Havainnoivat mielet ja erittelevät sielut tunnistavat kyllä uskonnon, kun he löytävät sen kaltaistensa elämästä. Uskonto ei kaipaa mitään määrittelyä, sillä me kaikki tunnemme sen sosiaaliset, älylliset, moraaliset ja hengelliset hedelmät. Ja tämä kaikki versoo siitä tosiasiasta, että uskonto on ihmisrodun omaisuutta; se ei ole kulttuurin jälkeläinen. On totta, että ihmisen uskonnonkäsittäminen on edelleenkin inhimillistä, ja sen vuoksi se joutuu helposti tietämättömyyden kahleisiin, taikauskon orjuuteen, viisastelua merkitsevien harhakäsitysten valtaan ja väärän filosofian harhaluulojen uhriksi.
Muuan aidon uskonnollisen vakuuttuneisuuden luonteenomaisista erikoisuuksista on se, että vakaumustensa ehdottomuudesta ja kantansa järkkymättömyydestä huolimatta sen julkitulon henki on niin luonteva ja hillitty, ettei se koskaan luo vähänkään sellaista vaikutelmaa, joka kertoisi itsetehostuksesta tai minäkeskeisestä haltioitumisesta. Uskonnollisen kokemuksen tuottama viisaus on melkeinpä paradoksi sikäli, että se on sekä ihmisperäistä että Suuntaajasta juontuvaa. Uskonnollinen voima ei ole yksilön henkilökohtaisten kykyjen tuote, vaan mieluumminkin ihmisen ja kaiken viisauden ikuisen lähteen välisen ylevän kumppanuuden aikaansaannos. Näin tulee todellisen ja tahrattoman uskonnon sanoista ja teoista kaikille valaistuneille kuolevaisille vastaansanomattoman arvovaltaisia.
On vaikea osoittaa ja eritellä uskonnolliseen kokemukseen vaikuttavia tekijöitä, mutta ei ole vaikea havaita, että tällaiset uskonnonharjoittajat elävät ja toimivat ikään kuin he jo olisivat Iankaikkisen tykönä. Uskovat suhtautuvat tähän ajalliseen elämään ikään kuin kuolemattomuus jo olisi heidän ulottuvillaan. Tällaisten kuolevaisten elämässä on sellaista vahvaa omaperäisyyttä ja julkitulemisen spontaanisuutta, jotka ainiaan erottavat heidät heidän vain maailmallista viisautta omaksuneista kaltaisistaan. Uskonnonharjoittajat näyttävät elävän ikään kuin he olisivat tosiasiallisesti vapautuneet häiritsevästä kiireestä ja tuskallisesta paineesta, jotka johtuvat ajallisuuden maallisiin kehityskulkuihin luonnostaan kuuluvista hankaluuksista. Heissä on näkyvillä sellaista persoonallisuuden tasapainottumista ja luonteen tyyneyttä, että sitä eivät fysiologian, psykologian eivätkä sosiologian lait selitä.
Aika on elementti, joka kuuluu poikkeuksetta tiedon saavuttamiseen. Uskonto tuo antimensa esille välittömästi, vaikka siinä silti onkin tärkeä armossa kasvamisen tekijä, tarkalleen määrätty edistyminen kaikissa uskonnollisen kokemuksen osakysymyksissä. Tieto on se, mitä ikuisesti etsitään; aina sinä opit, mutta koskaan et kykene pääsemään absoluuttista totuutta osoittavaan täyteen tietämykseen. Pelkässä tiedossa ei milloinkaan voi olla absoluuttista varmuutta, vaan vain yhä todennäköisemmäksi käyvää likimääräisyyttä. Mutta hengellisesti valaistunut uskonnollinen sielu tietää, ja se tietää nyt. Eikä tämä syvällinen ja positiivinen varmuus johda tällaista tervejärkistä uskonnonharjoittajaa silti tuntemaan yhtään sen vähempää mielenkiintoa ihmisperäisen viisauden etenemisen nousuja ja laskuja kohtaan, viisauden, joka aineellisen puolensa osalta on sidoksissa hitaasti etenevän tieteen saavutuksiin.
Tieteen tekemät löydötkin ovat inhimillisen kokemukseen kuuluvassa tietoisuudessa todellisia, vasta kun niistä on otettu selko, ja vasta kun ne on suhteutettu, vasta kun niihin sisältyvistä relevanteista tosiasioista aktuaalisesti tulee jotakin merkitseviä sillä, että ne kytketään mielen ajatusvirtoihin. Kuolevainen ihminen tarkastelee fyysistä ympäristöäänkin mielen tasolta, sen psykologisen mieltämisen näkökulmasta. Mitään outoa ei sen vuoksi ole siinä, että ihminen laatii universumista äärimmäisen yhtenäisen tulkinnan ja pyrkii sitten samastamaan tämän oman tieteensä luoman energiaykseyden uskonnollisen kokemuksensa henkiykseyteen. Mieli on ykseyttä; kuolevaisen olennon tietoisuus elää mielen tasolla ja havaitsee universaaliset realiteetit mielivarustuksensa silmien läpi. Mielen perspektiivi ei ulotu todellisuuden alkulähteen, Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen, eksistentiaaliseen ykseyteen, mutta se voi välittää ja joskus se onkin välittävä ihmiselle kuvan energian, mielen ja hengen kokemuksellisesta synteesistä Korkeimmassa Olennossa ja Korkeimpana Olentona. Mutta mieli ei voi tässä todellisuuden moninaisuuden yhdistämisessä milloinkaan onnistua, ellei tällainen mieli ole vahvasti tietoinen aineellisista olevaisista, älyllisistä merkityksistä ja hengellisistä arvoista. Vain toiminnallista todellisuutta edustavan kolmiyhteyden harmoniassa on ykseys, ja vain ykseydessä persoonallisuus kokee tyydytyksen kosmisen pysyvyyden ja johdonmukaisuuden todellistumisesta.
Ykseys löytyy ihmisen kokemuksesta parhaiten filosofian avulla. Ja vaikka filosofisen ajattelun tuleekin valtaosaltaan aina perustua aineellisiin tosiasioihin, kuolevaisen hengellinen ymmärrys on aidon filosofisen dynamiikan sielu ja energia.
Evolutionaarinen ihminen ei luonnostaan pidä kovaa työntekoa herkkuna. Jotta hän elämän kokemuksessaan pysyisi kasvavan uskonnollisen kokemuksen asettamien kannustavien vaatimusten ja pakottavien yllykkeiden tasalla, merkitsee se lakkaamatonta aktiivisuutta hengellisen kasvamisen, älyllisen avartumisen, uusiin tosiasioihin yltämisen ja sosiaalisen palvelun alueilla. Ilman sangen aktiivista persoonallisuutta mitään todellista uskontoa ei ole olemassa. Siksi veltommat ihmiset usein koettavatkin välttyä aidon uskonnon edellyttämältä ankaralta toiminnalta eräänlaatuisen näppärän itsepetoksen avulla eli vetäytymällä stereotyyppisten uskonnollisten oppien ja dogmien tarjoamaan valheelliseen suojaan. Aito uskonto on kuitenkin elävää. Uskonnollisten käsitysten älyllinen jähmettäminen on samaa kuin hengellinen kuolema. Ideoitta ei uskonto ole käsitettävissä, mutta heti kun uskonto madalletaan pelkäksi ideaksi, se ei enää ole uskontoa, vaan siitä on tullut vain eräs ihmisperäisen filosofian alalaji.
Lisäksi on olemassa toisentyyppisiä epävakaisia ja kurittomia sieluja, jotka käyttävät tunneperäisiä uskontoideoita mieluusti pakoväylänä päästäkseen ihmiselon asettamista hermostuttavista vaatimuksista. Kun jotkut horjuvat ja pelokkaat kuolevaiset koettavat vältellä evolutionaariseen elämään kuuluvaa alituista painetta, näyttää uskonto—sellaisena, jollaiseksi he sen käsittävät—tarjoavan lähimmän turvapaikan ja parhaan pakotien. Uskonnon tehtävä on kuitenkin valmistaa ihmistä kohtaamaan urheasti, jopa sankarillisesti, elämän hankaluudet. Uskonto on evolutionaarisen ihmisen ylivertaisin avu, se ainoa asia, joka antaa hänelle kyvyn jatkaa vaellustaan ja ”kestää niin kuin hän näkisi Hänet, joka on näkymätön.” Mystiikka sen sijaan on usein jonkinlaista elämästä syrjäänvetäytymistä. Siihen turvautuvat ne ihmiset, joille uskonnollisen elämäntavan noudattamisen edellyttämät, enemmän voimia kysyvät toiminnot ihmisyhteiskunnan ja kanssakäymisen avoimilla areenoilla eivät maistu. Oikean uskonnon pitää toimia. Käyttäytyminen johtuu uskonnosta, silloin kun ihmisellä tosiasiallisesti on uskonto, tai paremminkin, kun uskonnon todella annetaan pitää ihmistä vallassaan. Uskonto ei tule koskaan tyytymään pelkkään ajattelemiseen eikä toimettomaan tunnelmointiin.
Emme ole sokeita sille tosiasialle, että uskonto toimii usein epäviisaasti, jopa epäuskonnollisesti, mutta se toimii. Uskonnollisen vakaumuksen harhautumat ovat johtaneet verisiin vainoihin, mutta aina ja iäti uskonto tekee jotakin; se on dynaamista!