuden julistaa kuolemantuomio heidän vangilleen. He tiesivät, että heidän oli saatava roomalaisen maaherran suostumus, ennen kuin Jeesus voitaisiin laillisesti surmata. Ja juoni, jota noudattaen Hannas halusi asiassa edetä, oli saada asia näyttämään siltä, että Jeesus oli liian vaarallinen opettaja kulkemaan vapaalla jalalla kansan keskuudessa.
Mutta Kaiafas ei kestänyt enää katsoa Mestaria, joka seisoi paikallaan täydellisen tyynenä ja rikkumattoman vaiteliaana. Hän luuli tietävänsä ainakin yhden keinon, jolla vanki ehkä houkuteltaisiin puhumaan. Niinpä hän ryntäsi paikaltaan Jeesuksen vierelle ja syyttävää sormeaan Mestarin kasvojen edessä heristäen sanoi: ”Vannotan sinua elävän Jumalan nimessä kertomaan meille, oletko sinä Vapahtaja, Jumalan Poika?” Jeesus vastasi Kaiafaalle: ”Minä olen. Kohta menen Isän tykö, ja pian Ihmisen Poika puetaan valtiaan vaatteisiin, ja hän on taas kerran hallitseva taivaan joukkokuntia.”
Kun ylipappi kuuli Jeesuksen lausuvan nämä sanat, hänen suuttumuksensa oli suunnaton, ja päällysvaatteensa repäisten hän kiljui: ”Mihin me enää todistajia tarvitsemme? Katsokaa, nyt olette kaikki kuulleet, kuinka tämä mies pilkkaa Jumalaa. Mitä tälle lainrikkojalle ja jumalanpilkkaajalle teidän mielestänne nyt pitäisi tehdä?” Ja he kaikki vastasivat yhteen ääneen: ”Hänen sietää kuolla; naulittakoon hänet ristille.”
Jeesus ei osoittanut kiinnostusta mitään hänelle Hannaan tai sanhedristien edessä esitettyä kysymystä kohtaan tätä yhtä lukuun ottamatta, joka liittyi hänen lahjoittautumistehtäväänsä. Kysyttäessä, oliko hän Jumalan Poika, hän hetkeäkään epäröimättä ja kiertelemättä antoi myöntävän vastauksen.
Hannas halusi, että oikeudenkäynti etenisi ja että laadittaisiin selkeästi muotoillut syytteet Jeesuksen suhteesta Rooman lakiin ja roomalaisiin instituutioihin, jotta ne voitaisiin myöhemmin esittää Pilatukselle. Neuvosmiehillä oli suuri tarve saada nämä asiat nopeaan päätökseen, ei vain siksi, että meneillään oli pääsiäisen valmistuspäivä ja mitään maallista työtä ei saanut tehdä enää keskipäivän jälkeen, vaan myös siksi, että he pelkäsivät Pilatuksen minä hetkenä tahansa saattavan palata Juudean roomalaispääkaupunkiin, Kesareaan, sillä hän oli Jerusalemissa vain viettämässä pääsiäistä.
Mutta Hannas ei onnistunut pitämään oikeusistuinta hallinnassaan. Sen jälkeen kun Jeesus oli antanut näin odottamattoman vastauksen Kaiafaalle, ylipappi astui eteenpäin ja sivalsi kädellään häntä kasvoihin. Hannas oli todellakin kauhuissaan, kun muut oikeuden jäsenet salista poistuessaan sylkivät Jeesusta kasvoihin ja moni läimäytti pilkkaa tehdäkseen häntä kämmenellään. Ja tällaisen epäjärjestyksen merkeissä ja näin ennenkuulumattoman sekasorron vallassa päättyi kello puoli viiden aikaan tämä sanhedristioikeuden ensimmäinen Jeesusta vastaan käyty istunto.
Kolmekymmentä ennakkoluuloista ja perinteen sokaisemaa väärää tuomaria valheellisine todistajineen on käyvinään oikeutta universumin vanhurskasta Luojaa vastaan. Ja nämä kiihkomieliset syyttäjät saa tuskaan jo tämän Jumala-ihmisen majesteettinen vaiteliaisuus ja ylimaallinen ryhdikkyys. Hänen äänettömyytensä on kauhistuttava; hänen puheensa on pelottoman uhmaavaa. Heidän uhkailunsa eivät häntä liikuta, eivätkä heidän loukkauksensa häntä säikytä. Ihminen käy oikeutta Jumalaa vastaan, mutta silloinkin tämä rakastaa heitä ja pelastaisi heidät, jos voisi.