Älykäs ihminen tietää olevansa luonnon lapsi, osa aineellista maailmankaikkeutta; hän ei myöskään näe mitään yksittäisen persoonallisuuden eloonjäämistä energiauniversumin matemaattisen tason liikkeissä ja jännitteissä. Eikä ihminen voi fyysisiä syitä ja seurauksia tutkimalla koskaan nähdä hengellistä todellisuutta.
Ihminen tietää myös olevansa ideainmuodostuksellisen kosmoksen osa, mutta vaikka käsitys saattaakin kantaa kuolevaisen elämänkaaren tuolle puolen, ei käsityksessä kuitenkaan ole luontaisesti mitään sellaista, mikä vihjaisi käsityksiä muodostavan persoonallisuuden henkilökohtaiseen eloonjäämiseen. Eikä logiikan ja järjen tarjoamien mahdollisuuksien loppuunammentaminen tule loogikolle eikä järkeilijälle koskaan paljastamaan persoonallisuuden eloonjäämisen ikuista totuutta.
Aineellinen lainmukaisuuden taso pitää huolen syysuhteen jatkumisesta eli siitä, että seuraus aina vastaa edeltävää toimintaa. Mielen taso antaa ymmärtää, että ideainmuodostuksellinen jatkuvuus on päättymätöntä, että edeltäkäsin olemassa olevista käsityksistä virtaa katkeamaton käsitteenmuodostuksen potentiaali. Muttei näistä universumitasoista kumpikaan paljasta vastauksia etsivälle kuolevaiselle pakoväylää statuksen osittaisuudesta eikä siitä sietämättömästä epävarmuudesta, jonka syynä on se, että maailmankaikkeudessa hän on ohimenevä realiteetti, ajallinen persoonallisuus, joka on tuomittu sammumaan rajallisten elämän energioiden kuluttua loppuun.
Vain hengelliseen ymmärrykseen johtavan morontiaalisen väylän kautta ihminen voi koskaan murtaa ne kahleet, jotka luonnostaan kuuluvat hänen kuolevaisen olennon statukseensa universumissa. Energia ja mieli toki johtavat takaisin Paratiisiin ja Jumaluuteen, muttei sen paremmin ihmisen energiavarustus kuin hänen mielivarustuksensakaan ole lähtöisin suoraan tällaisesta Paratiisin-Jumaluudesta. Ihminen on Jumalan lapsi vain hengellisessä merkityksessä. Ja tämä on totta siksi, että Paratiisin-Isä on ihmisen varustuksena ja hänen sisimmässään tällä haavaa vain hengellisessä merkityksessä. Muutoin kuin uskonnollisen kokemuksen tietä ja aitoa uskoa harjoittamalla ihmiskunta ei koskaan kykene löytämään jumalallisuutta. Uskossa tapahtuva Jumalan totuuden hyväksyminen antaa ihmiselle kyvyn päästä pakoon aineellisten rajoitusten ahtaista aitauksista ja antaa hänelle järkiperäisen toivon siitä, että hän pääsee kenenkään estämättä lähtemään aineellisesta olinpiiristä, jossa on kuolema, hengelliseen olinpiiriin, jossa on ikuinen elämä.
Uskonnon tarkoituksena ei ole tyydyttää Jumalaa kohtaan tunnettua uteliaisuutta, vaan mieluumminkin suoda älyperäistä vakavuutta ja filosofista turvallisuutta, vakauttaa ja rikastuttaa ihmiseloa yhdistämällä kuolevainen jumalalliseen, osittainen täydelliseen, yhdistämällä ihminen ja Jumala. Ihmisen käsitykset ihanteellisuudesta saavat todellisuutta nimenomaan uskonnollisen kokemuksen kautta.
Mitään tieteellisiä tai loogisia todistuksia jumaluudesta ei voi milloinkaan olla olemassa. Järki yksinään ei voi koskaan osoittaa oikeiksi uskonnolliseen kokemukseen sisältyviä arvoja ja hyvyyksiä. Mutta aina kuitenkin on totta, että jokainen, joka tahtoo täyttää Jumalan tahdon, on käsittävä hengellisten arvojen paikkansapitävyyden. Tätä lähemmäksi ei kuolevaisten tasolla voi päästä uskonnollisen kokemuksen todellisuuden todistamista. Tällainen usko tarjoaa ainoan pakotien aineellisen maailman mekaanisesta puristuksesta ja älyn maailman epätäydellisyydestä johtuvan erheen aiheuttamasta vääristymisestä; se on ainoa löydetty ratkaisu siihen, miten päästään umpikujasta, joka esiintyy kuolevaisten ajattelussa sen kysymyksen kohdalla, jatkuuko yksittäisen persoonallisuuden elämä kuoleman jälkeen. Se on ainoa passi, jolla pääsee todellisuuden täysimääräistymiseen ja elämän ikuisuuteen universaalisessa luomakunnassa, jossa vallitsevat rakkaus, laki, eheys ja edistyvä Jumaluuden saavuttaminen.
Uskonto parantaa tehokkaasti ihmisen idealistisen eristyneisyyden tai hengellisen yksinäisyyden tunteen, sillä se vapauttaa uskovan tekemällä hänet Jumalan pojaksi, uuden ja mielekkään universumin kansalaiseksi. Uskonto vakuuttaa ihmiselle, että hän sielussaan näkyvää vanhurskauden valonkajastusta seuratessaan samastuu Infiniittisen suunnitelmaan ja Iankaikkisen tarkoitukseen. Tällainen vapautunut sielu alkaa välittömästi tuntea olonsa kotoisaksi tässä uudessa universumissa, hänen omassa universumissaan.
Kun koet tällaisen uskon tuottaman muodonmuutoksen, et enää ole matemaattisen kosmoksen orjamainen osa, vaan mieluumminkin Universaalisen Isän vapautunut, tahtomaan kykenevä poika. Enää ei tällainen vapautunut poika taistele yksinään sitä kovaa tuomiota vastaan, jonka mukaan ajallinen olemassaolo päättyy. Enää hän ei käy taistelua koko luomakuntaa vastaan tilanteessa, jossa kaikki puhuu toivottomasti häntä vastaan. Enää ei häntä horjuta halvaannuttava pelko siitä, että hän ehkä onkin pannut luottamuksensa toivottomaan harhakuvaan tai pannut toivonsa mielikuvituksen luomaan erheeseen.
Nyt ovat Jumalan pojat paremminkin pestautuneet käymään yhdessä taisteluun, jossa todellisuus voittaa olemassaolon puolinaisuuden varjot. Vihdoinkin tulevat kaikki luodut tietoisiksi siitä, että Jumala ja jotakuinkin rajattoman universumin kaikki jumalalliset olentojoukot ovat heidän puolellaan ylevässä taistelussa elämän ikuisuuden ja statuksen jumalallisuuden saavuttamiseksi. Tällaiset uskon vapauttamat pojat ovat peruuttamattomasti pestautuneet ajallisuudessa käytäviin kamppailuihin ikuisuuden korkeampien voimien ja jumalallisten persoonallisuuksien puolella; ja nyt käyvät jopa tähdet radoillaan taistelua heidän puolestaan; viimeinkin he katselevat universumia sisältäpäin, Jumalan näkökulmasta, ja kaikki muuttuu aineellisen eristyneisyyden epävarmuuksista ikuisen hengellisen etenemisen varmuuksiksi. Jopa itsestään ajallisuudesta tulee pelkkä ikuisuuden varjo, jonka Paratiisin realiteetit luovat avaruuden mahtavana liikkuvan koneiston ylle.
[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]
Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.