Kosmisella mielellä varustettu Suuntaajan asuttama persoonallinen olento tiedostaa ja tajuaa synnynnäisesti energiatodellisuuden, mielitodellisuuden ja henkitodellisuuden. Tahdollinen luotu on tällä tavoin varustettu erottamaan Jumalan tosiasia, Jumalan laki ja Jumalan rakkaus. Näitä ihmisen tietoisuuden kolmea erottamatonta osaa lukuun ottamatta kaikki inhimillinen kokemus on todellisuudessa subjektiivista, paitsi että intuitiivinen paikkansapitävyyden tajuaminen liittyy mainittujen kolmen kosmiseen tiedostamiseen kuuluvan universumitodellisuuteen reagoinnin yhdistymiseen.
Jumalan tunnistava kuolevainen kykenee aistimaan, mikä arvo liittyy näiden kolmen kosmisen ominaisuuden yhdistymiseen eloon jäävän sielun kehityksessä, ja sielu on ihmisen suurenmoisin hanke siinä fyysisessä tomumajassa, jossa moraalinen mieli työskentelee yhdessä sisimmässä asuvan jumalallisen hengen kanssa kuolemattoman sielun kaksinaistamiseksi. Varhaisimmasta alustaan lähtien sielu on todellinen; sillä on kosmiset eloonjäämisen ominaisuudet.
Ellei kuolevainen ihminen jää eloon luonnollisessa kuolemassa, hänen inhimillisen kokemuksensa reaaliset hengelliset arvot jäävät kuitenkin olemaan osana Ajatuksensuuntaajan edelleen jatkuvaa kokemusta. Tällaisen elossa säilymättömän persoonallisuuden sisältämät arvot säilyvät yhtenä aktuaalistuvan Korkeimman Olennon persoonallisuuden tekijänä. Tällaiset persoonallisuuden säilyvät ominaisuudet ovat vailla identiteettiä, mutta ne eivät ole vailla kuolevaisen ruumiillisen elämän aikana kerääntyneitä kokemuksellisia arvoja. Identiteetin eloonjääminen riippuu morontiastatuksen ja yhä suuremmin jumalallisen arvon omaavan kuolemattoman sielun eloonjäämisestä. Persoonallisuuden identiteetti säilyy sielun eloonjäämisessä ja sen kautta.
Se, että ihmisellä on minätietoisuus, sisältää itsessään myös muiden minuuksien kuin tiedostavan minuuden reaalisuuden tunnustamisen, ja sen lisäksi se antaa ymmärtää, että tämä tietoisuus on molemminpuolista; että minuus tunnetaan niin kuin se itse tuntee. Tämä näkyy puhtaasti inhimillisellä tavalla ihmisen sosiaalisessa elämässä. Mutta yhtä ehdottoman varma et voi olla lähimmäisesi reaalisuudesta kuin voit olla varma itsessäsi olevan Jumala-läsnäolon todellisuudesta. Sosiaalinen tietoisuus ei ole erottamaton niin kuin jumalatietoisuus, sillä se on kulttuurin tuote ja riippuvainen tiedosta, symboleista ja siitä, mitkä ovat ihmisen perustavanlaatuisten avujen—tieteen, moraalin ja uskonnon—antimet. Ja nämä kosmiset lahjat ovat—sosiaalistettuina—sivilisaatio.
Sivilisaatiot ovat epävakaita, sillä ne eivät ole kosmisia; ne eivät ole ihmissukukunnan muodostavissa yksilöissä myötäsyntyisiä. Niitä pitää ruokkia ihmisen perustavanlaatuisten tekijöiden—tieteen, moraalin ja uskonnon—yhteisin antimin. Sivilisaatiot tulevat ja menevät, mutta tiede, moraalikäsitykset ja uskonto selviävät aina tästä romahduksesta.
Paitsi että Jeesus paljasti Jumalan ihmiselle, hän paljasti uudella tavalla myös ihmisen ihmiselle itselleen ja muille ihmisille. Jeesuksen elämässä näette ihmisen parhaimmillaan. Näin ihmisestä tulee peräti kauniilla tavalla todellinen, siksi että Jeesuksella oli elämässään niin paljon Jumalasta, ja Jumalan tajuaminen (tiedostaminen) on kaikissa ihmisissä luovuttamatonta ja perustavanlaatuista.
Epäitsekkyys—vanhempainvaistoa lukuun ottamatta—ei ole täysin luonnollista; muita ihmisiä ei luonnostaan rakasteta eikä sosiaalisesti palvella. Epäitsekkään ja altruistisen yhteiskuntajärjestyksen aikaansaamiseen tarvitaan järjen tuomaa valistusta, moraalia ja uskonnon antamaa kannustusta, jumalatietoisuutta. Ihmisen tietoisuus omasta persoonallisuudestaan, minätietoisuus, riippuu niin ikään suoranaisesti juuri tästä synnynnäisestä muiden olemassaolon tiedostamisesta, tästä syntymässä saadusta kyvystä tunnistaa ja käsittää toisen persoonallisuuden reaalisuus, mikä ulottuu ihmispersoonallisuuksista aina jumalalliseen persoonallisuuteen saakka.
Epäitsekkään sosiaalisen tietoisuuden täytyy pohjimmaltaan olla uskonnollista tietoisuutta; toisin sanoen, silloin kun se on objektiivista, muussa tapauksessa se on puhtaasti subjektiivinen filosofinen abstraktio ja sen vuoksi rakkaudeton. Vain Jumalaa tunteva yksilö voi rakastaa toista ihmistä niin kuin hän rakastaa itseään.
Minätietoisuus on perimmältään kommunaalinen tietoisuus: Jumala ja ihminen, Isä ja poika, Luoja ja luotu. Ihmisen minätietoisuudessa on piilevänä ja synnynnäisenä neljä universumireaalisuuden tiedostumaa:
1. Tiedon tavoittelu, tieteen logiikka.
2. Moraalisten arvojen tavoittelu, velvollisuudentunto.
3. Hengellisten arvojen tavoittelu, uskonnollinen kokemus.
4. Persoonallisuusarvojen tavoittelu, kyky tiedostaa Jumalan todellisuus persoonallisuutena, ja sen kanssa rinnakkainen tietoisuus veljellisestä suhteestamme kaltaisiimme persoonallisuuksiin.
Tulet tietoiseksi toisesta ihmisestä, luodusta veljestäsi, koska jo olet tietoinen Jumalasta Luoja-Isänäsi. Isyys on se sukulaisuussuhde, josta järkeilyn kautta päädymme veljeyden tiedostamiseen. Ja Isyydestä tulee tai saattaa tulla universumirealiteetti kaikille moraalisille luoduille, sillä Isä itse on lahjoittanut persoonallisuuden kaikille sellaisille olennoille ja saattanut heidät universaalisen persoonallisuuspiirin yhteyteen. Palvomme Jumalaa ensi alkuun siksi, että hän on, sen jälkeen siksi, että hän on meissä, ja lopuksi palvomme häntä, koska me olemme hänessä.
Onko outoa, että kosminen mieli olisi tajuisesti selvillä omasta alkulähteestään, Äärettömän Hengen äärettömästä mielestä, ja samalla tietoinen kaukaisuuksiin ulottuvien universumien fyysisestä todellisuudesta, Iankaikkisen Pojan hengellisestä todellisuudesta ja Universaalisen Isän persoonallisuuden todellisuudesta?
[Luvun laatimiselle antoi tukensa uversalainen Universaalinen Sensori.]
Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.