[Vaikka Mestarin esittämä opetus Jumalan suvereenisuudesta toki on totuus—sitä on mutkistanut se, että maailman uskontojen joukkoon myöhemmin ilmaantui Mestarista itsestään kertova uskonto—, mutta hänen poliittista suvereenisuutta koskevia esityksiään mutkistaa suuresti valtiollisessa elämässä viimeisten runsaan tuhannen yhdeksänsadan vuoden aikana tapahtunut poliittinen kehitys. Jeesuksen elinaikana oli vain kaksi suurta maailmanvaltaa—Rooman valtakunta lännessä ja Han-keisarien valtakunta idässä—, ja niiden välissä oli valtava alue, jossa sijaitsivat Parthian kuningaskunta ja muut Kaspianmeren ja Turkestanin alueen maat. Olemme sen vuoksi seuraavassa esityksessä irtautuneet varsin suuressa määrin niiden poliittista suvereenisuutta koskevien opetusten sisällöstä, jotka Mestari Urmiassa esitti, samalla kun pyrimme tuomaan esille näiden opetusten merkitystä, sikäli kuin ne ovat sovellettavissa kahdennellakymmenennellä Kristuksen jälkeisellä vuosisadalla vallitsevaan poliittisen suvereenisuuden kehityksen erityisen kriittiseen vaiheeseen.]
Sotiminen ei Urantialla milloinkaan pääty niin kauan kuin kansakunnat pitävät kiinni kestämättömistä rajattoman kansallisen suvereenisuuden käsityksistään. Asutussa maailmassa on vain kaksi tasoa, joilla vallitsee verrattain täydellinen suvereenisuus: yksittäisen kuolevaisen vapaa tahto hengellisellä alueella ja kokonaisuutena tarkastellun ihmiskunnan kollektiivinen suvereenisuus. Yksittäisen ihmisen tason ja koko ihmiskunnan tason välillä kaikki ryhmittymät ja yhteenliittymät ovat vain suhteellisia, ohimeneviä, ja niillä on arvoa vain siinä määrin kuin ne lisäävät yksilön ja koko planetaarisen kokonaisuuden—ihmisen ja ihmiskunnan—hyvinvointia, menestystä ja edistystä.
Uskonnon opettajien on aina muistettava, että Jumalan hengellinen suvereenisuus ulottuu kaikkien niiden hengellisten uskollisuussuhteiden yläpuolelle, jotka esiintyvät Jumalan ja ihmisen välissä. Koittaa vielä päivä, jolloin yhteiskunnalliset vallankäyttäjät tulevat huomaamaan, että Kaikkein Korkeimmat hallitsevat ihmisten valtakunnissa.
Tämä Kaikkein Korkeimpien vallankäyttö ihmisten valtakunnissa ei koidu erityisesti minkään muita suositumman kuolevaisryhmän hyväksi. Mitään sellaista kuin valittu kansa ei ole olemassa. Kaikkein Korkeimpien, poliittisen kehityksen ylivalvojien, vallankäyttö on hallitsemista, jonka tarkoitus on tuottaa laajinta mahdollista hyvää kaikista ihmisistä laajimmalle mahdolliselle määrälle aikavälillä, joka on laajin mahdollinen.
Suvereenisuus on valtaa, ja se kasvaa organisoitumisen kautta. Tämä poliittisen vallan organisoitumisen kasvu on hyväksi ja on asianmukaista, koska sillä on se ominaisuus, että se sulkee piiriinsä aina vain laajemmat lohkot ihmiskunnan kokonaisuudesta. Mutta tämä samainen poliittisten organisoitumien kasvu luo ongelmia jokaisessa vaiheessa, joka on poliittisen vallan ensimmäisen ja luonnollisen organisoituman—perheen—ja poliittisen laajenemisen lopullisena täyttymyksenä olevan koko ihmiskunnan hallituksen välillä, hallituksen, joka käyttää valtaa koko ihmiskunnan nimissä ja koko ihmiskunnan hyväksi.
Lähtökohtanaan vallankäyttö, jota vanhemmat harjoittavat yhdestä perheestä muodostuvassa ryhmässä, poliittinen suvereenisuus kehittyy organisoitumalla perheiden sulautuessa verisukulaisuuteen perustuviksi sukukunniksi, jotka vuorostaan eri syistä yhdistyvät heimoiksi—verisukulaisuuden yläpuolella oleviksi poliittisiksi ryhmittymiksi. Ja sitten heimot tavarainvaihdon, kaupankäynnin ja valloittamisen tuloksena yhdistyvät kansakunnaksi, ja aikanaan maailmanvalta puolestaan yhdistää nämä kansakunnat.
Sodat vähenevät, sitä mukaa kun suvereenisuus siirtyy pienemmiltä ryhmiltä suuremmille. Toisin sanoen pienempien kansakuntien keskenään käymät vähäisemmät sodat vähenevät, mutta suursotien mahdollisuus kasvaa sitä mukaa, kuin suvereenisuutta harjoittavat kansakunnat käyvät yhä suuremmiksi. Kun koko maailma on ennen pitkää tutkittu ja otettu haltuun, kun kansakuntia on vain muutamia ja ne ovat vahvoja ja voimakkaita, kun nämä suuret ja oletetusti suvereenit kansakunnat joutuvat rajakkain, kun vain valtameret erottavat niitä, silloin on näyttämö valmis suursodille, maailmanlaajuisille selkkauksille. Niin kutsutut suvereenit kansakunnat eivät voi elää rinnakkain ilman, että siitä aiheutuu selkkauksia ja syttyy sotia.
Selitys siihen, miksi poliittisen suvereenisuuden kehittyminen perheen tasolta koko ihmiskunnan tasolle, on niin vaikeaa, piilee kaikilla näiden välissä olevilla tasoilla ilmenevästä vitkaisuudesta johtuvassa vastustuksessa. Perheet ovat aika ajoin uhmanneet sukukuntaa, kun sukukunnat ja heimot taas ovat useinkin kaivaneet maata alueellisen valtion suvereenisuuden alta. Poliittisen suvereenisuuden jokaista uutta ja eteenpäin vievää kehitysvaihetta hämmentävät ja haittaavat (niin kuin on aina ollut) poliittisen organisoitumisen aikaisemmista kehitysvaiheista koostuvat luurankovaiheet. Ja asia on näin siksi, että ihmisten lojaalisuudentunteita, kun ne on kerran herätetty, on vaikea kohdistaa toisin. Sama lojaalisuus, joka mahdollistaa heimon kehittymisen, vaikeuttaa puolestaan heimoa ylempänä olevan rakennelman—alueellisen valtion—kehittymistä. Ja sama lojaalisuus (isänmaallisuus), joka mahdollistaa alueellisen valtion kehittymisen, mutkistaa suunnattomasti koko ihmiskunnan hallituksen evolutionaarista kehittymistä.
Poliittinen suvereenisuus kehkeytyy itsemääräämisoikeuden luovuttamisesta; ensin niin tekee yksilö perhepiirissä, sitten sen tekevät perheet ja suvut suhteessaan heimoon ja sitä laajempiin ryhmittymiin. Tämä asteittain tapahtuva itsemääräämisoikeuden siirtäminen pienemmiltä yhä suuremmille poliittisille organisoitumille on idässä Ming- ja mogulidynastioiden perustamisesta alkaen yleensä edennyt vähentymättömällä voimalla. Lännessä tämä prosessi oli käynnissä yli tuhannen vuoden ajan, aina maailmansodan päättymiseen saakka, jolloin valitettava takaperoinen kehityssuunta käänsi tämän normaalin kehityskulun tilapäisesti taaksepäin palauttaessaan lukuisille Euroopan pikku ryhmille jo pinnan alle painuneen poliittisen suvereenisuuden.
Urantia saa nauttia kestävästä rauhasta, vasta kun niin kutsutut suvereenit kansakunnat luovuttavat suvereenit valtaoikeutensa järkevyyttä osoittaen ja täyteen määräänsä ihmisten veljeskunnan käsiin—ihmiskunnan hallitukselle. Internationalismi—kansainliitot—eivät voi milloinkaan tuoda pysyvää rauhaa ihmiskunnalle. Maailmanlaajuiset valtioiden liittokunnat estävät kyllä tehokkaasti vähäisempiä sotia ja pitävät pienempiä kansakuntia kutakuinkin aisoissa, mutta ne eivät estä maailmansotia eivätkä hillitse maailman kolmea, neljää tai viittä voimakkainta hallitusta. Todellisten selkkausten sattuessa jokin näistä maailmanvalloista eroaa liitosta ja julistaa sodan. Kansakuntia ei voi estää ryhtymästä sotaan niin kauan kuin niitä saastuttaa kansallisen suvereenisuuden petollinen myrkky. Kansainvälisyys on askel oikeaan suuntaan. Kansainväliset poliisivoimat estäisivät monet vähäisemmät sodat, mutta ne eivät kykene estämään suursotia, maailman suurten sotilashallitusten välisiä selkkauksia.
Sitä mukaa kuin varsinaisten suvereenien kansakuntien (suurvaltojen) lukumäärä vähenee, sitä mukaa lisääntyvät myös sekä ihmiskunnan hallituksen mahdollisuudet että sellaisen tarve. Sitten kun olemassa on enää muutama todellakin suvereeni (suur)valta, niiden joko täytyy ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta kansallisen (maailmanvallan) ylivaltiuden saavuttamiseksi, tai muussa tapauksessa niiden täytyy luopua tietyistä suvereenisuuteen kuuluvista erioikeuksista; niiden täytyy luoda ylikansallisen vallan perusydin, joka toimii koko ihmiskunnan kattavan todellisen suvereenisuuden alkuituna.
Rauhaa ei Urantialle saada, ennen kuin jokainen niin kutsuttu suvereeni kansakunta luovuttaa sodankäymisvaltansa koko ihmiskunnan kattavalle edustukselliselle hallitukselle. Poliittinen suvereenisuus on maailman kansoissa myötäsyntyistä. Kun Urantian kaikki kansat ovat mukana muodostamassa maailmanhallitusta, niillä on oikeus ja valta tehdä tällaisesta hallituksesta suvereeni. Ja kun tällainen edustuksellinen eli demokraattinen maailmanvalta valvoo maailman maa-, ilma- ja merivoimia, silloin voi vallita rauha maassa ja hyvä tahto ihmisten kesken—mutta vasta silloin.
Käyttäkäämme merkittävää yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan esimerkkitapausta: Amerikan liittovaltion neljäkymmentäkahdeksan osavaltiota ovat jo pitkään saaneet nauttia rauhasta. Ne eivät enää sodi keskenään. Ne ovat luovuttaneet suvereenisuutensa liittohallitukselle, ja hyväksymällä sotaselkkausten sovittelumenettelyn ne ovat luopuneet kaikista itsemääräämisoikeuden harhakuvaan perustuvista vaatimuksista. Vaikka jokainen osavaltio sääteleekin omia sisäisiä asioitaan, se ei kuitenkaan puutu ulkomaansuhteisiin, tulleihin, maahanmuuttoon, sotilaallisiin asioihin eikä osavaltioiden väliseen kauppaan. Yksittäiset osavaltiot eivät myöskään puutu kansalaisuutta koskeviin kysymyksiin. Nämä neljäkymmentäkahdeksan osavaltiota joutuvat kärsimään sodan kauhuista, vasta kun liittohallituksen suvereenisuus on jollakin tavoin uhattuna.
Nämä neljäkymmentäkahdeksan osavaltiota saavat nauttia valtioidenvälisestä rauhasta ja selkkauksettomuudesta nyt, kun ne ovat luopuneet toisiinsa kietoutuvista suvereenisuutta ja itsemääräämisoikeutta puolustavista näennäisviisauksista. Urantian muut kansakunnat pääsevät samalla tavoin osallisiksi rauhasta, kunhan ne oma-aloitteisesti luovuttavat kukin oman suvereenisuutensa yleismaailmallisen hallituksen—ihmisten välistä veljeyttä edustavan suvereniteetin—käsiin. Tällaisessa maailmanvaltiossa tulee pienillä kansakunnilla olemaan yhtä paljon valtaa kuin suurillakin, aivan kuten Rhode Islandin pienellä osavaltiolla on kaksi senaattoriaan Yhdysvaltain kongressissa siinä kuin väkirikkaalla New Yorkin tai laaja-alaisella Teksasin osavaltiollakin.
Näiden neljänkymmenenkahdeksan osavaltion rajoitetun (osavaltio)suvereenisuuden loivat ihmiset ihmisiä varten. Amerikan liittovaltion osavaltiosuvereenisuuden yläpuolella olevan (kansallisen) suvereenisuuden loivat alkuperäiset kolmetoista osavaltiota omaksi hyödykseen ja ihmisten hyödyksi. Samalla tavalla kansakunnat jonakin päivänä vielä luovat ihmiskunnan planeettahallitukselle kuuluvan ylikansallisen suvereenisuuden omaksi hyödykseen ja kaikkien ihmisten hyödyksi.
Kansalaiset eivät synny hyödyttämään hallituksia, vaan hallitukset ovat organisaatioita, jotka on luotu ja suunniteltu hyödyttämään ihmisiä. Poliittisen suvereenisuuden kehitys jatkuu niin kauan, että ilmaantuu hallitus, joka edustaa kaikkien ihmisten suvereenisuutta. Kaikki muut suvereenisuudet ovat arvoltaan suhteellisia, merkitykseltään vain välivaihetta edustavia ja statukseltaan alisteisia.
Tieteen edistymisen myötä sodat muuttuvat yhä tuhoisammiksi, kunnes ne lopulta alkavat merkitä jokseenkin samaa kuin ihmisrodun itsemurha. Montako maailmansotaa onkaan käytävä, monenko kansainliiton vielä pitääkään osoittautua kykenemättömäksi, ennen kuin ihmiset ovat halukkaita pystyttämään ihmiskunnan hallituksen ja ryhtyvät nauttimaan pysyvän rauhan siunauksista ja hyvän tahdon—maailmanlaajuisen hyvän tahdon—luoman selkkauksettomuuden mukanaan tuomasta kukoistuksesta.