Mystiikka ollessaan keino vaalia tietoisuutta Jumalan läsnäolosta on täysin kunnioitettavaa, mutta kun tällaiset harrastukset johtavat sosiaaliseen eristäytymiseen ja vievät lopulta uskonnolliseen fanaattisuuteen, se on täysin tuomittavaa. Aivan liian usein se, minkä kiihkeä mystikko arvioi jumalalliseksi henkeytykseksi, onkin hänen oman mielensä syvyyksistä pinnalle nousevaa ainesta. Vaikka harras mietiskely usein edistääkin kuolevaisen mielen yhteyttä siellä asuvaan Suuntaajaan, vielä useammin sitä helpottaa täydestä sydämestä lähtevä ja rakastava palvelu kaltaistensa hoivaamiseksi.
Suuret uskonnolliset opettajat ja menneiden aikojen profeetat eivät olleet äärimystikkoja. He olivat Jumalaa tuntevia miehiä ja naisia, jotka palvelivat Jumalaansa parhaiten sillä, että he auttoivat epäitsekkäästi kuolevaistovereitaan. Jeesus vei apostolinsa usein lyhyiksi ajoiksi pois muiden seurasta syventymään mietiskelyyn ja rukoukseen, mutta enimmän aikaa hän kuitenkin piti heidät palvelevassa yhteydessä kansanjoukkoihin. Ihmisen sielu tarvitsee hengellistä harjoitusta siinä kuin hengellistä ravintoakin.
Uskonnollinen hurmioituminen on sallittua siinä tapauksessa, että se on seurauksena edellä käyvistä tervettä mieltä osoittavista ilmiöistä, mutta tällaiset kokemukset ovat paljon useammin puhtaasti tunneperäisten tekijöiden jälkivaikutuksia kuin syvästi hengellisluonteisia ilmiöitä. Uskonnollisten henkilöiden ei tule pitää jokaista elävästi koettua psykologista ennakkoaavistusta eikä jokaista väkevää tunne-elämystä jumalallisena ilmoituksena tai hengellisenä yhteydenottona. Aito hengellinen hurmio liittyy tavallisesti suurenmoiseen ulkonaiseen tyyneyteen ja miltei täydelliseen tunteiden hallintaan. Mutta aito profeetallinen visio on psykologian ylittävä. Sellaiset tapahtumat eivät ole valehallusinaatioita, ne eivät myöskään ole transsimaisia hurmostiloja.
Ihmismieli on avoin niin kutsutulle henkeytykselle ollessaan vastaanottavainen joko alitajunnasta nouseville asioille tai ylitajunnasta tulevalle virikkeelle. Kummassakin tapauksessa yksilöstä tuntuu, että nämä tajunnan sisällön laajenemiset ovat peräisin enemmän tai vähemmän hänen ulkopuoleltaan. Hillitön mystinen haltioituminen ja valtoimenaan vellova uskonnollinen hurmio eivät ole henkeytymisen todisteita, ne eivät ole sellaisia jumalallisia todisteita, jollaisiksi niitä saatetaan väittää.
Kaikkien näiden outojen—mystisyydestä, hurmioitumisesta ja henkeytymisestä kielivien—uskonnollisten kokemusten järjellisyyden koetteena on hyvä tarkkailla, saavatko nämä ilmiöt yksilön:
1. Nauttimaan paremmasta ja täysimääräisemmästä terveydestä.
2. Toimimaan entistä tehokkaammin ja käytännöllisemmin mentaalisessa elämässään.
3. Jakamaan entistä täydellisemmin ja riemullisemmin uskonnollista kokemustaan muille.
4. Entistä täysimääräisemmin hengellistämään sitä tapaa, jolla hän elää jokapäiväistä elämäänsä, samalla kun hän uskollisesti suorittaa kuolevaisen olemassaolon rutiiniin kuuluvat arkipäiväiset velvollisuudet.
5. Lisäämään rakkauttaan ja arvonantoaan totuutta, kauneutta ja hyvyyttä kohtaan.
6. Säilyttämään kulloinkin tunnustetut sosiaaliset, moraaliset, eettiset ja hengelliset arvot.
7. Lisäämään hengellistä viisauttaan—jumalatietoisuuttaan.
Mutta rukoilemisella ei ole mitään varsinaista yhteyttä näihin poikkeuksellisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Kun rukoilu muuttuu liian esteettiseksi, kun sen sisältönä alkaa olla lähes pelkästään paratiisillisen jumalallisuuden kaunis ja autuaallinen mietiskely, se menettää suuren osan sosiaalistavasta vaikutuksestaan ja kallistuu kohti mystiikkaa ja siihen vihkiytyneiden eristäytymistä. Liialliseen yksikseen suoritettuun rukoiluun liittyy tietty vaara, jonka korjaa ja estää ryhmässä tapahtuva rukoileminen, yhteiset hartaudenharjoitukset.