Noin kuusisataa vuotta ennen Mikaelin saapumista näytti Melkisedekistä, joka jo kauan sitten oli poistunut lihallisesta hahmostaan, että hänen maan päällä esittämiensä opetusten puhtautta vaaransi turhan suuressa määrin yleinen sekoittuminen vanhempiin urantialaisiin uskomuksiin. Jonkin aikaa näytti siltä, että hänen Mikaelin edelläkävijänä suorittamansa lähetystehtävä saattoi olla vaarassa jäädä tuloksettomaksi. Ja kuudennella Kristusta edeltäneellä vuosisadalla hengellisten vaikuttajien epätavallisen koordinoitumisen kautta, joista voimista kaikkia eivät edes planeettakohtaiset valvojat ymmärrä, Urantia sai olla todistamassa mitä epätavallisinta moninaisen uskonnollisen totuuden esilletuomista. Eri ihmisopettajien toimiessa välikätenä Saalemin evankeliumi tuotiin julki toistamiseen ja siihen puhallettiin uutta elinvoimaa. Ja siitä, minkä muodon se silloin sai, on säilynyt monia aineksia tämän kirjan kirjoittamisen aikoihin saakka.
Tälle ainutlaatuiselle hengellisen edistymisen vuosisadalle olivat ominaisia kaikkialla sivistyneessä maailmassa esiintyneet uskonnon, moraalin ja filosofian suuret opettajat. Kaksi Kiinassa toiminutta merkittävää opettajaa olivat Lao-tse ja Konfutse.
Lao-tse rakensi suoraan Saalemin traditioista peräisin oleville käsityksille julistaessaan Taon olevan koko luomakunnan Ainoa Ensimmäinen Aiheuttaja. Lao oli mies, jolla oli suurenmoinen hengellinen näkemys. Hän opetti, että ”ihmisen ikuinen määränpää oli iäinen liitto Taon, Korkeimman Jumalan ja Universaalisen Kuninkaan, kanssa.” Hän ymmärsi perimmäisen syy-seuraus-suhteen mitä tarkkanäköisimmin, sillä hän kirjoitti: ”Ykseys saa alkunsa Absoluuttisesta Taosta, ja Ykseydestä ilmestyy kosminen Kaksinaisuus, ja tällaisesta Kaksinaisuudesta ponnahtaa olevaisuuden piiriin Kolminaisuus, ja Kolminaisuus on kaiken todellisuuden alkulähde.” ”Koko todellisuus on aina tasapainossa kosmoksen potentiaalien ja aktuaalien välillä, ja jumalallisuuden henki pitää ne ajasta aikaan sopusoinnussa.”
Lao-tse esitti myös yhtenä ensimmäisistä oppia pahan kostamisesta hyvällä: ”Hyvyys siittää hyvyyttä, mutta hänelle, joka on läpikotaisen hyvä, hänelle pahuuskin siittää hyvyyttä.”
Hän opetti, että luotu palajaa Luojan tykö, ja hän piirsi elämästä kuvan, jonka mukaan se on persoonallisuuden puhkeamista esiin kosmisista potentiaaleista; kuolema taas oli ikään kuin tämän luodun olennon persoonallisuuden kotiinpaluu. Hänen käsityksensä aidosta uskosta oli epätavallinen, ja hänkin vertasi sitä ”pienen lapsen suhtautumiseen”.
Hänen ymmärryksensä Jumalan ikuisesta tarkoituksesta oli selkeä, sillä hän sanoi: ”Absoluuttinen Jumaluus ei taistele, mutta on aina voitokas; hän ei pakota ihmiskuntaa, vaan on aina valmis vastaamaan ihmisen todellisiin toiveisiin; Jumalan tahto on ikuinen kärsivällisyydessä ja iäinen julkitulonsa väistämättömyydessä.” Ja aidosta uskonnonharjoittajasta hän lausui totuuden tuodessaan julki, että on autuaampaa antaa kuin ottaa: ”Hyvä ihminen ei pyri pitämään totuutta omanaan, vaan koettaa mieluumminkin lahjoittaa näitä rikkauksia lähimmäisilleen, sillä se on totuuden todellistamista. Absoluuttisen Jumalan tahto tuo aina siunausta, se ei koskaan tuhoa; todellisen uskovan tarkoituksena on aina toimiminen, mutta ei koskaan pakottaminen.”
Laon opettama vastarinnasta pidättyminen ja hänen tekemänsä ero toimimisen ja pakottamisen välillä vääristyi myöhemmin uskomuksiksi, joiden mukaan ei pidä ”nähdä, tehdä eikä ajatella mitään”. Mutta Lao ei koskaan opettanut moista erhettä, vaikka hänen esittämänsä vastarinnasta pidättyminen onkin osaltaan vaikuttanut kiinalaisten kansanheimojen rauhanomaisten mieltymysten voimistumiseen.
Mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan Urantian kansanomaisella taolaisuudella on perin vähän yhteistä tämän muinaisen filosofin ylevien näkemysten ja kosmisten käsitysten kanssa, filosofin, joka opetti totuutta sellaisena kuin hän sen mielessään näki: Että usko Absoluuttiseen Jumalaan on sen jumalallisen energian lähde, joka on uudistava maailman ja jonka avulla ihminen nousee hengelliseen liittoon Taon, ikuisen Jumaluuden ja universumien Luoja-Absoluutin, kanssa.
Konfutse (Kung Fu-tze) oli Laon nuorempi aikalainen kuudennen vuosisadan Kiinassa. Konfutse pohjasi oppinsa keltaisen rodun pitkän historian aikana kehittyneisiin parempiin moraaliperinteisiin, ja jonkin verran häneen vaikuttivat myös ainekset, jotka olivat jäljellä Saalemin lähetyssaarnaajien traditioista. Hänen pääteoksensa koostui kokoelmasta muinaisten filosofien viisaita lausumia. Opettajana häntä ei hänen elinaikanaan hyväksytty, mutta hänen kirjoituksillaan ja opetuksillaan on sen jälkeen, tähän päivään saakka ollut suuri vaikutus Kiinassa ja Japanissa. Shamaaneille Konfutse osoitti uuden tien sikäli, että hän asetti moraalisuuden magian tilalle. Mutta hän rakensi liian hyvin; hän teki järjestyksestä uuden fetissin ja pani alulle esi-isiltä perittyjen tapojen kunnioittamisen, jota kiinalaiset harjoittavat vielä tämän kirjan kirjoittamisen aikaankin.
Konfutselainen moraalisuuden opetus perustui siihen teoriaan, että maallinen elämäntapa on taivaallisen elämäntavan vääristynyt varjo, että ajallisen sivilisaation todellinen elämänjärjestys on taivaassa vallitsevan ikuisen järjestyksen peilikuva. Konfutselaisuuteen sisältyvä potentiaalinen jumalakäsitys oli lähes täysin alisteinen sille, miten paljon pantiin painoa Taivaan Elämäntavalle, kosmoksen elämänjärjestykselle.
Muutamia harvoja kannattajia lukuun ottamatta kaikki ovat itämailla kadottaneet Laon opetukset, mutta Konfutsen kirjoitukset ovat noista ajoista saakka muodostaneet kulttuurin moraalikudelman peruslangat lähes kolmannekselle urantialaisista. Vaikka nämä konfutselaiset moraalisäännöt säilyttivätkin menneisyyden parhaat antimet, ne olivat silti tietyssä määrin vihamielisiä sille samaiselle kiinalaisten tutkimushenkisyydelle, joka oli tuottanut nykyään niin suuresti kunnioitetut saavutukset. Näiden opinkappaleiden vaikutusta vastaan käytiin tuloksetonta taistelua sekä Tsh’in Shih Huang Tin keisarillisin toimenpitein että Mo Tin opetuksin. Mo Ti julisti veljeyttä, joka ei perustuisi eettiseen velvollisuuteen, vaan Jumalan rakkauteen. Hän koetti sytyttää uudelleen muinaisen halun etsiä uutta totuutta, mutta Konfutsen opetuslasten voimakkaan vastustuksen johdosta hänen opetuksensa eivät johtaneet tuloksiin.
Niin kuin on käynyt monille muille hengellisyyden ja moraalin opettajille, niin kävi sekä Konfutselle että Lao-tsellekin, nimittäin että heidän kannattajansa lopulta jumalallistivat heidät sen Kiinassa vallinneen hengellisen pimeyden kauden kuluessa, joka sattui taolaisen uskon taantumisen ja vääristelyn ja Intiasta tulleiden buddhalaisten lähetyssaarnaajien saapumisen väliin. Näinä hengellisen rappion vuosisatoina keltaisen rodun uskonto degeneroitui säälittäväksi teologiaksi, joka vilisi paholaisia, lohikäärmeitä ja pahoja henkiä. Ja tämä kaikki osoitti sitä, että valistumattoman kuolevaisen mielen täyttävät pelot olivat tekemässä paluutaan. Ja Kiina, joka edistyneen uskonnon ansiosta oli kerran ihmiskunnan eturivissä, jäi tuolloin jälkeen siksi, että se ei toistaiseksi onnistunut etenemään sitä jumalatietoisuutta kehittävällä oikealla tiellä, joka on ehdoton edellytys todelliselle edistymiselle ei vain yksittäisestä kuolevaisesta puhuttaessa, vaan myös kun puhutaan niistä monimutkaisista ja monisäikeisistä sivilisaatioista, jotka luonnehtivat kulttuurin ja yhteiskunnan etenemistä ajallisuuden ja avaruuden evolutionaarisella planeetalla.