Mitään julkista uskonnon ilmoitusta ei voitaisi pitää autenttisena, mikäli se jättäisi tunnustamatta ne eettisen velvollisuuden asettamat velvoitteet, jotka sitä edeltävä kehitysuskonto oli luonut ja joita se oli vaalinut. Kehityksen kautta muotoutuneen uskonnon eettistä näköpiiriä ilmoitus vääjäämättä laajentaa, samalla kun se vääjäämättä laajentaa myös kaikkien aiempien ilmoitusten asettamia moraalisia velvoitteita.
Kun otatte vapauden ryhtyä arvostelevasti tuomitsemaan ihmisen alkukantaista uskontoa (tai alkukantaisen ihmisen uskontoa), teidän olisi muistettava arvostella näitä villi-ihmisiä ja arvioida heidän uskonnollista kokemustaan heidän valistuneisuutensa ja heidän omantuntonsa tilan mukaisesti. Älkää erehtykö laatimaan tuomioita toisen uskonnosta omien tiedon ja totuuden mittapuidenne mukaan.
Oikea uskonto on sitä sielun sisäistä ylevää ja syvällistä vakuuttuneisuutta, joka pakottavalla voimalla muistuttaa ihmistä siitä, että hän tekisi väärin, ellei hän uskoisi niihin morontiarealiteetteihin, jotka muodostavat hänen korkeimmat eettiset ja moraaliset käsityksensä, hänen korkeimman tulkintansa elämän suurimmista arvoista ja universumin syvimmistä realiteeteista. Ja tällainen uskonto on yksinkertaisesti kokemus siitä, että tuottaa älyllistä lojaalisuutta hengellisestä tietoisuudesta lähteviä korkeimpia käskyjä kohtaan.
Kauneuden etsintä on osa uskontoa vain sikäli, kuin se on eettistä ja siinä määrin kuin se rikastuttaa käsitystä siitä, mikä on moraalista. Taide on uskonnollista vain, kun se sekoittuu sellaiseen tarkoitusperään, joka on johdettu korkeasta hengellisestä motivaatiosta.
Sivistyneen ihmisen valistunutta hengellistä tietoisuutta ei niinkään kiinnosta jokin erillinen älyperäinen uskomus tai jokin tietty elämäntapa kuin se, että hän löytäisi elämisen totuuden, hyvän ja oikean keinon reagoida kuolevaisen olemassaoloon kuuluviin, alinomaa toistuviin tilanteisiin. Moraalinen tietoisuus on vain sana, joka tarkoittaa, että ihminen tunnistaa ne eettiset ja kehkeytyvät morontiaaliset arvot, joita velvollisuudentunto vaatii ihmisen noudattamaan käyttäytymisensä päivästä päivään jatkuvassa valvonnassa ja ohjaamisessa, ja on niistä tietoinen.
Vaikka myönnetäänkin, että uskonto on epätäydellistä, on silti olemassa ainakin kaksi käytännössä näkyvää ilmentymää sen luonteesta ja tehtävästä:
1. Uskontoon sisältyvällä hengellisellä kannustimella ja filosofisella paineella on taipumus panna ihminen projisoimaan oma arvionsa moraalisista arvoista suoraan ulospäin, kanssaihmistensä asioihin—uskonnon eettinen reaktio.
2. Uskonto luo ihmismielen käyttöön sellaisen hengellistyneen tietoisuuden jumalallisesta todellisuudesta, joka perustuu edeltäviin käsityksiin moraalisista arvoista, joka johdetaan niistä uskon avulla ja joka koordinoidaan niiden päälle lisättyjen, hengellisistä arvoista omaksuttujen käsitysten kanssa. Näin uskonnosta tulee kuolevaisten elämänpiirin asioiden arvostelija, eräs muoto ylevöityneestä moraalisesta luottamuksesta ja luottavaisuudesta todellisuutta, ajallisuuden korottuneita realiteetteja ja ikuisuuden kestävämpiä realiteetteja, kohtaan.
Uskosta tulee toisaalta moraalisen tietoisuuden ja toisaalta kestävästä todellisuudesta vallitsevan hengellisen käsityksen välinen yhdysside. Uskonnosta tulee väylä, jonka kautta ihminen pakenee ajallisen ja luonnollisen maailman aineellisista rajoituksista pelastusjärjestelmän, asteittain etenevän morontiaalisen muodonmuutoksen kautta ja avulla ikuisen ja hengellisen maailman ylimaallisiin realiteetteihin.