Buddhalaisuus saapui Kiinaan ensimmäisellä Kristuksen jälkeisellä vuosituhannella, ja keltaisen rodun uskonnollisiin tapoihin se sopi mainiosti. Esi-isienpalvonnan myötä he olivat jo kauan rukoilleet vainajia, nyt he saattoivat rukoilla myös vainajien puolesta. Kohta buddhalaisuus sulautui niihin rituaalitapoihin, joita hiipuvasta taolaisuudesta oli jäljellä. Tästä uudesta yhdistelmäuskonnosta temppeleineen ja tarkalleen määriteltyine uskonnollisine seremonioineen tuli pian Kiinan, Korean ja Japanin kansojen yleisesti hyväksymä kultti.
Vaikka joissain suhteissa onkin onnetonta, että buddhalaisuus vietiin maailmalle, vasta kun Gautaman seuraajat olivat ehtineet vääristää kultin traditiot ja opetukset ja tehneet Gautamasta jumalallisen olennon, osoittautui kaikesta huolimatta, että tämä myytti hänen ihmiselämästään, sellaisena kuin se lukemattomin ihmeteoin kaunistettuna esitettiin, vetosikin niihin, jotka kuulivat buddhalaisuuden pohjoista eli mahajana-evankeliumia.
Jotkut hänen myöhemmistä seuraajistaan opettivat Sakjamuni Buddhan hengen palaavan elävänä Buddhana aika ajoin maan päälle, ja näin he avasivat sulkuportit loputtomalle Buddhan kuvien, temppeleiden, rituaalien ja ”elävä Buddha” -huijareiden tulvalle. Näin tämän suuren intialaisen protestantin uskonto lopulta joutui juuri niiden seremoniatapojen ja rituaaliloitsujen kahleisiin, joita vastaan hän niin pelottomasti oli taistellut ja ne niin urheasti tuominnut.
Buddhalaisessa filosofiassa päästiin pitkälle siinä mielessä, että tämä filosofia käsitti kaiken totuuden olevan suhteellista. Tämän hypoteesin tarjoaman mekanismin avulla buddhalaiset ovat kyenneet saattamaan sopusointuun ja korreloimaan omissa uskonnollisissa kirjoituksissaan esiintyvät eroavuudet samoin kuin erilaisuudet heidän omien kirjoitustensa ja monien muiden kirjoitusten välillä. Opetettiin, että pieni totuus on pieniä mieliä varten, suuri totuus on suuria mieliä varten.
Tähän filosofiaan kuului myös sellainen käsitys, että kaikissa ihmisissä piili Buddha- (jumalallinen) olemus; että ihminen kykeni omilla ponnistuksillaan yltämään tämän sisäisen jumalallisuuden tajuamiseen. Ja tämä opetus on eräs selvimpiä minkään urantialaisen uskonnon koskaan tarjoamista esityksistä siitä totuudesta, että ihmisen sisimmässä on Suuntaaja.
Mutta Siddharthan alkuperäiseen evankeliumiin—niin kuin hänen seuraajansa sen tulkitsivat—sisältyi muuan suuri rajoittuneisuus sikäli, että se tavoitteli ihmisminän täydellistä vapauttamista kaikista kuolevaisen olennon olemukseen kuuluvista rajoittuneisuuksista eristämällä minuus objektiivisesta todellisuudesta. Todellinen kosminen itsensätodellistaminen on tuloksena samastumisesta kosmiseen todellisuuteen ja energiasta, mielestä ja hengestä koostuvaan finiittiseen kosmokseen, jonka rajat määrää avaruus ja jolle ajallisuus asettaa omat puitteensa.
Mutta vaikka buddhalaisuuden seremoniat ja ulkonaiset menot saastuivatkin pahasti niiden maiden uskonnollisista menoista, joihin se kulkeutui, tämä rappeutuminen ei koskenut täysin samalla tavalla niiden suurten ajattelijoiden filosofista elämää, jotka aika ajoin omaksuivat tämän ajatus- ja uskojärjestelmän. Yli kahdentuhannen vuoden aikana monet Aasian parhaista mielistä ovat keskittyneet ongelmaan, miten saadaan selville absoluuttista totuutta ja totuus Absoluutista.
Ylevään Absoluutti-käsitteen kehittymiseen päästiin monien ajattelun väylien kautta ja järkeilyn mutkikkaita teitä pitkin. Tämän infiniittisyydestä esitetyn opin esiinnousu ei ollut yhtä selväpiirteistä kuin jumalakäsitteen kehittyminen heprealaisessa teologiassa. Oli kuitenkin tiettyjä yleispiirteisiä tasoja, jotka buddhalaiset ajattelijat saavuttivat, joilla he viipyivät ja joiden kautta he kulkivat muodostaessaan itselleen kuvaa universumien Alkulähteestä:
1. Gautama-legenda. Tämän käsityksen pohjalla oli Intian profeetta-prinssin, Siddharthan, elämän ja opetusten historiallinen tosiasia. Tämän legendan tarunomaisuus kasvoi, sitä mukaa kun se taittoi matkaa läpi vuosisatojen ja halki Aasian lakeuksien, niin kauan, ettei se luonteeltaan enää ollut käsitys Gautamasta valaistuneena, vaan se alkoi liittää itseensä uusia attribuutteja.
2. Monet Buddhat. Pääteltiin, että mikäli Gautama oli ilmestynyt Intian kansanheimojen keskuuteen, niin siinä tapauksessa ihmiskunnan rotujen siunauksena on täytynyt olla kaukaisessa menneisyydessä ja epäilemättä tulisi olemaan myös tulevaisuudessa muita totuuden opettajia. Tämä oli lähtökohtana opetukselle, jonka mukaan oli olemassa monia Buddhia, rajaton ja ääretön määrä, ja vieläpä niin, että kuka tahansa saattoi pyrkiä tulemaan Buddhaksi—pyrkiä saavuttamaan Buddhan jumalallisuuden.
3. Absoluuttinen Buddha. Kun Buddhien lukumäärä jo lähestyi ääretöntä, silloiset ajattelijat havaitsivat, että oli välttämätöntä taas yhdistää tämä kömpelö käsite. Niinpä alettiin opettaa, että kaikki Buddhat olivat vain jonkin korkeamman olevaisen, jonkin olemassaolonsa puolesta infiniittisen ja kvalifioimattoman Iankaikkisen Ainoan, jonkin koko todellisuuden Absoluuttisen Lähteen ilmenemismuoto. Tästä alkaen buddhalaisuuden jumaluuskäsite—korkeimmassa muodossa ilmetessään—erkanee Gautama Siddharthan ihmispersoonasta ja irrottautuu niistä antropomorfisista rajoituksista, jotka olivat pitäneet sitä lieassaan. Tämä lopullinen käsitys Ikuisesta Buddhasta voidaan hyvinkin identifioida Absoluutiksi, joskus jopa infiniittiseksi MINÄ OLEN -olevaiseksi.
Vaikkei tämä idea Absoluuttisesta Jumaluudesta koskaan suurta suosiota Aasian kansojen parissa saavuttanutkaan, antoi se kuitenkin näiden maiden älymystölle mahdollisuuden yhdentää filosofiansa ja harmonisoida kosmologiansa. Buddha-Absoluutin käsite on toisin ajoin puolittain persoonallinen, toisin ajoin taas täysin persoonaton—jopa infiniittinen luova voima. Tämänkaltaiset käsitteet, jos kohta ne filosofiaa hyödyttävätkin, eivät kuitenkaan ole uskonnolliselle kehitykselle elintärkeitä. Yksinpä antropomorfinen Jahvekin on uskonnollisessa mielessä arvokkaampi kuin buddhalaisuuden tai brahmalaisuuden äärettömän etäinen Absoluutti.
Toisin ajoin jopa ajateltiin Absoluutin sisältyvän infiniittiseen MINÄ OLEN -olevaiseen. Mutta nämä pohdiskelut olivat kalsea lohdutus isoaville kansanjoukoille, jotka halusivat kuulla lupauksen sanoja, kuulla Saalemin yksinkertaista evankeliumia siitä, että usko Jumalaan takaisi jumalallisen suosion ja ikuisen eloonjäämisen.