Tämän vuoden aikana myytiin perheen koko omaisuus kotitaloa ja puutarhaa lukuun ottamatta. Kapernaumista myytiin viimeinenkin, jo kiinnitetty kiinteistö (mutta heille jäi vielä osuus yhteen toiseen kiinteistöön). Tuotto käytettiin verojen maksuun ja siihen, että Jaakobille ostettiin jokunen uusi työkalu, sekä siihen, että suoritettiin maksu vanhasta, perheen omistuksessa olleesta huolto- ja korjauspajasta karavaanien lepopaikan lähellä. Jeesus nimittäin aikoi ostaa takaisin tämän pajan nyt, kun Jaakob oli kyllin vanha työskennelläkseen kotipajassa ja auttaakseen Mariaa kotiaskareissa. Kun taloudellinen paine tällä keinoin joksikin aikaa helpotti, Jeesus päätti viedä Jaakobin pääsiäisjuhlille. Saadakseen olla kahden he menivät Jerusalemiin yhtä päivää aikaisessa, ja he tekivät tämän matkan Samarian kautta. He taittoivat matkaa kävellen, ja Jeesus kertoili Jaakobille matkan varrella olevista historiallisista paikoista, aivan kuten hänen isänsä oli samanlaisella matkalla viisi vuotta aikaisemmin opettanut häntä.
Samarian läpi kulkiessaan heidän katseensa tavoitti monia outoja näkymiä. Tällä matkalla he keskustelivat monista henkilökohtaisiin, perheen sisäisiin tai kansallisiin asioihin liittyvistä ongelmistaan. Jaakob oli tyypiltään hyvin uskonnollinen nuorimies, ja vaikka hän ei kaikessa ollutkaan äitinsä kannalla siinä vähässä, minkä hän tiesi Jeesuksen elämäntyötä koskevista kaavailuista, hän odotti siitä huolimatta kyllä aikaa, jolloin hän kykenisi ottamaan vastuun perheestä, jotta Jeesus voisi ryhtyä suorittamaan tehtäväänsä. Hän arvosti suuresti sitä, että Jeesus vei hänet pääsiäisjuhlille, ja he keskustelivat tulevaisuudesta perusteellisemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.
Jeesus teki paljon ajatustyötä heidän taittaessaan taivalta Samarian halki. Näin tapahtui varsinkin Betelissä ja silloin, kun he joivat Jaakobin kaivosta. Hän keskusteli veljensä kanssa Abrahamia, Iisakia ja Jaakobia koskevista perimätiedoista. Hän näki paljon vaivaa valmistaakseen Jaakobia siihen, mitä tämä tulisi kohta Jerusalemissa näkemään, ja koetti tällä tavoin vaimentaa järkytystä, jonka Jaakob olisi kokeva, niin kuin hän itse aikanaan oli ensimmäisellä temppelikäynnillään kokenut. Mutta Jaakob ei reagoinut kaikkiin heidän näkemiinsä asioihin yhtä herkkätunteisesti. Hän lausui arvionsa innottomasta ja sydämettömästä tavasta, jolla jotkut papit toimittivat velvollisuutensa, mutta ylipäätään Jaakob nautti Jerusalemissa-olostaan suuresti.
Jeesus vei Jaakobin Betaniaan pääsiäisillalliselle. Simon oli laskettu haudan lepoon isiensä viereen, ja Jeesus hoiti tämän kodin isännyyttä pääsiäisperheen päänä tuotuaan pääsiäislampaan temppelistä.
Pääsiäisillallisen jälkeen Maria istuutui keskustelemaan Jaakobin kanssa, kun taas Martta, Lasarus ja Jeesus juttelivat keskenään myöhään yöhön. Seuraavana päivänä he olivat mukana temppelipalveluksissa, ja Jaakob otettiin Israelin yhteisön jäseneksi. Kun he sinä aamuna pysähtyivät hetkeksi Öljymäen laelle katselemaan temppeliä, niin Jaakobin huudahdellessa ihmeissään Jeesus katseli Jerusalemia vaieten. Jaakob ei kyennyt käsittämään veljensä käyttäytymistä. Illalla he palasivat taas Betaniaan ja olisivat lähteneet kotiin seuraavana päivänä, mutta Jaakob vaati itsepintaisesti, että he menisivät takaisin käydäkseen temppelissä, ja selitti haluavansa kuulla opettajia. Ja vaikka tämä olikin totta, salaisesti hän sydämessään halusi kuulla, kun Jeesus osallistuisi keskusteluihin, jollaisesta hänen äitinsä oli kertonut. Niinpä he menivät temppeliin ja kuuntelivat keskusteluja, mutta Jeesus ei esittänyt yhtään kysymystä. Se kaikki tuntui Jeesuksesta, jonka ihmisen ja Jumalan mieli oli juuri heräämässä, niin lapsekkaalta ja merkityksettömältä, että hän saattoi vain sääliä heitä. Jaakob oli pettynyt siitä, ettei Jeesus sanonut mitään. Hänen kyselyihinsä Jeesus vastasi vain: ”Hetkeni ei ole vielä tullut.”
Seuraavana päivänä he vaelsivat kotiin Jerikon ja Jordaninlaakson kautta, ja matkan taittuessa Jeesus kertoi monista asioista, joihin kuului myös hänen edellinen matkansa tällä tiellä, kun hän oli ollut kolmetoistavuotias.
Nasaretiin palattuaan Jeesus ryhtyi työskentelemään perheen vanhassa korjauspajassa, ja hän oli kovasti mielissään siitä, että hänellä nyt oli joka päivä tilaisuus tavata varsin paljon ihmisiä, joita tuli maan ja ympäröivien alueiden kaikista osista. Jeesus todellakin rakasti ihmisiä—tuiki tavallista rahvasta. Joka kuukausi hän suoritti pajasta maksueränsä, ja Jaakobin avulla hän edelleenkin piti huolen perheen toimeentulosta.
Useita kertoja vuodessa, milloin sattui, ettei paikalla ollut ketään tähän tehtävään soveliasta vierasta, Jeesus edelleenkin luki synagogassa sapattipäivän pyhät kirjoitukset, ja monesti hän myös esitti tekstikohdasta näkemyksiä, mutta tavallisesti hän valitsi tekstikohdat siten, että kommentointi oli tarpeetonta. Hän oli taitava järjestämään eri tekstikohdat sellaiseen lukemisjärjestykseen, että toinen kohta valaisisi toista. Silloin kun sää sen vain salli, hän ei milloinkaan unohtanut viedä sisaruksiaan sapatti-iltapäivisin kävelylle luonnon helmaan.
Näihin aikoihin hashen perusti nuorten miesten filosofisen keskustelukerhon, joka kokoontui jäsentensä kodeissa ja usein hänen omassakin kodissaan, ja Jeesuksesta tuli tämän ryhmän eturivin jäsen. Näin hän sai tilaisuuden saada takaisin osan siitä paikallisesta arvonannosta, jonka hän oli hieman aikaisemmin käytyjen kansallismielisten kiistelyjen tuoksinassa menettänyt.
Vaikka hänen sosiaalinen elämänsä olikin rajoitettua, ei hän sitä silti kokonaan laiminkaan lyönyt. Hänellä oli monia lämpimiä ystävyyssuhteita ja uskollisia ihailijoita yhtä hyvin Nasaretin nuorten miesten kuin nuorten naistenkin keskuudessa.
Syyskuussa Elisabet ja Johannes tulivat vierailulle nasaretilaisperheen luokse. Johannes, joka oli menettänyt isänsä, oli aikeissa palata Juudean kukkuloille harjoittamaan maanviljelyä tai lampaanhoitoa, ellei Jeesus kehottaisi häntä jäämään Nasaretiin ja ryhtymään puusepäksi tai ottamaan työtä joltakin muulta alalta. He eivät tienneet, että nasaretilaisperhe oli käytännöllisesti katsoen pennitön. Kuta enemmän Maria ja Elisabet keskustelivat pojistaan, sitä enemmän he vakuuttuivat siitä, että näille kahdelle nuorelle miehelle olisi hyväksi, jos he työskentelisivät yhdessä ja olisivat enemmän toistensa seurassa.
Jeesus ja Johannes keskustelivat paljon keskenään; ja he puhuivat joistakin hyvin henkilökohtaisista ja kahdenkeskisistä asioista. Tämän vierailun päätteeksi he sopivat, etteivät he enää tapaisi toisiaan, ennen kuin he kohtaisivat julkisen toimintansa puitteissa, sitten kun ”taivaallinen Isä kutsuisi” heidät heidän työhönsä. Se, mitä Johannes Nasaretissa näki, teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän katsoi velvollisuudekseen palata kotiin ja uurastaa äitinsä toimeentulon hyväksi. Hän vakuuttui siitä, että hänen oli määrä olla osa Jeesuksen elämäntehtävää, mutta hän ymmärsi, että Jeesukselta menisi vielä monta vuotta perheensä vartuttamisessa. Niinpä hänen oli huomattavasti helpompaa palata kotiin ja ryhtyä hoitamaan heidän pientä maatilaansa ja huolehtimaan äitinsä tarpeista. Eivätkä Johannes ja Jeesus enää tavanneet toisiaan, ennen kuin sinä päivänä Jordanin rannalla, jona Ihmisen Poika tuli kastettavaksi.
Lauantai-iltapäivänä, tämän vuoden joulukuun 3. päivänä, kuolema korjasi toisen kerran satoaan tässä nasaretilaisperheessä. Pikku-Aamos, heidän pikkuveljensä, kuoli korkeaa kuumetta viikon ajan sairastettuaan. Tätä suruaikaa kokiessaan Marian ainoana tukena oli hänen esikoispoikansa, ja silloin hän vasta lopullisesti ja sanan täydessä merkityksessä tunnusti Jeesuksen perheen todelliseksi päämieheksi; ja Jeesus oli totisesti kunnioitettava perheenpää.
Neljän vuoden ajan heidän elintasonsa oli tasaisesti laskenut. Vuosi vuoden perään he kokivat yhä pahempaa köyhyyden ahdinkoa. Tämän vuoden lopulla heitä kohtasi eräs heidän vaikeimmista kokemuksistaan koko siinä kamppailussa, jota he kävivät työllä ja tuskalla eteenpäin ponnistellessaan. Jaakobin ansiot olivat vielä sangen vähäiset, ja hautajaiskustannukset kaiken muun lisäksi olivat yhteensä niin painava kuorma, että he huojuivat sen alla. Mutta Jeesus tapasi huolestuneelle ja surevalle äidilleen sanoa vain: ”Äiti Maria, sureminen ei meitä auta; me teemme kaikki parhaamme, ja äidin hymy saattaisi kenties innostaa meitä vieläkin parempaan. Toivo edessäpäin olevista paremmista ajoista antaa meille päivä päivältä uutta voimaa suoriutua näistä tehtävistä.” Hänen vankka ja käytännöllinen optimisminsa oli totisesti tarttuvaa; kaikki lapset elivät parempien aikojen ja parempien olosuhteiden odotuksen värittämässä ilmapiirissä. Ja tämä toiveikas pelottomuus vaikutti osaltaan suuresti siihen, että heille heidän köyhyytensä masentavuudesta huolimatta kehittyi lujat ja jalot luonteenpiirteet.
Jeesuksella oli kyky panna liikkeelle kaikki mielensä, sielunsa ja ruumiinsa voimavarat kulloinkin käsillä olevan tehtävän suorittamiseen. Hän pystyi keskittämään syvämietteisen mielensä juuri siihen yhteen ongelmaan, jonka hän halusi ratkaista, ja kun tähän vielä liittyi hänen herpaantumaton kärsivällisyytensä, se antoi hänelle kyvyn tyynin mielin kestää kaikki kuolevaisen vaikeaan olemassaoloon kuuluvat koettelemukset ja elää elämänsä ikään kuin hän koko ajan ”näkisi Hänet, joka on näkymätön”.