Rukoilemiseen kuuluu tietty spontaanisuuden aspekti, sillä alkuihminen löysi itsensä rukoilemasta, jo kauan ennen kuin hänellä oli mitään selkeää käsitystä mistään Jumalasta. Alkuaikojen ihmisellä oli tapana rukoilla kahdessa toisistaan eroavassa tilanteessa: Kun hän oli äärimmäisessä hädässä, hänessä heräsi tarve kurottautua kohti apua; ja kun hän oli riemuissaan, hän päästi valloilleen impulsiivisen ilon ilmaisun.
Rukoilu ei ole magian kehittelemä, vaan kumpikin sai alkunsa toisesta riippumatta. Magia oli yritys sovittaa Jumaluus vallitseviin olosuhteisiin, rukous on yritys sovittaa persoonallisuus Jumaluuden tahtoon. Oikea rukoilu on sekä moraalista että uskonnollista. Magia ei ole kumpaakaan.
Rukoilemisesta voi tulla vakiintunut tapa. On monia, jotka rukoilevat, koska muutkin tekevät niin. Toiset taas rukoilevat pelätessään, että voi tapahtua jotakin kauheaa, elleivät he esitä säännöllisiä anelujaan.
Joillekuille yksilöille rukous on tyyntä kiitollisuuden ilmaisemista; toisille se on ryhmässä esitettyä ylistyksen julkituomista, sosiaalista hartaudenharjoitusta; toisinaan se on jonkun toisen harjoittaman uskonnon jäljittelyä, kun aidossa rukoilemisessa sen sijaan on kysymys luodun olennon hengellisen olemuksen vilpittömästä ja luottavaisesta yhteydenpidosta Luojan hengen kaikkialla tavattavan läsnäolon kanssa.
Rukous voi olla jumalatietoisuuden spontaania julkituontia tai teologisten kaavojen tarkoituksetonta latelemista. Se voi olla Jumalaa tuntevan sielun esittämää hurmioitunutta ylistystä tai pelkojen vallassa olevan kuolevaisen esittämää orjamaista nöyristelyä. Toisinaan se on hengellisen kaipauksen julkituontia tavalla, joka herättää syvää myötätuntoa, ja toisinaan taas suuriäänistä hurskaiden fraasien kiljumista. Rukous voi olla riemullista ylistystä tai nöyrä anteeksipyyntö.
Rukous voi olla lapsellinen pyyntö saada sellaista, mikä on mahdotonta, tai se voi olla kypsä, moraalisen kasvun ja hengellisen voiman saamiseksi esitetty vetoomus. Anomus saattaa koskea jokapäiväistä leipää tai ilmentää täydestä sydämestä lähtevää kaipausta Jumalan löytämiseksi ja hänen tahtonsa täyttämiseksi. Se voi olla täysin itsekäs vaatimus tai aito ja suurenmoinen ele epäitsekkään veljeyden toteutumisen suuntaan.
Rukous voi olla vihainen kostonhuuto tai armelias esirukous rukoilijan omien vihollisten puolesta. Se voi olla ilmaus toiveesta muuttaa Jumalaa tai voimallinen menetelmä muuttaa itseään. Se voi olla harhaan joutuneen syntisen liehakoivaa puolustuspuhetta ankaraksi oletetun Tuomarin edessä, tai se voi olla elävän ja armeliaan taivaallisen Isän vapautuneen pojan riemuisa ilmaus.
Nykyajan ihmistä hämmentää ajatus keskustella täysin yksityisluontoisesti asioistaan Jumalan kanssa. Monet ovat luopuneet säännöllisestä rukoilemisesta. He rukoilevat vain ollessaan epätavallisen paineen alaisina—hätätilanteissa. Ihmisen ei tulisi pelätä puhua Jumalalle, mutta hengellisesti lapsen asteella oleva vain voi ryhtyä suostuttelemaan Jumalaa tai edes ajatella voivansa muuttaa häntä.
Mutta aito rukoileminen tavoittaa kyllä todellisuuden. Edes ilmavirtojen suuntautuessa ylöspäin yksikään lintu ei kykene liitelemään muutoin kuin levittämällä siipensä. Rukoilu kohottaa ihmistä, sillä se on menetelmä, jonka avulla mennään eteenpäin käyttämällä hyväksi universumin nousevia hengellisiä virtoja.
Aito rukoileminen tuo hengelliseen kasvuun omat antimensa. Se muokkaa asenteita ja tuo muassaan sellaista tyydytystä, joka juontuu yhteydenpidosta jumalallisuuden kanssa. Se on jumalatietoisuuden spontaani purkaus.
Jumala vastaa ihmisen rukoukseen paljastamalla hänelle entistä enemmän totuutta, antamalla hänelle entistä enemmän kauneuden arvostamisen kykyä ja laajentamalla hänen käsitystään hyvyydestä. Rukous on subjektiivinen ele, mutta se luo yhteyden mahtaviin objektiivisiin realiteetteihin inhimillisen kokemisen hengellisillä tasoilla. Se on ihmisen mielekäs yritys tavoittaa ihmisen yläpuolella olevia arvoja. Se on voimallisin hengellisen kasvun kiihoke.
Sanat ovat rukouksen kannalta epäoleellisia. Ne ovat pelkästään se älyllinen kanava, jossa hengellisten rukouspyyntöjen vuo sattumoisin virtaa. Rukouksen sanoiksipukemisen arvo on yksityisissä hartaudenharjoituksissa yksinomaan itsesuggestiivinen, ja kun hartautta harjoitetaan ryhmässä, se on ryhmäsuggestiivinen. Jumala vastaa siihen, miten sielu suhtautuu, ei sanoihin, jotka lausutaan.
Rukous ei ole menetelmä, jolla vältytään ristiriitatilanteesta, vaan pikemminkin se kiihottaa kasvuun, kun ollaan kasvokkain ristiriidan kanssa. Rukoilkaa itsellenne vain arvoja, älkää aineellisia asioita; rukoilkaa kasvua, älkää mielihalujen tyydyttämistä.