Neljä pitkää kuukautta—maalis-, huhti-, touko- ja kesäkuun—jatkui tämä odotteluaika. Jeesus piti näiden kuuden työtoverinsa ja oman veljensä Jaakobin kanssa yli sata pitkää ja vakavahenkistä, jos kohta iloista ja riemullista keskustelutuokiota. Juuda kykeni vain harvoin osallistumaan näille oppitunneille siksi, että hänen perhepiirissään sairasteltiin. Jeesuksen veli Jaakob ei kadottanut uskoaan Jeesukseen, mutta näiden viivytyksen ja toimettomuuden kuukausien kuluessa Maria vaipui lähes epätoivoon poikansa suhteen. Hänen uskonsa, joka Kaanassa oli noussut sellaisiin korkeuksiin, vajosi nyt uuteen aallonpohjaan. Hän osasi turvautua vain usein toistamaansa hokemaan: ”En voi käsittää häntä. En kykene keksimään, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys.” Mutta Jaakobin vaimo teki parhaansa pönkittääkseen Marian rohkeutta.
Koko tämän nelikuukautisen jakson ajan näillä seitsemällä uskovalla, joista yksi oli Jeesuksen oma lihallinen veli, oli tilaisuus tutustua Jeesukseen. He alkoivat tottua ajatukseen, että he elivät tämän Jumala-ihmisen kanssa. Vaikka he kutsuivat häntä Rabbiksi, he alkoivat oppia olemaan pelkäämättä häntä. Jeesuksessa oli sitä verratonta persoonallisuuden rakastettavuutta, jonka ansiosta hän saattoi elää heidän keskuudessaan niin, ettei hänen jumalallisuutensa kauhistanut heitä. Heistä oli todellakin helppoa olla ”ystävä Jumalan kanssa”, Jumalan, joka oli ruumiillistunut kuolevaisen lihalliseen hahmoon. Tämä odotteluaika koetti ankarasti koko tätä uskovien ryhmää. Mitään ihmeenkaltaista ei tapahtunut, ei kerrassaan mitään. Päivän toisensa perään he toimittelivat tavanomaisia askareitaan, ja ilta illan jälkeen he istuivat Jeesuksen jalkojen juuressa. Ja hänen verraton persoonallisuutensa ja hänen ilta illan jälkeen puhumansa rakastettavat sanat pitivät heidät yhdessä.
Tämä odottelun ja opettamisen kausi oli erityisen vaikea Simon Pietarille. Tavan takaa hän koetti taivutella Jeesusta, jotta tämä olisi lähtenyt liikkeelle ja alkanut Galileassa saarnata valtakunnasta, sillä aikaa kun Johannes jatkoi saarnaamistaan Juudeassa. Mutta Jeesus antoi Pietarille aina saman vastauksen: ”Ole kärsivällinen, Simon. Edisty. Emme ole yhtään liian valmiita, sitten kun Isä kutsuu.” Ja Andreas tapasi omine kypsyneempine ja filosofisempine neuvoineen aika ajoin rauhoitella Pietaria. Jeesuksen inhimillinen luonnollisuus oli tehnyt valtavan vaikutuksen Andreakseen. Hän ei milloinkaan väsynyt pohdiskelemaan, miten joku, joka kykeni elämään näin lähellä Jumalaa, voikin olla niin perin juurin ystävällinen ja huomaavainen ihmisiä kohtaan.
Koko puheena olevan ajanjakson aikana Jeesus puhui synagogassa vain kahdesti. Näiden monien odotuksen viikkojen kääntyessä lopuilleen puheet hänen kasteestaan ja Kaanan viinistä olivat alkaneet hiljetä. Ja Jeesus piti huolen siitä, ettei tänä aikana tapahtunut uusia näennäisiä ihmeitä. Mutta vaikka he elivät Betsaidassa näin huomaamattomasti, puheet Jeesuksen kummallisista aikaansaannoksista olivat kantautuneet Herodes Antipaan tietoon. Ja tämä puolestaan lähetti urkkijoita ottamaan selvää, millä asioilla Jeesus liikkui. Mutta enemmän Herodesta huoletti Johanneksen saarnaaminen. Hän päätti olla hätyyttämättä Jeesusta, jonka toiminta kulki rauhallisesti omia uriaan Kapernaumissa.
Tänä odotteluaikana Jeesus koetti opettaa tovereilleen, miten heidän tulisi asennoitua Palestiinan erilaisiin uskonnollisiin ryhmiin ja poliittisiin puolueisiin. Jeesuksen sanat kuuluivat aina: ”Koetamme voittaa puolellemme niistä jokaisen, mutta emme kuulu niistä yhteenkään.”
Kirjanoppineita ja rabbeja kutsuttiin yhdessä fariseuksiksi. He puhuivat itsestään ”virkaveljinä”. He olivat juutalaisten keskuudessa monessa mielessä edistyksellinen ryhmä, sillä he olivat omaksuneet monia sellaisia opetuksia, joita heprealaiskirjoituksissa ei sanatarkasti luettuna esiintynyt. Tällainen oli esimerkiksi usko vainajien kuolleistaheräämiseen, oppi, josta mainitsi vain yksi viimeisimmistä profeetoista, nimittäin Daniel.
Saddukeuksiin kuuluivat papisto ja tietyt varakkaat juutalaiset. He eivät olleet pikkutarkkoja lain yksityiskohtien noudattamisen suhteen. Fariseukset ja saddukeukset olivat oikeastaan uskonnollisia puolueita, paremminkin kuin lahkoja.
Essealaiset olivat aito uskonnollinen lahko, joka oli saanut alkunsa makkabealaiskapinan aikana ja jonka vaatimukset olivat joissakin suhteissa tiukempia kuin fariseusten. He olivat omaksuneet monia persialaisia uskomuksia ja menettelytapoja ja elivät veljeskunnittain luostareissa, pidättyivät avioliitosta, ja heillä oli kaikki yhteistä. Heidän erikoisalanaan olivat opetukset enkeleistä.
Selootit olivat kiihkeistä juutalaisista isänmaanystävistä koostuva ryhmä. He edustivat näkemystä, jonka mukaan mitkä hyvänsä ja kaikki menetelmät olivat oikeutettuja kamppailussa Rooman ikeestä vapautumisen hyväksi.
Herodeslaiset olivat puhtaasti poliittinen puolue, joka ajoi vapautumista Rooman harjoittamasta suorasta vallankäytöstä Herodesten dynastian valtaanpalauttamisen kautta.
Tarkalleen Palestiinan keskellä asuivat samarialaiset, joiden kanssa ”juutalaiset eivät olleet missään tekemisissä”, siitäkään huolimatta, että näillä oli monia näkemyksiä, jotka olivat samanlaisia kuin juutalaisten opetukset.
Kaikki mainitut puolueet ja lahkot—pienehkö nasiiriveljeskunta mukaan luettuna—uskoivat joskus tapahtuvaan Messiaan tulemiseen. Ne kaikki odottivat kansallista vapahtajaa. Mutta Jeesus oli varsin selväsanainen tehdessään tiettäväksi, ettei hän eivätkä hänen opetuslapsensa liittyisi mihinkään näistä ajatus- tai toimintasuunnista. Ihmisen Pojasta ei ollut määrä tulla sen kummemmin nasiiria kuin essealaistakaan.
Kun Jeesus myöhemmin määräsi apostolit lähtemään Johanneksen tavoin saarnaamaan evankeliumia ja opettamaan uskovia, hän korosti ”taivaan valtakunnasta kertovan hyvän sanoman” julistamista. Väsymättä hän teroitti työtovereidensa mieleen, että heidän täytyi ”osoittaa rakkautta, sääliväisyyttä ja myötätuntoa”. Jo alkuvaiheessa hän opetti seuraajilleen, että taivaan valtakunta oli hengellinen kokemus, jossa oli kysymys siitä, että Jumala asetetaan ihmissydämissä valtaistuimelle.
Näin kun he siis odottelivat ennen aktiiviseen julkisuudessa tapahtuvaan julistustyöhön ryhtymistään, Jeesus ja nämä seitsemän käyttivät joka viikko kaksi iltaa synagogassa heprealaiskirjoitusten tutkimiseen. Myöhempinä vuosina, kiihkeästä julkisesta toiminnasta koostuvien kausien jälkeen, apostolit muistelivat näitä neljää kuukautta kallisarvoisimpana ja antoisimpana vaiheena koko heidän Mestarin kanssa yhdessä viettämästään ajasta. Jeesus opetti näille miehille kaiken, minkä nämä pystyivät omaksumaan. Hän ei erehtynyt opettamaan heille liikaa. Hän ei kylvänyt hämminkiä esittämällä sellaista totuutta, joka olisi ollut liian paljon heidän käsityskykynsä yläpuolella.