Jeesus huomasi, että hänen ympärillään synagogassa oli suuri joukko hänen vihamiehiään ja vain jokunen hänen seuraajistaan, ja vastauksena heidän hävyttömiin kysymyksiinsä ja ilkeilyihinsä hän lausui puolittain leikillisesti: ”Kyllä, kyllä minä olen Joosefin poika; olen se kirvesmies, enkä hämmästele, että minulle teidät nähdessäni tulee mieleen sananlasku: ’Lääkäri, paranna itsesi’, ja että te haastatte minut tekemään Nasaretissa sellaista, mitä olette kuulleet minun tehneen Kapernaumissa. Mutta minäpä kutsun teidät todistamaan, että kirjoituksissakin sanotaan: ’Profeetalta ei puutu kunniaa muualla kuin omassa maassaan ja omiensa joukossa.’”
Mutta he tönivät häntä ja sanoivat häntä syyttävästi sormella osoittaen: ”Luulet olevasi nasaretilaisia parempi; muutit pois luotamme, mutta veljesi on tavallinen työmies ja sisaresi asuvat edelleen keskuudessamme. Me tunnemme äitisi Marian. Missäs he ovat tänään? Kuulemme sinusta suuria asioita, mutta huomaamme, ettet teekään ihmeitä, kun tulet takaisin.” Jeesus vastasi heille: ”Minä rakastan siinä kaupungissa asuvia ihmisiä, jossa minä vartuin, ja olisin riemuissani nähdessäni teidän kaikkien astuvan taivaan valtakuntaan, mutta minun asiani ei ole päättää Jumalan tekojen tekemisestä. Armosta kertovat muutokset toteutetaan vastauksena tällaisten edunsaajien elävään uskoon.”
Jeesus olisi hyväluontoisuutta osoittaen kyennyt hillitsemään väkijoukon ja hän olisi tehokkaasti riisunut aseista kiivaimmatkin vihamiehensä, ellei olisi sattunut yhden hänen oman apostolinsa, Simon Selootin, taktista kömmähdystä. Simon oli nimittäin tällä välin yhden nuoremman evankelistan, Naahorin, avulla kerännyt väkijoukon keskuudesta ryhmän Jeesuksen ystäviä, ja sotaisan asenteen omaksuen hän oli lähettänyt Mestarin vihamiehille sanan poistua paikalta. Jeesus oli jo pitkään opettanut apostoleille leppeän vastauksen taltuttavan vihan, mutta hänen seuraajansa eivät olleet tottuneet näkemään, että heidän rakastettua opettajaansa, jota he itse niin auliisti kutsuivat Mestariksi, kohdeltiin näin epäkunnioittavasti ja halveksivasti. Sellainen oli heille liikaa, eivätkä he kyenneet pidättelemään kiihkeän ja intohimoisen paheksuntansa julkituomista. Tämä kaikki oli vain omiaan nostattamaan lynkkausmielialaa tässä jumalattomien ja sivistymättömien väenkokouksessa. Ja niinpä sitten kävi, että nämä räyhääjät kävivät palkkalaisten johdolla käsiksi Jeesukseen ja kiidättivät hänet ulos synagogasta läheisen kallionjyrkänteen harjalle, jossa heidän aikomuksenaan oli viskata hänet reunan yli kuolemaan. Mutta juuri kun he olivat työntämäisillään hänet kallionreunan yli, Jeesus käännähti yllättäen vangitsijoihinsa päin, katsoi heitä kasvoista kasvoihin ja risti rauhallisesti käsivartensa. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen ystävänsä yllättyivät äimistykseen asti, kun roskajoukko Jeesuksen alkaessa astella eteenpäin antoikin hänelle tietä ja salli hänen kulkea eteenpäin häntä ahdistelematta.
Opetuslastensa seuraamana Jeesus jatkoi kulkuaan heidän leiripaikkaansa asti, jossa kaikesta tapahtuneesta tehtiin selko. Ja he laittautuivat samana iltana valmiiksi lähtemään Jeesuksen antaman ohjeen mukaisesti varhain seuraavana päivänä takaisin Kapernaumiin. Tämän kolmannen julkisen saarnamatkan myrskyisä päätös vaikutti vakavoittavasti kaikkiin Jeesuksen seuraajiin. Heille alkoi valjeta joidenkin Mestarin lausumien opetusten merkitys; he alkoivat herätä tietoisuuteen, että valtakunta tulisi vasta paljon murheen ja katkeran pettymyksen kautta.
He poistuivat Nasaretista tuona sunnuntaiaamuna, ja eri teitä matkattuaan he kaikki lopulta kokoontuivat Betsaidaan puolenpäivän maissa torstaina, maaliskuun 10. päivänä. Paikalle kokoontui harhakuvitelmistaan päässyt ryhmä totuuden evankeliumin vakavoituneita ja vakavamielisiä saarnaajia, ei enää voitonriemuisten ristiretkeläisten intomielinen ja vastustamaton joukkokunta.
Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.