Tuona tiistaiaamuna, vähän ennen aamiaisaikaa, Jeesus ja hänen kumppaninsa saapuivat apostolien leirille. Ehtiessään leirin lähelle he näkivät melkoisen väkijoukon, joka oli kokoontunut apostolien ympärille, ja kohta he alkoivat kuulla myös kiistelystä ja väittelystä johtuvia ja lujalla äänellä lausuttuja sanoja, joita sinkoili tästä noin viisikymmenhenkisestä ryhmästä. Siinä olivat mukana yhdeksän apostolia ja joukko ihmisiä, joka jakautui tasan jerusalemilaisten kirjanoppineiden ja uskovien opetuslasten kesken. He olivat kulkeneet Jeesuksen ja hänen työtovereidensa jälkiä sen mukaan, miten nämä olivat taittaneet matkaa Magadanista lähdettyään.
Vaikka väittelynaiheita väkijoukon keskuudessa oli monia, merkittävimmässä kiistassa oli kuitenkin kysymys eräästä Tiberiaan asukkaasta, joka oli saapunut edellisenä päivänä tarkoituksenaan päästä Jeesuksen puheille. Tällä miehellä, Jaakob Saafedilaisella, oli noin neljätoistavuotias poika, hänen ainoa lapsensa, jota vaivasi vaikea epilepsia. Tämän hermostosairauden lisäksi nuorukaista riivasi yksi harhailevista, pahanilkisistä ja kapinallisista keskiväliolennoista, joita tuohon aikaan vielä esiintyi maan päällä ja joita ei ollut otettu valvontaan, joten nuorukainen oli sekä epileptikko että demonin riivaama.
Lähes kahden viikon ajan tämä tuskainen isä, eräs Herodes Antipaan alemman portaan virkamies, oli kierrellyt Filippuksen hallintoalueen länsirajoilla etsimässä Jeesusta voidakseen pyytää häntä parantamaan tämän kiusatun pojan. Ja hän tavoitti apostoliseurueen vasta sen päivän keskipäivän tienoilla, jolloin Jeesus oli kolmen apostolin kanssa ylhäällä vuorella.
Yhdeksän apostolia joutuivat hämmästyksen ja melkoisen neuvottomuuden valtaan, kun tämä mies seurassaan lähes neljäkymmentä muuta henkilöä, jotka etsivät Jeesusta, ilmestyi yhtäkkiä heidän eteensä. Tämän ryhmän saapumishetkellä yhdeksän apostolia, tai ainakin useimmat heistä, olivat sortuneet vanhaan kiusaukseensa—keskustelemaan siitä, kuka olisi tulevassa valtakunnassa suurin. Parastaikaa he väittelivät itse kullekin apostolille todennäköisesti osoitettavasta asemasta. He eivät kerta kaikkiaan kyenneet pääsemään kokonaan vapaiksi siitä kauan vaalitusta ajatuksesta, että Messiaan tehtävä oli aineellinen. Ja Jeesuksen nyt itse hyväksyttyä heidän tunnustuksensa siitä, että hän tosiaankin oli Vapahtaja—tai ainakin hän oli myöntänyt oman jumalallisuutensa tosiasian—mikä sitten olikaan luonnollisempaa kuin heidän ryhtyä tuona aikana, jonka he olivat erossa Mestarista, keskustelemaan sydämessään päällimmäisinä olevista toiveista ja pyrkimyksistä. Ja he olivat uppoutuneina näihin keskusteluihinsa, kun Jaakob Saafedilainen ja hänen Jeesusta etsivät toverinsa osuivat heidän eteensä.
Andreas asteli tervehtimään tätä isää ja hänen poikaansa sanoen: ”Ketä etsitte?” Jaakob sanoi: ”Hyvä mies, etsin Mestarianne. Etsin parannusta vaivatulle pojalleni. Tahtoisin, että Jeesus ajaisi tiehensä tämän lastani riivaavan perkeleen.” Ja sitten isä ryhtyi kertomaan apostoleille, miten hänen poikansa oli niin vaivattu, että tämä oli pahanlaatuisten kohtausten vuoksi ollut monta kertaa menettää henkensä.
Apostolien kuunnellessa Simon Selootti ja Juudas Iskariot astuivat isän eteen sanoen: ”Me voimme parantaa hänet. Sinun ei tarvitse odottaa Mestarin paluuta. Olemme valtakunnan lähettiläitä; emme enää pidä näitä asioita salassa. Jeesus on Vapahtaja, ja valtakunnan avaimet on luovutettu meille.” Samaan aikaan Andreas ja Tuomas kävivät neuvonpitoa toisaalla. Natanael ja muut katselivat ällistyksissään sivusta; he olivat kaikki tyrmistyneitä Simonin ja Juudaksen äkillisestä uskaliaisuudesta, ellei suorastaan julkeudesta. Isä sanoi sitten: ”Jos teille on annettu kyky tehdä näitä tekoja, niin rukoilen teitä lausumaan sanat, jotka vapauttavat lapseni tästä orjuudesta.” Silloin Simon astui esiin, asetti kätensä lapsen pään päälle, katsoi häntä suoraan silmiin ja käski: ”Tule ulos hänestä, sinä saastainen henki. Jeesuksen nimessä, tottele minua.” Mutta poika sai vain entistäkin rajumman kohtauksen, samalla kun kirjanoppineet pilkkasivat virnuillen apostoleja, ja pettyneet uskovat kärsivät näiden epäystävällisten arvostelijoiden irvailuista.
Andreasta tämä huonosti harkittu yritys ja sen surkea epäonnistuminen harmittivat syvästi. Hän kutsui apostolit sivummalle neuvottelemaan ja rukoilemaan. Tämän mietiskelyhetken jälkeen Andreas, joka tunsi vihlovaa tuskaa heidän tappiostaan ja joka aisti heidän kaikkien yllä lepäävän nöyryytyksen, koetti toisella yrittämällä ajaa riivaajan ulos, mutta epäonnistuminen kruunasi hänenkin ponnistuksensa. Andreas tunnusti rehdisti tappion ja pyysi isää jäämään heidän luokseen yöksi tai siksi, kunnes Jeesus palaisi, ja sanoi: ”Ehkäpä tämä on sitä lajia, joka lähtee vain Mestarin henkilökohtaisesta komennosta.”
Ja kävi niin, että sillä aikaa kun Jeesus oli tulossa alas vuorelta yhdessä riemua uhkuvien ja haltioituneiden Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa, heidän yhdeksän veljeään eivät hekään saaneet unta omassa hämmennyksessään ja alakuloisessa häpeässään. He olivat apea ja kuritettu joukko. Mutta Jaakob Saafedilainen ei noin vain antanut periksi. Vaikkeivät apostolit kyenneet esittämään hänelle mitään käsitystä siitä, milloin Jeesus mahdollisesti palaisi, hän päätti jäädä paikalle Mestarin paluuseen saakka.