Itsestään olemassa olevana Universaalinen Isä on myös itsensä selittävä; hän aktuaalisesti elää jokaisessa järjellisessä kuolevaisessa. Mutta et voi olla varma Jumalasta, ellet tunne häntä. Se, että kokee itsensä pojaksi, on ainoa kokemus, joka tekee isyydestä epäilyksettömän. Maailmankaikkeus muuttuu kaikkialla. Muuttuva universumi on riippuvuussuhteessa oleva universumi. Sellainen luomus ei voi olla sen paremmin lopullinen kuin absoluuttinenkaan. Finiittinen universumi on täysin riippuvainen Perimmäisestä ja Absoluutista. Universumi ja Jumala eivät ole yksi ja sama, vaan toinen on syy ja toinen on seuraus. Syy on absoluuttinen, infiniittinen, ikuinen ja muuttumaton. Seuraus on ajallis-avaruudellinen ja transsendenttinen, mutta alati muuttuva, aina kasvava.
Jumala on maailmankaikkeudessa yksi ja ainoa itse aiheutettu tosiasia. Hän on koko olevaisista ja olennoista koostuvan luomistuloksen järjestyksen, suunnitelman ja tarkoituksen salaisuus. Muuttuvaa universumia säätelevät ja vakauttavat kaikkialla ehdottoman muuttumattomat lait, muuttumattoman Jumalan tavat. Jumalan tosiasia, jumalallinen laki, on muuttumaton; Jumalan totuus, hänen suhteensa maailmankaikkeuteen, on suhteellinen revelaatio, joka on aina mukautettavissa lakkaamatta kehittyvään universumiin.
Ne, jotka tahtoisivat keksiä uskonnon, josta puuttuu Jumala, ovat kuin ne, jotka tahtoisivat kerätä hedelmiä ilman, että heillä on hedelmäpuita, saada lapsia ilman vanhempia. Seurauksia ei voi saada ilman syitä; vain MINÄ OLEN on vailla alkusyytä. Uskonnollisen kokemuksen tosiasia sisältää jo itsessään ajatuksen Jumalasta, ja tällaisen omakohtaisen kokemuksen Jumalan täytyy olla persoonallinen Jumaluus. Et voi rukoilla kemiallista kaavaa, kääntyä nöyrästi matemaattisen yhtälön puoleen, palvoa hypoteesia, uskoutua postulaatille, vaihtaa ajatuksia prosessin kanssa, palvella abstraktiota etkä pitää yllä rakastavaa kumppanuutta lain kanssa.
On totta, että monia ulkonaisesti uskonnollisia ominaisuuksia voi versoa ei-uskonnollisista juurista. Ihminen voi—älyllisellä tasolla—kieltää Jumalan ja olla silti moraalisessa mielessä hyvä, lojaali, kuuliainen, rehellinen, jopa ihanteellinen. Ihminen saattaa ympätä monia puhtaasti humanistisia oksia hengelliseen perusolemukseensa ja siten näennäisesti osoittaa oikeiksi väitteensä, joita hän on esittänyt jumalattoman uskonnon puolesta, mutta tällaisesta kokemuksesta puuttuvat eloonjäämisarvot: Jumalan tunteminen ja nousu kohti Jumalaa. Tällainen kuolevaisen kokemus tuottaa vain sosiaalisia hedelmiä, ei hengellisiä. Ympätty oksa määrää hedelmien laadun, olkoonkin että elävä ravintoliuos nousee juurista, jotka ovat alkuperäinen jumalallinen anti: mieli ja henki.
Uskonnon älyllinen tunnusmerkki on varmuus, filosofinen ominaispiirre on johdonmukaisuus, sosiaaliset hedelmät ovat rakkaus ja palveleminen.
Jumalaa tunteva yksilö ei ole sellainen, joka on sokea niitä vaikeuksia kohtaan tai välinpitämätön niiden esteiden suhteen, jotka ovat Jumalan löytämisen tiellä taikauskon, perinteen ja nykyajan materialististen mieltymysten muodostamassa sokkelossa. Hän on kohdannut kaikki nämä esteet ja voittanut ne, elävän uskon avulla noussut niiden yläpuolelle ja niistä huolimatta saavuttanut hengellisen kokemuksen ylängöt. Mutta on totta, että monet, jotka ovat sisimmässään varmoja Jumalasta, pelkäävät puolustaa tällaisia varmuudentunteita niiden ihmisten paljouden ja nokkeluuden takia, jotka kokoavat vastaväitteitä Jumalaan uskomista vastaan ja suurentelevat siihen liittyviä vaikeuksia. Mitään kovin syvää älyllisyyttä ei vaadita puutteiden esiinkaivamiseen, kysymysten tekemiseen tai vastaväitteiden esittämiseen. Mutta näihin kysymyksiin vastaaminen ja näiden vaikeuksien ratkaiseminen edellyttää kyllä erinomaista älykkyyttä. Uskon luoma varmuus on suurenmoisin keino selviytyä kaikista tällaisista pinnallisista kiistoista.
Jos tiede, filosofia tai sosiologia tohtii todellisen uskonnon profeettojen kanssa kiistellessään käydä dogmaattiseksi, silloin tulisi Jumalaa tuntevien ihmisten vastata tällaiseen epäoikeutettuun dogmaattisuuteen sillä kaukonäköisemmällä dogmatismilla, joka edustaa omakohtaisen hengellisen kokemuksen luomaa varmuutta: ”Tiedän, mitä olen kokenut, sillä minä olen hänen poikansa, joka on MINÄ OLEN.” Mikäli dogmin on määrä kiistää uskovaisen omakohtainen kokemus, silloin tämä uskosta syntynyt koettavissa olevan Isän poika voi vastata äskeisellä, kiistämättömissä olevalla dogmilla eli toteamuksella aktuaalisesta Universaalisen Isän pojan asemastaan.
Vain kvalifioimaton realiteetti, absoluutti, voisi ottaa vapauden olla johdonmukaisesti dogmaattinen. Niiden, jotka ovat olevinaan dogmaattisia, on johdonmukaisia ollakseen ennemmin tai myöhemmin ajauduttava energian Absoluutin, totuuden Universaalin ja rakkauden Infiniitin käsivarsille.
Jos ei-uskonnolliset tavat lähestyä kosmista todellisuutta julkeavat asettaa uskon varmuuden kyseenalaiseksi sillä perusteella, ettei sellaista tilaa ole todeksi osoitettu, hengen kokija voi silloin samalla tavoin turvautua tieteen tosiasioiden ja filosofian uskomusten dogmaattiseen kiistämiseen sillä perusteella, että ne ovat yhtälailla todistamattomia, ne ovat yhtälailla vain tiedemiehen tai filosofin tietoisuuden kokemuksia.
Kaikkiin universumikokemuksiin verrattuna meillä on oikeus olla kaikkein varmimpia Jumalasta, onhan hän kaikista läsnäolevista väistämättömin, kaikista tosiasioista todellisin, kaikista totuuksista elävin, kaikista ystävistä rakastavin ja kaikista arvoista jumalallisin.