Monoteismi syntyi filosofisena vastalauseena polyteismin epäjohdonmukaisuuteen. Se kehittyi siten, että jumalat järjestettiin ensi vaiheessa jumalaperheeksi niin, että yliluonnolliset toiminnat jakautuivat perheenjäsenten toimialoiksi. Sitten päädyttiin henoteismiin nostamalla yksi jumala monien yläpuolelle. Ja lopulta suljettiin jumalten joukosta pois kaikki muut paitsi lopullista arvoa oleva Ainoa Jumala.
Kolminaisuusoppi versoo kokemuksellisesta vastalauseesta sitä vastaan, että on mahdotonta käsittää sellaisen ihmishahmoisuudesta riisutun yksinäisen Jumaluuden ykseyttä, jolla ei olisi johonkin liittyvää universumimerkitystä. Kun filosofialle annetaan riittävästi aikaa, se pyrkii abstrahoimaan persoonalliset ominaisuudet puhtaan monoteismin jumaluuskäsitteestä, ja näin se madaltaa tämän idean irrallisesta Jumalasta panteistisen Absoluutin statukseen. Sellaisen Jumalan persoonallisen luonteen käsittäminen on ollut aina vaikeata, jolla ei ole mitään henkilökohtaisia tasa-arvon pohjalle rakentuvia suhteita muihin rinnakkaisiin persoonallisiin olentoihin. Jumaluudessa oleva persoonallisuus vaatii, että tällainen Jumaluus on suhteessa toiseen ja yhtä persoonalliseen Jumaluuteen.
Kolminaisuuskäsitteen tuntiessaan ihmisen mieli voi toivoa käsittävänsä jotakin rakkauden ja lain keskinäissuhteesta ajallis-avaruudellisissa luomuksissa. Hengellisen uskon kautta ihminen pääsee ymmärtämään Jumalan rakkautta, mutta hän huomaa pian, ettei tällä hengellisellä uskolla ole mitään vaikutusta säädettyihin aineellisen universumin lakeihin. Olipa ihmisen usko Jumalaan hänen Paratiisin-Isänään miten lujaa hyvänsä, avartuvat kosmiset näköpiirit vaativat häntä silti tunnustamaan myös sen realiteetin, että Paratiisin-Jumaluus on universaalinen laki; vaativat häntä tunnustamaan Kolminaisuuden täysivaltaisuuden ulottuvan Paratiisin ulkopuolelle ja luovan varjonsa jopa niiden kolmen ikuisen persoonan Luoja-Poikien ja Luovien Tyttärien kehittyvien paikallisuniversumien ylle, joiden jumaluusliitto on Paratiisin-Kolminaisuuden tosiasia ja realiteetti ja ikuinen jakamattomuus.
Ja tämä samainen Paratiisin-Kolminaisuus on todellinen entiteetti—ei persoonallisuus, mutta kuitenkin tosi ja absoluuttinen realiteetti; ei persoonallisuus, mutta kuitenkin sellainen, joka on yhteen sopiva sen kanssa rinnan olemassa olevien persoonallisuuksien—Isän, Pojan ja Hengen persoonallisuuksien—kanssa. Kolminaisuus on enemmän kuin sellainen pelkän yhteenlaskutoimituksen tuloksena saatava jumaluusrealiteetti, joka olisi tuloksena Paratiisin kolmen Jumaluuden toisiinsa yhdistymisestä. Kolminaisuuden ominaisuudet, ominaispiirteet ja toiminnot eivät ole Paratiisin kolmen Jumaluuden attribuuttien yksinkertainen summa, vaan kolminaisuustoiminnot ovat jotakin ainutlaatuista, omintakeista, eivätkä ne ole täysin ennakoitavissa Isän, Pojan ja Hengen attribuutteja erittelemällä.
Esimerkiksi: Maan päällä ollessaan Mestari huomautti seuraajilleen, ettei oikeudenkäyttö ole koskaan henkilökohtainen toimitus, vaan se on aina ryhmäfunktio. Myöskään Jumalat eivät persoonina jaa oikeutta, vaan he suorittavat tämän tehtävän kollektiivisena yksikkönä, Paratiisin-Kolminaisuutena.
Isän, Pojan ja Hengen kolminaisuusyhdistymän käsitteellinen ymmärtäminen valmistaa ihmismieltä myöhemmin tapahtuvaan tiettyjen muiden kolmoissuhteiden esittelyyn. Teologinen ajattelu saattaa hyvinkin tyytyä Paratiisin-Kolminaisuuden käsitteeseen, mutta filosofinen ja kosminen järkeily vaativat Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen muidenkin kolmiyhteisten yhdistymien tuntemista, ne vaativat sellaisten kolmiyhteisyyksien tuntemista, joissa Infiniittinen toimii erilaisissa muissa universaalisen manifestoitumisen ominaisuuksissa kuin Isänä. Tällaisia ilmentymiä ovat vahvuuden, energian, voiman, kausaation, reagoinnin, potentiaalisuuden, aktuaalisuuden, gravitaation, jännitteen, mallin, alkusyyn ja ykseyden Jumalan suhteet.