Alkaen vuorisaarnasta ja päätyen viimeisellä ehtoollisella pidettyyn puheeseen Jeesus opetti seuraajiaan tuomaan julki pikemminkin isällistä rakkautta kuin veljellistä rakkautta. Veljellinen rakkaus rakastaisi lähimmäistäsi niin kuin rakastat itseäsi, eikä ”kultaisen säännön” täyttämiseen muuta tarvittaisikaan. Mutta isällinen kiintymys edellyttäisi, että sinun tulisi rakastaa kuolevaistovereitasi niin kuin Jeesus rakastaa sinua.
Jeesus rakastaa ihmiskuntaa kaksinaista kiintymystä osoittaen. Hän eli maan päällä kaksinaisena persoonallisuutena: ihmis- ja jumalallisena persoonallisuutena. Jumalan Poikana hän rakastaa ihmistä isällisellä rakkaudella: hän on ihmisen Luoja, hänen universumin-Isänsä. Ihmisen Poikana Jeesus rakastaa kuolevaisia veljenä: hänhän oli kiistatta ihminen ihmisten joukossa.
Jeesus ei odottanut seuraajiensa pystyvän veljellisen rakkauden osoittamisessa mahdottomuuksiin, mutta hän odotti kyllä heidän ponnistelevan ollakseen Jumalan kaltaisia—ollakseen täydellisiä niin kuin Isäkin taivaassa on täydellinen—, jotta he voisivat alkaa suhtautua ihmiseen kuten Jumala suhtautuu luotuihinsa, ja voisivat sen vuoksi alkaa rakastaa ihmisiä niin kuin Jumala rakastaa heitä—osoittaa isällisen kiintymyksen ituja. Näitä kehotuksia kahdelletoista apostolille esittäessään Jeesus pyrki tuomaan esille tämän uuden, isällisen rakkauden käsitteen siten kuin se suhteutuu tiettyihin emotionaalisiin asenteisiin, jotka liittyvät ympäröivien olosuhteiden johdosta tehtäviin lukuisiin sosiaalisiin mukautumisiin.
Tämän suurimerkityksisen esityksen alkusanoissa Mestari kiinnitti huomiota neljään uskon asenteeseen johdatuksena jäljempänä seuranneeseen kuvaukseen hänen neljästä transsendentista ja korkeimmasta isällisen rakkauden reaktiostaan pelkän veljellisen rakkauden sisältämien rajoitusten vastakohtana.
Aluksi hän puhui niistä, jotka olivat hengeltään köyhiä, jotka janosivat vanhurskautta, jotka olivat kestäviä sävyisyydessä ja jotka olivat puhdassydämisiä. Tällaisten hengen erottamiseen kykenevien kuolevaisten voitiin odottaa pääsevän niin korkeille jumalallisen epäitsekkyyden tasoille, että he koettaisivat hämmästyttävää isällisen kiintymyksen harjoittamista; että he, vaikka ovatkin murehtijoita, saisivat kyvyn osoittaa armoa, edistää rauhaa ja kestää vainoja, ja että he kaikissa näissä koettelevissa tilanteissa rakastaisivat tylyäkin ihmiskuntaa isällisellä rakkaudella. Isän kiintymys voi yltää sellaisille antaumuksen tasoille, jotka mittaamattomassa määrin ylittävät veljen tunteman kiintymyksen tasot.
Näihin autuuksiin sisältyvä usko ja rakkaus vahvistavat moraalista luonnetta ja luovat onnellisuutta. Pelko ja viha heikentävät luonnetta ja tuhoavat onnen. Tämän suurimerkityksisen saarnan alkutahdeissa kuului autuuden sävel.
1. ”Autuaita ovat hengeltään köyhät—nöyrät.” Lapselle onnellisuus on välittömän mielihyväntarpeen tyydyttymistä. Aikuinen on valmis kylvämään kieltäymyksen siemeniä korjatakseen sitten satona suurempaa onnellisuutta. Jeesuksen aikoihin, ja sen jälkeenkin, onnellisuus on aivan liian usein yhdistetty ajatukseen varallisuuden omistamisesta. Kertomuksessa fariseuksesta ja publikaanista, jotka rukoilivat temppelissä, toinen tunsi olevansa hengeltään rikas—omahyväinen; toinen tunsi olevansa ”hengeltään köyhä”—nöyrä. Toinen oli omahyväinen, toinen oli opinhaluinen ja totuutta etsivä. Hengeltään köyhät etsivät päämääriä, jotka merkitsevät hengellistä rikkautta—Jumalaa. Eikä tällaisten totuudenetsijöiden tarvitse odottaa palkintoa, joka annettaisiin vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, sillä he saavat palkintonsa jo nyt. He löytävät taivaan valtakunnan omasta sydämestään ja kokevat tuollaista onnea jo nyt.
2. ”Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan.” Vain ne, jotka tuntevat olevansa hengen osalta köyhiä, tuntevat koskaan vanhurskaudennälkää. Vain nöyrät etsivät jumalallista väkevyyttä ja kaipaavat hengellistä voimaa. Mutta on äärimmäisen vaarallista ryhtyä tieten tahtoen hengelliseen paastoon sillä keinoin hengellisten antimien ruokahaluaan lisätäkseen. Fyysinen paasto käy vaaralliseksi neljän tai viiden päivän kuluttua; ihminen menettää sangen helposti koko ravinnonkaipuunsa. Pitkitetty paasto, oli se fyysistä tai hengellistä, pyrkii hävittämään näläntunteen kokonaan.
Kokemuksellinen vanhurskaus on ilo, ei velvollisuus. Jeesuksen vanhurskaus on dynaamista rakkautta—isällis-veljellistä kiintymystä. Kysymys ei ole negatiivisesta eli ”älä”-tyyppisestä vanhurskaudesta. Miten joku ylipäätään voisikaan isota jotakin negatiivista—jotakin, josta sanotaan ”älä”.
Ei ole kovinkaan helppoa opettaa näitä kahta ensimmäistä autuutta lapsen mielelle, mutta kypsyneen mielen tulisi käsittää niiden merkityksellisyys.
3. ”Autuaita ovat sävyisät, sillä he perivät maan.” Aidolla sävyisyydellä ei ole mitään yhteistä pelon kanssa. Se on paremminkin Jumalan kanssa yhteistyössä toimiva ihmisasenne—”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Siihen kuuluu kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä, ja sen vaikuttimena on järkähtämätön usko lainalaiseen ja ystävälliseen maailmankaikkeuteen. Se pitää hallinnassa kaikki kiusaukset kapinoida jumalallista johdatusta vastaan. Jeesus oli ihanteellisen sävyisä Urantian ihminen, ja hän peri valtavan universumin.
4. ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he näkevät Jumalan.” Hengellinen puhtaus ei ole negatiivinen ominaisuus, paitsi että siitä, se myönnettäköön, puuttuu epäluuloisuus ja kostonhalu. Puhuessaan puhtaudesta Jeesus ei suinkaan tarkoittanut käsitellä vain ihmisen sukupuoliasenteita. Hän viittasi enemmänkin siihen luottamukseen, joka ihmisellä tulisi olla kanssaihmiseensä; luottamukseen, joka vanhemmalla on lapseensa ja joka tekee hänelle mahdolliseksi rakastaa kaltaisiaan niin kuin isä heitä rakastaisi. Isän rakkauden ei tarvitse lellitellä, eikä se suvaitse pahaa, mutta se on aina kyynisyyden vastaista. Isällisellä rakkaudella ei ole mitään salattuja tavoitteita, ja se etsii ihmisestä aina parasta. Se on todellisen vanhemman asenne.
Nähdä—uskon kautta—Jumala merkitsee sitä, että hankkii aitoa hengellistä ymmärrystä. Ja hengellinen ymmärrys lisää entisestään Suuntaajan opastusta, ja nämä lisäävät lopulta jumalatietoisuutta. Ja kun tunnet Isän, varmuutesi siitä, että olet Jumalan poika, vahvistuu, ja voit yhä syvemmin rakastaa jokaista lihallishahmoista veljeäsi, et pelkästään veljenä—veljellistä rakkautta tuntien—vaan myös isänä—isällistä kiintymystä tuntien.
Tämä neuvo on helppo opettaa jopa lapselle. Lapset ovat luonnostaan luottavaisia, ja vanhempien tulisi huolehtia siitä, etteivät lapset kadota tätä yksinkertaista uskoaan. Lasten kanssa toimiessanne karttakaa kaikkea petkuttamista, älkääkä antako aihetta epäluulolle. Osoittakaa viisautta auttaessanne heitä valitsemaan omat sankarinsa ja omaksumaan oma elämäntehtävänsä.
Ja sen jälkeen Jeesus antoi seuraajilleen lisää ohjeita siitä, miten kaiken inhimillisen kamppailun päätarkoitus—täydellisyys—jopa jumalallisen saavuttaminen—on ymmärrettävä. Taukoamatta hän kehotti heitä: ”Olkaa täydelliset niin kuin taivaassa oleva Isänne on täydellinen.” Hän ei kehottanut kahtatoista apostolia rakastamaan lähimmäisiään niin kuin he rakastivat itseään. Sekin olisi ollut arvokas saavutus, olisihan se ollut merkki veljellisen rakkauden saavuttamisesta. Hän kuitenkin kehotti apostolejaan mieluumminkin rakastamaan ihmisiä niin kuin hän oli rakastanut heitä—rakastamaan isällistä siinä kuin veljellistäkin kiintymystä osoittaen. Ja hän valaisi tätä esimerkein osoittaen neljä isällistä rakkautta ilmentävää ylevää reaktiota:
1. ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.” Ei niin kutsuttu terve järki eikä paraskaan logiikka milloinkaan väittäisi, että suremisesta olisi saatavissa onnellisuutta. Mutta Jeesus ei viitannutkaan ulkonaiseen tai suurieleiseen suremiseen. Hänen mielessään oli emotionaalinen helläsydämisyydestä kertova suhtautumistapa. On suuri erehdys opettaa pojille ja nuorille miehille, että on epämiehekästä osoittaa hellyyttä tai muulla tavoin tuoda esille emotionaalisia tuntemuksia tai fyysistä kärsimystä. Myötätuntoisuus on arvokas ominaisuus niin miehessä kuin naisessakin. Ei ole välttämätöntä olla kovapintainen ollakseen miehekäs. Sellainen on väärä tapa luoda rohkeita miehiä. Maailman suurmiehet eivät ole pelänneet surra. Mooses, murehtija, oli suurempi mies kuin konsanaan Simson tai Goljat. Mooses oli verraton johtaja mutta hän oli myös lempeämielinen mies. Herkkyys ja avoimuus inhimillistä hätää kohtaan luo aitoa ja kestävää onnellisuutta, samalla kun tällaiset lempeät asenteet varjelevat sielua kiukun, vihan ja epäluuloisuuden tuhoisilta vaikutuksilta.
2. ”Autuaita ovat armeliaat, sillä he saavat armon.” Tässä yhteydessä armeliaisuus tarkoittaa totisimman ystävyyden—laupeuden—korkeutta ja syvyyttä ja leveyttä. Armo saattaa toisinaan olla passiivista mutta tässä se on aktiivista ja dynaamista—ylintä isällisyyttä. Rakastavan vanhemman ei ole kovinkaan vaikea antaa, montakin kertaa, anteeksi lapselleen. Ja lapsella, jota ei ole hemmottelemalla pilattu, on luonnostaan halu lievittää kärsimystä. Lapset ovat luonnostaan kilttejä ja myötätuntoisia, kunhan he ovat kyllin vanhoja osatakseen arvioida tosiasiallisia olosuhteita.
3. ”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heitä on määrä kutsua Jumalan pojiksi.” Jeesuksen kuulijat kaipasivat sotilaallista vapautusta, eivät rauhantekijöitä. Mutta Jeesuksen rauha ei suinkaan ole mitään pasifistista tai negatiivista. Koettelemusten ja vainojen hetkellä hän sanoi: ”Rauhani minä jätän teille.” ”Älköön sydämenne olko levoton, älköönkä sydämessänne olko pelkoa.” Tällaista on rauha, joka estää raunioittavat konfliktit. Omakohtainen rauha eheyttää persoonallisuutta. Sosiaalinen rauha estää pelkoa, ahneutta ja vihaa. Poliittinen rauha estää roturistiriitoja, kansallisia epäluuloja ja sotaa. Rauhan rakentaminen on epäluottamuksen ja epäluuloisuuden parannuskeino.
Lapset on helppo opettaa toimimaan rauhantekijöinä. He nauttivat joukkuetoiminnoista, he leikkivät mielellään yhdessä. Eräässä toisessa yhteydessä Mestari sanoi: ”Jokainen, joka haluaa pelastaa elämänsä, on sen kadottava, mutta jokainen, joka kadottaa elämänsä, on sen löytävä.”
4. ”Autuaita ovat vanhurskauden tähden vainotut, sillä heidän on taivaan valtakunta. Onnellisia olette te, kun ihmiset teitä soimaavat ja vainoavat ja valehtelemalla puhuvat teistä kaikenlaista pahaa. Riemuitkaa ja iloitkaa ylen määrin, sillä palkkanne on suuri taivaassa.”
Perin usein tosiaankin käy niin, että rauhan jälkeen seuraa vaino. Mutta nuoret ihmiset ja rohkeat aikuiset eivät koskaan kaihda vaikeutta tai vaaraa. ”Suurempaa rakkautta ei osoita kukaan kuin se, joka antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Ja isällinen rakkaus pystyy vaikeuksitta tähän kaikkeen—tekoihin, jotka tuskin kuuluvat veljellisen rakkauden piiriin. Ja vainon satona on loppujen lopuksi korjattu aina edistystä.
Lapset vastaavat aina rohkeutta kysyvään haasteeseen. Nuoruus on aina valmis ”hurjaankin yritykseen”. Ja jokaisen lapsen tulisi jo varhain oppia tekemään uhrauksia.
Ja tästä käy ilmi, että vuorisaarnaan sisältyvät autuudet perustuvat uskoon ja rakkauteen eivätkä lakiin: etiikkaan ja velvollisuuteen.
Isällinen rakkaus iloitsee siitä, että se saa maksaa pahan hyvällä; että se saa kostaa vääryyden hyvää tekemällä.