Puheena olevan viidennentoista vuoden keskivaiheilla—ja me laskemme aikaa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla käytössä olevan kalenterin mukaisen emmekä juutalaisen vuoden mukaan—Jeesus oli jo saanut lujan otteen perheensä johtamisesta. Ennen kuin tämä vuosi oli siirtynyt menneisyyteen, heidän säästönsä olivat jo jotakuinkin huvenneet, eivätkä he keksineet tähän pulmaan muuta ratkaisukeinoa kuin, että heidän oli pakko luopua yhdestä niistä Nasaretin taloista, jotka Joosef ja hänen naapurinsa Jaakob olivat omistaneet liikekumppaneina.
Keskiviikkoiltana, huhtikuun 17. päivänä vuonna 9 jKr, syntyi perheen kuopus Ruut, ja Jeesus yritti parhaan kykynsä mukaan astua isänsä paikalle äitinsä lohduttajana ja hoivaajana tämän rasittavan ja varsin murheellisen koettelemuksen aikana. Kukaan isä ei olisi voinut yhtään sen hellemmin ja uskollisemmin rakastaa ja hoivata tytärtään kuin, miten Jeesus lähes kahdenkymmenen vuoden ajan (kunnes hän aloitti julkisen toimintansa) huolehti pikku-Ruutista. Ja hän oli yhtä hyvä isä kaikille muillekin perheensä jäsenille.
Käsillä olevan vuoden aikana Jeesus muotoili ensimmäisen kerran sen rukouksen, jonka hän myöhemmin opetti apostoleilleen ja jonka monet ovat tulleet tuntemaan ”Isä meidän”-rukouksena. Tavallaan se kehittyi kotialttarin äärellä harjoitetuista rukoushetkistä, joissa he viljelivät monenmuotoisia ylistyksiä ja useita kaavamaisia rukouksia. Isänsä kuoleman jälkeen Jeesus koetti opettaa muita lapsia rukouksissaan tuomaan sanottavansa esille yksilöllisesti, eli jotenkin siihen tapaan kuin hän itse mielellään menetteli, mutta nämä eivät kyenneet ymmärtämään hänen ajatustaan, ja niin heistä poikkeuksetta jokainen halusi turvautua muistamiinsa rukouskaavoihin. Juuri tässä yhteydessä, kun Jeesus pyrki kannustamaan jo varttuneempia veljiään ja sisariaan esittämään rukouksensa yksilöllisesti, hänellä oli tapana koettaa ohjata heitä eteenpäin esittämällä lauseparsia, joista nämä saisivat virikkeitä omiin rukouksiinsa, mutta kävikin ennen pitkää niin—ja ilman että hän olisi niin tarkoittanut—että nämä kaikki alkoivat käyttää rukouskaavaa, joka oli enimmältään rakennettu näistä Jeesuksen opettamista mutta vain virikkeiksi tarkoittamista lauseparsista.
Lopulta Jeesus luopui ajatuksesta saada jokainen perheenjäsen muotoilemaan omaehtoisia rukouksia, ja eräänä lokakuun iltana hän istuutui matalan kivipöydän päällä olevan pienen pullean lampun ääreen ja kirjoitti kultakin sivultaan puolisen metriä pitkälle, sileälle seetripuiselle taululle hiilenpalaa käyttäen rukouksen, josta sitten tuli perheen vakiorukous.
Ajatusmaailman sekavuus kiusasi Jeesusta puheena olevana vuotena suuresti. Vastuu perheestä oli varsin tehokkaasti karkottanut kaikki ajatukset ryhtyä välittömästi toteuttamaan jotakin toimintasuunnitelmaa, joka olisi ollut vastaus hänen Jerusalemissa tapaamansa vierailijan antamaan kehotukseen ”ryhtyä toimittamaan hänen Isänsä asioita”. Jeesus päätteli aivan oikein, että hänen piti asettaa kaikkien muiden velvollisuuksien edelle huolenpito maisen isänsä perheestä; että elannon hankkimisesta hänen perheelleen täytyi tulla hänen ensimmäinen velvollisuutensa.
Tämän vuoden kuluessa Jeesus löysi niin kutsutusta Heenokin kirjasta kohdan, jonka vaikutuksesta hän jälkeenpäin otti käyttöön nimityksen ”Ihmisen Poika” kuvaamaan hänen Urantialla suorittamaansa lahjoittautumistehtävää. Hän oli perin pohjin pohtinut ajatusta juutalaisesta Messiaasta ja oli lujasti vakuuttunut siitä, ettei hän tulisi olemaan tuo Messias. Hän halusi auttaa isänsä kansaa, mutta hän ei voinut koskaan kuvitella johtavansa juutalaisten armeijoita Palestiinaa hallitsevan vieraan vallan kukistamiseksi. Hän tiesi, ettei hän milloinkaan istuisi Daavidin valtaistuimella Jerusalemissa. Hän ei myöskään uskonut, että hänen tehtävänsä olisi yksinomaisesti juutalaisista huolehtivan hengellisen vapahtajan tai moraalinopettajan tehtävä. Sen vuoksi hänen elämäntehtävänään ei voisi missään mielessä olla heprealaiskirjoituksissa esitettyjen kiihkeiden kaipausten ja niin kutsuttujen Messias-profetioiden täyttäminen, ei ainakaan siten kuin juutalaiset nämä profeettojen esittämät ennustukset käsittivät. Samoin hän oli varma siitä, ettei hän koskaan tulisi esiintymään profeetta Danielin hahmottelemana Ihmisen Poikana.
Mutta kun se aika koittaisi, jolloin hän lähtisi maailmaan maailman opettajaksi, mitä nimitystä hän silloin itsestään käyttäisi? Mikä olisi se väite, jonka hän esittäisi tehtävästään? Millä nimellä häntä kutsuisivat ihmiset, joista tulisi hänen opetuksiinsa uskovia?
Kaikkia näitä ongelmia pohdiskellessaan hän löysi Nasaretin synagogan kirjastosta tutkiskelemiensa apokalyptisten kirjojen joukosta tämän ”Heenokin kirjaksi” kutsutun käsikirjoituksen, ja vaikka hän oli varma siitä, ettei se ollut muinaisen Heenokin kirjoittama, se tuntui hänestä silti varsin kiehtovalta, ja hän luki sen ja luki sen uudelleen monta kertaa. Siinä oli muuan kohta, joka teki häneen erityisen syvän vaikutuksen, kappale, jossa tämä nimitys ”Ihmisen Poika” esiintyi. Tämän niin kutsutun Heenokin kirjan kirjoittaja kertoi enemmänkin tästä Ihmisen Pojasta kuvaillen työtä, jonka tämä tekisi maan päällä, ja selittäen, että tämä Ihmisen Poika oli Isänsä, kaikkien Isän, kanssa kulkenut taivaallisen kirkkauden kartanoissa, ennen kuin hän tuli tähän maailmaan tuomaan pelastusta ihmiskunnalle; ja että tämä oli kääntänyt selkänsä kaikelle tälle loistolle ja kunnialle astuakseen alas maan päälle julistamaan pelastusta hädässä oleville kuolevaisille. Aina kun Jeesus luki näitä kohtia (hyvin ymmärtäen, että suuri osa näihin opetuksiin sekoittuneesta idän mystiikasta oli virheellistä), hän sydämessään vastasi ja mielessään tiedosti, ettei yksikään heprealaiskirjoitusten Messias-ennustuksista, ei yksikään juutalaisesta vapahtajasta kertovista teorioista ollut yhtä lähellä totuutta kuin tuo kertomus, joka oli kätketty tähän vain osittain hyväksyttyyn Heenokin kirjaan. Ja siinä paikassa ja sillä hetkellä hän päätti ottaa ensimmäiseksi epiteetikseen ”Ihmisen Poika”. Ja näin hän tekikin, sitten kun hän myöhemmin aloitti julkisen toimintansa. Jeesuksella oli erehtymätön totuuden tunnistamisen kyky, eikä hän koskaan empinyt omaksua totuutta, mistä lähteestä hyvänsä se näyttikin tulevan.
Tähän ajankohtaan mennessä hän oli jo jokseenkin perusteellisesti selvittänyt itselleen monta näkökohtaa, jotka liittyivät hänen pian alkavaan työhönsä maailman hyväksi, mutta hän ei näistä seikoista puhunut mitään äidilleen, joka piti yhä lujasti kiinni ajatuksesta, että Jeesus oli juutalaisten Messias.
Tästä alkoi Jeesuksen nuoruusaikojen suuri hämmennys. Päästyään jo jossakin mielessä selvyyteen maan päällä suorittamansa tehtävän luonteesta eli siitä, mitä hänen olisi olla ”toimittamassa Isänsä asioita”, osoittamassa koko ihmiskunnalle Isänsä rakastavaa olemusta, hän alkoi pohdiskella uudelleen niitä pyhien kirjoitusten monia kohtia, joissa puhuttiin kansallisen vapahtajan, juutalaisen opettajan tai kuninkaan, tulemisesta. Mihin tapahtumaan tällaiset profetiat viittasivat? Eikö hän ollutkin juutalainen, vai oliko sittenkään? Kuuluiko hän Daavidin huoneeseen, vai eikö hän kuulunut? Hänen äitinsä vakuutti, että hän kuului; hänen isänsä ratkaisu oli ollut päinvastainen. Hän itse päätteli, ettei hän siihen kuulunut. Mutta olivatko profeetat siis sekaantuneet siinä, mikä olisi Messiaan luonne ja tehtävä?
Voisiko loppujen lopuksi sittenkin olla mahdollista, että hänen äitinsä oli oikeassa? Aikaisemmin kun oli ilmennyt mielipiteiden eroavuutta, hänen äitinsä oli useimmissa asioissa ollut oikeassa. Jos hän olisi uusi opettaja eikä Messias, miten hän siinä tapauksessa tunnistaisi juutalaisen Messiaan, jos sellainen ilmestyisi Jerusalemiin, sillä aikaa kun hän oli suorittamassa tehtäväänsä maan päällä; entä mikä sitten olisi hänen suhteensa tähän juutalaiseen Messiaaseen? Ja millainen suhde hänellä tulisi olla perheeseensä, sitten kun hän olisi aloittanut elämäntehtävänsä? Entä juutalaiseen yhteisöön ja uskontoon, Rooman valtakuntaan, ei-juutalaisiin ja heidän uskontoihinsa? Kutakin näistä suurimerkityksisistä asioista tämä nuori galilealainen punnitsi mielessään ja pohti vakavasti, samalla kun jatkoi töitään höyläpenkkinsä ääressä hankkiessaan suurella vaivalla elannon itselleen, äidilleen ja kahdeksalle muulle nälkäiselle suulle.
Ennen vuoden päättymistä Maria pani merkille perheen rahavarojen hupenemisen. Hän luovutti kyyhkystenmyynnin Jaakobille. Kohta he ostivat toisen lehmän, ja Mirjamin toimiessa apulaisena he ryhtyivät myymään maitoa nasaretilaisnaapureilleen.
Jeesuksen syvälliset mietiskelyjaksot, hänen tavan takaa tekemänsä rukousretket kukkulan laelle ja hänen vähän väliä julkituomansa monet kummalliset ajatukset hätäännyttivät hänen äitiään perin juurin. Toisinaan tämä ajatteli, että nuorimies oli järjiltään, mutta sitten hän useimmin sai pelkonsa asettumaan muistaessaan, että hänen poikansa oli loppujen lopuksi kuitenkin lupauksen lapsi ja jollakin tavoin erilainen kuin muut nuoret.
Mutta Jeesus oppi vähitellen olemaan puhumatta kaikista ajatuksistaan, olemaan esittämättä kaikkia käsityksiään maailmalle, edes omalle äidilleen. Tästä vuodesta alkaen Jeesus alkoi aina vain vähemmän tuoda julki, mitä hänen mielessään liikkui. Hän toisin sanoen puhui vähemmän niistä asioista, joita keskitasoinen ihminen ei pystyisi käsittämään, ja joista puhuminen vain johtaisi siihen, että häntä pidettäisiin omituisena tai tavallisista ihmisistä poikkeavana. Kaiken ulospäin näkyvän osalta hän muuttui tavanomaiseksi ja sovinnaiseksi, jos kohta hän samalla kaipasi jotakuta, joka olisi kyennyt ymmärtämään hänen ongelmiaan. Hän kaipasi luotettavaa ja uskottua ystävää, mutta hänen ongelmansa olivat liian monimutkaisia hänen ihmiskumppaniensa käsittää. Epätavallisen tilanteen ainutlaatuisuus pakotti hänet kantamaan taakkansa yksin.