◄ Luku 90
Osa 3 ▲
Luku 92 ►
Luku 91

Rukoilun kehityshistoria

ERÄÄNÄ uskonnon toimintamuotona rukoileminen kehittyi edeltäneistä ei-uskonnollisista monologi- ja dialogiesityksistä. Alkukantaisen ihmisen minätietoisuuden kehittymisen myötä sen väistämättömänä ja itsestään selvänä seurauksena heräsi myös tietoisuus muista olevaisista, heräsi kaksitahoinen potentiaali toisaalta sosiaaliseen reagointiin ja toiseksi Jumalan olemassaolon tunnustamiseen.

91:0.2

Varhaisimmassa muodossaan rukouksia ei osoitettu Jumaluudelle. Tällaiset ajatusten julkituonnit muistuttivat jokseenkin sitä, mitä sanoisit ystävälle ryhtyessäsi johonkin tärkeään hankkeeseen: ”Toivota minulle onnea.” Alkukantainen ihminen oli magian orja; onni, sekä hyvä että huono, tuli mukaan kaikkiin elämän käänteisiin. Aluksi nämä hyvän onnen puolesta esitetyt vetoomukset olivat monologeja—pelkästään jonkinlaista magiantoimittajan ääneen ajattelua. Seuraavassa vaiheessa nämä onneen uskovat tapasivat hankkia asialleen ystäviensä ja perheidensä tuen, ja ennen pitkää oli menossa jonkinmuotoinen seremonia, jossa oli mukana koko sukukunta tai heimo.

91:0.3

Kun aaveiden ja henkien käsitteet kehityksen tuloksena ilmaantuivat, näitä vetoomuksia alettiin osoittaa ihmisen yläpuolella oleville tahoille, ja kun tietoisuus jumalista heräsi, tällaiset ajatusten julkituonnit yltivät aidon rukouksen tasoille. Tästä on havainnollisena esimerkkinä se, että muutamien Australian heimojen keskuudessa ilmeni alkeellisia uskonnollisia rukouksia, jo ennen kuin ne uskoivat henkiin ja ihmisen yläpuolella oleviin persoonallisuuksiin.

91:0.4

Intialainen toda-heimo noudattaa nykyäänkin tätä tapaa olla osoittamatta rukousta kenellekään erityisesti, kuten tekivät alkuaikojen kansat, kun uskonnollinen tietoisuus ei vielä ollut herännyt. Erona on vain se, että toda-heimon kohdalla tässä on kysymyksessä rappeutuvan uskonnon taantuminen tälle primitiiviselle tasolle. Todien maitopappien nykyiset rituaalit eivät edusta mitään uskonnollista seremoniaa, sillä nämä persoonattomat rukoukset eivät anna mitään panosta minkäänlaisten sosiaalisten, moraalisten tai hengellisten arvojen säilymiseen tai lisäämiseen.

91:0.5

Esiuskonnollinen rukoilu kuului osana melanesialaisten maana- menoihin, Afrikan pygmien oudah-uskomuksiin ja Pohjois-Amerikan intiaanien manitou-taikauskoihin. Afrikan baganda-heimot ovat vasta äskettäin nousseet rukoilemisen maana-tasolta. Tässä alkuaikojen evolutionaarisessa sekasorrossa ihmiset rukoilevat jumalia—paikallisia ja kansallisia—fetissejä, amuletteja, vainajahenkiä, hallitsijoita ja tavallisia ihmisiä.

1. Alkukantainen rukous

91:1.1

Alkuaikojen kehitysuskonnon tehtävänä on säilyttää ja laajentaa niitä sosiaalisia, moraalisia ja hengellisiä perusarvoja, jotka ovat vähitellen muotoutumassa. Uskonnon tätä tehtävää ihmiskunta ei pane merkille tietoisesti, vaan se toteutuu pääasiassa rukouksen funktion avulla. Rukoilu edustaa jokaisen ryhmän kohdalla tahatonta mutta kuitenkin persoonallista ja kollektiivista pyrkimystä varmistaa (aktualisoida) tämä korkeampien arvojen säilyminen. Ilman rukoilun antamaa varjelua kaikki pyhät päivät muuttuisivat taas pelkiksi vapaapäiviksi.

91:1.2

Uskonto ja siihen kuuluvat toiminnot, niistä tärkeimpänä rukoilu, liittyvät vain arvoihin, jotka saavuttavat yleisen sosiaalisen tunnustuksen, ryhmän hyväksynnän. Niinpä kun alkuaikojen ihminen pyrki tyydyttämään alhaisempia tuntemuksiaan tai toteuttamaan häikäilemättömän itsekkäitä mielihalujaan, hän ei päässyt osalliseksi uskonnon tarjoamasta lohdutuksesta eikä rukoilun suomasta avusta. Mikäli yksilö pyrki saamaan toteutetuksi jotakin sellaista, joka oli yhteiskunnanvastaista, hänen oli pakko etsiä ei-uskonnollisen magian apua, hänen oli turvauduttava noitiin, ja sen vuoksi hän pakostakin jäi vaille rukouksen antamaa apua. Rukouksesta tuli näin ollen jo sangen varhaisessa vaiheessa sosiaalisen kehityksen, moraalisen etenemisen ja hengellisen edistymisen voimallinen vauhdittaja.

91:1.3

Mutta primitiivinen mieli ei ollut sen paremmin looginen kuin johdonmukainenkaan. Alkuajan ihmiset eivät tajunneet, etteivät aineelliset asiat kuulu rukouksen piiriin. Nämä ajatusmaailmaltaan yksinkertaiset sielut järkeilivät, että ravinto, asuinsuoja, sade, riista ja muut aineelliset hyvät kohottivat sosiaalista hyvinvointia. Niinpä he alkoivat rukoilla saadakseen näitä aineellisia siunauksia. Vaikka tämä merkitsi rukouksen vääristymistä, rohkaisi se kuitenkin ponnistelemaan näiden aineellisten tavoitteiden saavuttamiseksi sosiaalisin ja eettisin toiminnoin. Vaikka tällainen rukouksen väärinkäyttö madalsi kansan tiedostamia hengellisiä arvoja, se samalla kuitenkin kohotti suoraan sen taloudellisia, sosiaalisia ja eettisiä tapasääntöjä.

91:1.4

Rukoileminen on kaikkein alkeellisimman tyyppisessä mielessä vasta monologin asteella. Hyvin pian siitä tulee dialogi, eikä aikaakaan, kun se laajenee ryhmässä harjoitettavan palvonnan tasolle. Rukoilu merkitsee, että alku-uskonnon esimaagiset loitsut ovat kehittyneet tasolle, jossa ihmismieli tunnustaa hyväntahtoisten voimien tai olentojen todellisuuden, ja nämä kykenevät lisäämään sosiaalisia arvoja ja kohottamaan moraalisia ihanteita, ja lisäksi ihminen tajuaa näiden aikaansaannosten olevan peräisin ihmisen yläpuolelta sekä olevan erillään itsetajuisen ihmisen ja hänen kuolevaistoveriensa itseydestä. Aito rukous ilmaantuu näin ollen, vasta kun se, joka huolehtii uskonnollisesta hoivasta, hahmotetaan persoonalliseksi.

91:1.5

Rukoilulla ja animismilla ei juurikaan ole yhteyttä, mutta animismiin kuuluvia uskomuksia saattaa esiintyä kehkeytyvien uskonnollisten tuntemusten rinnalla. Uskonnolla ja animismilla on monissa tapauksissa ollut kokonaan eri alkulähteet.

91:1.6

Alkukantaisesta pelon orjuudesta vapautumattomien kuolevaisten kohdalla on olemassa todellinen vaara, että rukoilu kaikkineen saattaa johtaa sairaalloiseen synnintuntoon, perusteettomaan vakuuttuneisuuteen omasta syyllisyydestä—todellisesta tai kuvitellusta. Mutta nykyisin ei ole todennäköistä, että kovinkaan moni käyttäisi niin paljon aikaa rukoilemiseen, että se johtaisi tällaiseen oman arvottomuuden ja syntisyyden vahingolliseen hautomiseen. Rukouksen vääristymiseen ja turmeltumiseen liittyvät vaarat koostuvat tietämättömyydestä, taikauskoisuudesta, kivettymisestä, elinvoimaisuuden menettämisestä, materialismista ja fanaattisuudesta.

2. Rukoilun kehittyminen

91:2.1

Ensimmäiset rukoukset olivat vain sanoiksi puettuja toivomuksia, hartaiden toiveiden julkituomista. Rukouksesta tuli seuraavaksi menetelmä, jolla rukoilija sai henget toimimaan yhteistyössä kanssaan. Ja sitten se saavutti korkeamman funktion avustaen uskontoa kaikkien sellaisten arvojen säilyttämisessä, jotka olivat säilyttämisen arvoisia.

91:2.2

Sekä rukoilu että magia ilmaantuivat tuloksena siitä, miten ihminen reagoi sopeutuakseen urantialaiseen ympäristöön. Mutta tämän ylimalkaisen yhteyden lisäksi niillä on varsin vähän yhteistä. Rukoilu on aina ollut osoituksena rukoilevan minän positiivisesta toiminnasta; psyykkistä se on ollut aina ja joskus hengellistäkin. Magia on tavallisesti ollut merkkinä pyrkimyksestä muovata todellisuutta ilman, että sillä on puututtu muovaajan, magianharjoittajan, minään. Toisistaan riippumattomasta alkuperästään huolimatta magialla ja rukoilulla on myöhemmissä kehitysvaiheissa ollut keskinäisiä yhtymäkohtia. Magia on toisinaan, kun sen tavoite on asetettu korkeammalle, noussut maagisten kaavojen tasolta rituaalien ja loitsujen kautta aidon rukouksen kynnykselle. Rukoilusta taas on toisinaan tullut niin materialistista, että se on rappeutunut puolittain maagiseksi keinoksi vältellä Urantian ongelmien ratkaisemisen edellyttämää ponnistelua.

91:2.3

Ihmisen opittua, ettei rukous kykenisi pakottamaan jumalia, siitä tuli sen jälkeen enemmänkin vetoomuksen luonteinen, siitä tuli suosioonpääsyn tavoittelua. Mutta aidoin rukous on todellisuudessa ihmisen ja hänen Tekijänsä välistä hyvin läheistä yhteyttä.

91:2.4

Kun johonkin uskontoon ilmaantuu uhrikäsite, se vääjäämättä vähentää aidon rukouksen korkeampaa tuloksellisuutta, sillä sen sijaan, että ihmiset uhraisivat oman pyhitetyn tahtonsa Jumalan tahdon täyttämiseen, he pyrkivätkin korvaamaan sen aineellisen omaisuuden uhraamisella.

91:2.5

Kun uskonnolta riistetään persoonallinen Jumala, sen rukoukset siirtyvät teologian ja filosofian tasoille. Aina kun uskonnon korkein jumalakäsite on panteistisen idealismin mukainen käsitys persoonattomasta Jumalasta, se osoittautuu joillekin mystisen kanssakäymisen muodoille perustan tarjotessaankin kuitenkin kohtalokkaaksi aidon rukouksen voimalle, sillä tällaisessa rukouksessa on aina kysymys ihmisen kanssakäymisestä persoonallisen ja korkeamman olennon kanssa.

91:2.6

Ihmisrodun kehityksen varhaisempina aikoina ja vielä nykyäänkin rukoilu on keskitason ihmisen jokapäiväisessä kokemuksessa varsin suurelta osin ilmiö, jossa ihminen seurustelee oman alitajuntansa kanssa. Mutta on olemassa myös sellainen rukouksen alue, jossa älyllisesti valpas ja hengellisesti edistyvä yksilö enemmässä tai vähemmässä määrin saavuttaa yhteyden ihmismielen ylitajuisiin tasoihin—sisimmässä olevan Ajatuksensuuntaajaan toimipiiriin. On sitä paitsi olemassa aidon rukouksen ehdottomasti hengellinen osa-alue, jonka kohdalla on kysymys rukouksen vastaanottamisesta ja tiedostamisesta universumin hengellisten voimien toimesta ja joka on täysin erillään kaikesta inhimillisestä ja älyllisestä yhteydestä.

91:2.7

Rukoilun anti kehittyvän ihmismielen uskonnollisen näkemyksen kehittymiseen on suuri. Rukoilu on voimallisesti vaikuttava tekijä, joka toimii persoonallisuuden eristyneisyyden estämiseksi.

91:2.8

Rukoilussa on kysymys eräästä rodulliseen evoluutioon kuuluviin, luonnostaan syntyviin uskontoihin liittyvästä tekniikasta, joka muodostaa myös osan eettisessä mielessä oivallisten, korkeampien uskontojen—ilmoitususkontojen—kokemuksellisista arvoista.

3. Rukous ja toinen minä

91:3.1

Vasta kieltä käyttämään opetellessaan lapset ovat taipuvaisia ajattelemaan ääneen, ilmaisemaan ajatuksensa sanoin, vaikkei ketään olisikaan paikalla heitä kuulemassa. Luovan mielikuvituksen päästessä iduilleen he osoittavat taipumusta keskustella kuvitteellisten tovereiden kanssa. Orastava minuus pyrkii tällä tavoin seurustelemaan kuvitellun toisen minän kanssa. Näin lapsi oppii jo varhain muuntamaan monologikeskustelunsa näennäisdialogeiksi, joiden kuluessa tämä toinen minä vastaa lapsen sanoiksi pukemaan ajatteluun ja toiveiden julkituontiin. Hyvin suuri osa aikuisen ihmisen ajattelusta tapahtuu mentaalisesti keskustelumaisessa muodossa.

91:3.2

Rukouksen varhainen ja primitiivinen muoto muistutti paljon nykyajan toda-heimon puolimaagisia lausuntaesityksiä, rukouksia, joita ei osoitettu erityisesti kenellekään. Mutta tällaisilla rukoilumenetelmillä on ”toinen minä” -käsityksen ilmaantumisen myötä pyrkimys kehittyä dialogityyppiseksi kanssakäymiseksi. Aikanaan toisen minän käsite kohoaa korkeampaan, jumalalliseen arvoasemaan, ja rukous uskontoon kuuluvana toimintana on silloin ilmaantunut. Tämän tyypiltään primitiivisen rukoilun on sitten kehityttävä monien vaiheiden kautta ja pitkien aikakausien ajan, ennen kuin se saavuttaa älyllisen ja aidosti eettisen rukouksen tason.

91:3.3

Siinä muodossa, jossa toisiaan seuraavat rukoilevien kuolevaisten sukupolvet ”toisen minän” kulloinkin käsittävät, se kehittyy aaveiden, fetissien ja henkien kautta polyteistisiksi jumaliksi ja lopulta Ainoaksi Jumalaksi, jumalalliseksi olennoksi, jossa ruumiillistuvat rukoilevan minuuden korkeimmat ihanteet ja ylevimmät pyrkimykset. Ja näin rukous toimii kaikkein väkevimpänä uskonnon piiriin kuuluvana tekijänä rukoilevien ihmisten kunnioittamien korkeimpien arvojen ja ihanteiden säilyttämisessä. Koko ajan siitä hetkestä, jolloin toisen minän käsitys kehkeytyy, siihen hetkeen, jolloin jumalallisen ja taivaallisen Isän käsite ilmaantuu, rukoilu rakentaa sosiaalisuutta, moraalisuutta ja hengellisyyttä.

91:3.4

Yksinkertainen uskosta lähtevä rukous todistaa ihmisen kokemusmaailmassa tapahtuneesta valtavasta kehityksestä. Sen kuluessa ammoiset keskustelut alku-uskonnon piirissä toiseksi minäksi kutsumamme kuvitteellisen symbolin kanssa ovat kohonneet sellaiselle tasolle, että ollaan toisaalta yhteydessä Infiniittisen henkeen, toisaalta vilpittömästi tietoisia siitä, että koko älyllisen luomakunnan ikuinen Jumala ja Paratiisin-Isä on todellinen.

91:3.5

Kaiken sen lisäksi, mikä rukoilun kokemisessa on yliminää, olisi muistettava, että eettinen rukoilu on oivallinen tapa kohottaa omaa minäänsä ja vahvistaa itseyttä paremman elämänasenteen ja korkeammalla olevien tavoitteiden saavuttamiseksi. Rukoilu houkuttelee ihmisminän etsimään apua kummaltakin suunnalta: aineellisen alueen avun osalta alitajuntaan kertyneestä kuolevaisen kokemuksesta; innoituksen ja ohjauksen osalta niiltä ylitajunnan rajamailta, joilla aineellinen on yhteydessä hengelliseen—yhteydessä Salaperäiseen Opastajaan.

91:3.6

Rukoilu on aina ollut ja tulee aina olemaan kaksiosainen inhimillinen kokemus: psykologinen toimitus, johon liittyy hengellinen menetelmä. Eivätkä nämä kaksi rukouksen funktiota ole koskaan täysin toisistaan erotettavissa.

91:3.7

Valistuneen rukoilijan tulee tunnustaa paitsi ulkopuolisen ja persoonallisen Jumalan olemassaolo myös sisäisen ja persoonattoman Jumaluuden eli sisimmässä olevan Suuntaajan olemassaolo. On kaikin puolin soveliasta, että ihminen rukoillessaan pyrkisi saamaan käsityksen Paratiisissa olevasta Universaalisesta Isästä, mutta useimpia käytännön tarkoituksia ajatellen tehokkaampi menetelmä olisi sellainen, että palataan käsitykseen lähellä olevasta toisesta minästä, aivan kuten primitiivinen mieli oli tottunut tekemään, ja sitten tiedostetaan, että ajatus tästä toisesta minästä on kehittynyt pelkästä kuvitelmasta totuudenmukaiseksi tiedoksi siitä, että Jumala asuu kuolevaisessa ihmisessä Suuntaajan tosiasiallisena läsnäolona, jotta ihminen voi ikään kuin kasvoista kasvoihin keskustella todellisen, aidon ja jumalallisen toisen minän kanssa, ja tämä asuu hänen sisimmässään ja on nimenomainen elävää Jumalaa, Universaalista Isää, oleva läsnäolo ja olennoituma.

4. Eettinen rukoilu

91:4.1

Mikään sellainen rukous ei voi olla eettinen, jonka esittäjä tavoittelee itsekästä etua lähimmäistensä kustannuksella. Itsekäs ja materialistinen rukoilu on ristiriidassa eettisten uskontojen kanssa, koska ne perustuvat epäitsekkääseen ja jumalalliseen rakkauteen. Tällainen epäeettinen rukoilu palautuu kaikkineen alkeellisille pseudomagian tasoille, eikä sellainen rukoilu ole edistyvien sivilisaatioiden eikä valistuneiden uskontojen arvon mukaista. Itsekäs rukoileminen rikkoo koko rakastavaan oikeudenmukaisuuteen perustuvan etiikan henkeä vastaan.

91:4.2

Rukoilemista ei saa milloinkaan käyttää väärin tavalla, joka tekee siitä tekojen korvikkeen. Kaikki eettinen rukoilu kannustaa toimintaan ja opastaa yhä pitemmälle menevään ponnisteluun kohti yliminän saavuttamisen ihanteellisia päämääriä.

91:4.3

Ole oikeudenmukainen kaikessa rukoilussasi. Älä odota Jumalan osoittavan puolueellisuutta, älä odota hänen rakastavan sinua enemmän kuin muita lapsiaan: ystäviäsi, naapureitasi, jopa vihamiehiäsi. Mutta luonnonuskontojen tai kehitysuskontojen puitteissa esiintyvä rukoileminen ei ensi vaiheessa ole eettistä, kuten se on myöhemmissä ilmoitususkonnoissa. Kaikki rukoileminen, olipa se yksin tai yhdessä suoritettua, voi olla joko egoistista tai altruistista. Toisin sanoen rukouksen keskipisteessä on joko rukoilija itse tai siinä ovat muut ihmiset. Kun rukous ei havittele mitään sille, joka rukoilee, eikä mitään hänen lähimmäisilleen, silloin tällaiset sielun asenteet suuntautuvat kohti todellisen palvonnan tasoja. Egoistisiin rukouksiin liittyy tunnustuksia ja vetoomuksia, ja usein niihin sisältyy pyyntöjä aineellisista suopeudenosoituksista. Rukous on hieman eettisempi koskiessaan anteeksiantoa ja tavoitellessaan viisautta itsehillinnän lisäämiseksi.

91:4.4

Tyypiltään epäitsekäs rukoilu on vahvistavaa ja lohduttavaa, mutta materialistisen rukoilun satona on vääjäämättä pettymystä ja pettymistä, kun yhä pitemmälle menevät tieteelliset löydöt osoittavat ihmisen elävän sellaisessa fyysisessä universumissa, jossa vallitsee laki ja järjestys. Yksilön tai rodun lapsuudelle on ominaista alkeellinen, itsekäs ja materialistinen rukoilu. Ja kaikki tällaiset vetoomukset ovat tietyssä määrin tuloksellisia sikäli, että ne johdattavat poikkeuksetta ponnistuksiin ja pyrkimyksiin, jotka osaltaan edistävät vastausten saamista tällaisiin rukouksiin. Todellinen uskoon pohjautuva rukous vaikuttaa aina kohentavasti tapaan, jolla elämä eletään, vaikkeivät tällaiset vetoomukset hengellisen tiedostamisen arvoisia olisikaan. Mutta hengellisyydessä pitemmälle ehtineen henkilön tulisi noudattaa suurta varovaisuutta koettaessaan saada alkeellista tai epäkypsää mieltä luopumaan tällaisista rukouksista.

91:4.5

Muista, että vaikkei rukous saakaan Jumalaa muuttumaan, se saa kuitenkin varsin usein aikaan suuria ja pysyviä muutoksia siinä, joka uskon ja luottavaisen odotuksen vallassa rukoilee. Rukous on ollut kehittyvien rotujen miehissä ja naisissa se lähde, josta on kummunnut paljon mielenrauhaa, riemullisuutta, tyyneyttä, rohkeutta, malttia ja oikeamielisyyttä.

5. Rukouksen sosiaaliset heijastusvaikutukset

91:5.1

Esi-isienpalvonnan ollessa vallalla rukoilu johtaa isiltä perittyjen ihanteiden vaalimiseen. Mutta yhtenä jumaluudenpalvonnan piirteenä rukoilu nousee kaikkien muiden tämänkaltaisten käytäntöjen yläpuolelle, sillä se johdattaa jumalallisten ihanteiden vaalimiseen. Sitä mukaa kun rukoukseen sisältyvä käsitys toisesta minästä muuttuu korkeammaksi ja jumalalliseksi, sitä mukaa kohoavat vastaavasti myös ihmisen ihanteet pelkiltä ihmiselle ominaisilta tasoilta kohti ylimaallisia ja jumalallisia tasoja, ja kaiken tällaisen rukoilun tuloksena on ihmisen lujaluontoisuuden kasvu ja ihmispersoonallisuuden perinpohjainen yhdentyminen.

91:5.2

Mutta ei rukouksen aina tarvitse olla yksilökohtaista. Ryhmässä tai seurakunnassa tapahtuva rukoilu on erittäin tehokasta sikäli, että se on heijastusvaikutuksiltaan varsin sosiaalistavaa. Kun ryhmä harjoittaa yhteisössä tapahtuvaa rukoilua pyrkien moraaliseen kohenemiseen ja hengelliseen ylevöitymiseen, tällaisilla hartaudenharjoituksilla on selvä vaikutus ryhmän jäsenyksilöihin: rukoukseen osallistumisen ansiosta heistä kaikista tulee parempia. Jopa kokonaista kaupunkia tai kokonaista kansakuntaa voidaan auttaa tällaisin rukoushartauksin. Synnintunnustus, katumus ja rukous ovat johdattaneet yksilöitä, kaupunkeja, kansakuntia ja kokonaisia rotuja valtaviin uudistusponnistuksiin ja urheita saavutuksia merkitseviin rohkeisiin tekoihin.

91:5.3

Jos todella haluat päästä tavastasi arvostella jotakuta ystävää, nopein ja varmin tie tällaisen asennemuutoksen aikaansaamiseen on, että otat tavaksesi rukoilla jokaisena elämäsi päivänä tämän henkilön puolesta. Mutta tällaisten rukousten sosiaaliset seurausvaikutukset riippuvat suurelta osin kahdesta ehdosta:

91:5.4

1. Henkilön, jonka puolesta rukoillaan, tulisi tietää, että hänen puolestaan rukoillaan.

91:5.5

2. Henkilön, joka rukoilee, tulisi päästä läheiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen sen henkilön kanssa, jonka puolesta hän rukoilee.

91:5.6

Rukoilu on se menetelmä, jonka myötä jokainen uskonto ennemmin tai myöhemmin institutionaalistuu. Ja aikanaan rukoilu tulee kytketyksi lukuisiin toissijaisiin tekijöihin, joista toiset ovat hyödyllisiä, toiset, kuten papit, pyhät kirjat, palvontamenot ja seremonianormit, taas ehdottomasti vahingollisia.

91:5.7

Mutta niiden ihmisten, joiden mieli omaa enemmän hengellistä valistuneisuutta, tulisi suhtautua kärsivällisesti ja suvaitsevasti niihin älyllisiin ihmisiin, joiden kyvykkyys on vähäisempää ja jotka kaipaavat symboliikkaa saadakseen heiveröisen hengellisen ymmärryksensä liikkeelle. Voimakkaiden ei tule suhtautua halveksuen heikkoihin. Ne, jotka symboliikattakin ovat jumalatietoisia, eivät saa evätä symbolin armopalvelusta niiltä, joiden on vaikea palvoa Jumaluutta ja kunnioittaa totuutta, kauneutta ja hyvyyttä ulkonaisiin muotoihin ja rituaaleihin turvautumatta. Rukoilevassa palvonnassa useimmat kuolevaiset muodostavat mielessään jonkin symbolin hartaudenharjoitustensa kohteesta ja päämäärästä.

6. Rukouksen vaikutuspiiri

91:6.1

Rukouksella ei voi olla mitään suoranaista vaikutusta ihmisen fyysiseen ympäristöön, paitsi kun se käy yksiin tuossa maailmassa vaikuttavien, persoonallisuuden omaavien, hengellisten voimien ja aineellisten valvojien tahdon ja toimenpiteiden kanssa. Vaikka rukoukseen sisältyvien vetoomusten vaikutuspiiriä koskeekin selvä rajoitus, tällaiset rajoitukset eivät samalla lailla koske rukoilevien uskoa.

91:6.2

Rukous ei ole todellisten ja elimellisten sairauksien parannuskeino, mutta se on myötävaikuttanut valtavasti siihen, että ihmiset ovat saaneet nauttia vankasta terveydestä, sekä siihen, että he ovat parantuneet lukuisista mentaalisista, emotionaalisista ja hermostollisista vaivoista. Ja varsinaisten bakteeriperäistenkin tautien kohdalla rukous on monesti lisännyt muiden lääkinnällisten toimenpiteiden tehoa. Rukoilu on tehnyt monesta ärtyisästä ja valittavasta sairaasta kärsivällisyyden perikuvan ja tehnyt hänestä innostavan esimerkin kaikille muille vaivatuille ihmisille.

91:6.3

Kokonaan siitä riippumatta, miten vaikeata saattaa olla sovittaa yhteen toisaalta tieteellisiä epäilyjä rukouksen tuloksellisuudesta ja toisaalta koko ajan tuntuvaa halua etsiä apua ja ohjausta jumalallisista lähteistä, älkää silti milloinkaan unohtako, että vilpitön, uskosta kumpuava rukous on mahtava voima, joka edistää henkilökohtaista onnellisuutta, yksilökohtaista itsehillintää, sosiaalista sopusointua, moraalista edistymistä ja hengellistä tuloksiin pääsemistä.

91:6.4

Rukoileminen jo puhtaasti inhimillisenä toimintana, dialogina ihmisen toisen minän kanssa, muodostaa kaikkein tehokkainta lähestymistapaa edustavan menetelmän panna liikkeelle ne ihmisluontoon sisältyvät varavoimat, jotka ovat varastossa ja säilössä ihmismielen tiedostamattomilla alueilla. Rukoilun uskonnollisten seurausvaikutusten ja hengellisen merkityksen lisäksi se on myös psykologisessa merkityksessä terve toimintatapa. On inhimilliseen kokemukseen kuuluva tosiseikka, että useimmat ihmiset tarpeeksi lujilla ollessaan tavalla taikka toisella kääntyvät rukouksin jonkin avunlähteen puoleen.

91:6.5

Älä ole niin veltto, että pyydät Jumalaa ratkaisemaan ongelmasi, mutta älä toisaalta milloinkaan epäröi pyytää häneltä viisautta ja hengellistä voimaa opastamaan ja tukemaan itseäsi, samalla kun itse päättäväisesti ja rohkeasti käyt käsillä olevien pulmien kimppuun.

91:6.6

Rukous on ollut korvaamaton tekijä uskonnollisen sivilisaation edistymisessä ja säilymisessä, ja sillä on edelleenkin annettavanaan suunnattomat antimet yhteiskunnan kohenemisen ja hengellistymisen hyväksi, kunhan vain ne, jotka rukoilevat, tekevät sen tieteellisten tosiasioiden, filosofisen viisauden, älyllisen vilpittömyyden ja hengellisen uskon valossa. Rukoilkaa niin kuin Jeesus opetti opetuslapsiaan rukoilemaan: vilpittömästi, epäitsekkäästi, rehellisesti ja ilman epäilystä.

91:6.7

Mutta rukoilijan henkilökohtaisessa hengellisessä kokemuksessa rukouksen tuloksellisuus ei ole millään muotoa riippuvainen tämän palvojan älyllisestä ymmärryksestä, filosofisesta terävyydestä, sosiaalisesta tasosta, sivistyneisyydestä eikä muistakaan kuolevaisen ominaisuuksista. Uskosta kumpuavan rukouksen psyykkiset ja hengelliset seurausilmiöt ovat välittömiä, henkilökohtaisia ja kokemuksellisia. Ei ole olemassa mitään muuta menetelmää, jonka avulla jokainen ihminen kaikista muista kuolevaisen kyvyistä riippumatta voi näin tuloksellisesti ja näin välittömästi lähestyä sen maailman kynnystä, jossa hän voi olla yhteydessä Tekijäänsä—jossa luotu saa kosketuksen Luojan todellisuuteen, ihmisessä itsessään asuvaan Ajatuksensuuntaajaan.

7. Mystiikka, hurmio ja henkeytyminen

91:7.1

Mystiikka ollessaan keino vaalia tietoisuutta Jumalan läsnäolosta on täysin kunnioitettavaa, mutta kun tällaiset harrastukset johtavat sosiaaliseen eristäytymiseen ja vievät lopulta uskonnolliseen fanaattisuuteen, se on täysin tuomittavaa. Aivan liian usein se, minkä kiihkeä mystikko arvioi jumalalliseksi henkeytykseksi, onkin hänen oman mielensä syvyyksistä pinnalle nousevaa ainesta. Vaikka harras mietiskely usein edistääkin kuolevaisen mielen yhteyttä siellä asuvaan Suuntaajaan, vielä useammin sitä helpottaa täydestä sydämestä lähtevä ja rakastava palvelu kaltaistensa hoivaamiseksi.

91:7.2

Suuret uskonnolliset opettajat ja menneiden aikojen profeetat eivät olleet äärimystikkoja. He olivat Jumalaa tuntevia miehiä ja naisia, jotka palvelivat Jumalaansa parhaiten sillä, että he auttoivat epäitsekkäästi kuolevaistovereitaan. Jeesus vei apostolinsa usein lyhyiksi ajoiksi pois muiden seurasta syventymään mietiskelyyn ja rukoukseen, mutta enimmän aikaa hän kuitenkin piti heidät palvelevassa yhteydessä kansanjoukkoihin. Ihmisen sielu tarvitsee hengellistä harjoitusta siinä kuin hengellistä ravintoakin.

91:7.3

Uskonnollinen hurmioituminen on sallittua siinä tapauksessa, että se on seurauksena edellä käyvistä tervettä mieltä osoittavista ilmiöistä, mutta tällaiset kokemukset ovat paljon useammin puhtaasti tunneperäisten tekijöiden jälkivaikutuksia kuin syvästi hengellisluonteisia ilmiöitä. Uskonnollisten henkilöiden ei tule pitää jokaista elävästi koettua psykologista ennakkoaavistusta eikä jokaista väkevää tunne-elämystä jumalallisena ilmoituksena tai hengellisenä yhteydenottona. Aito hengellinen hurmio liittyy tavallisesti suurenmoiseen ulkonaiseen tyyneyteen ja miltei täydelliseen tunteiden hallintaan. Mutta aito profeetallinen visio on psykologian ylittävä. Sellaiset tapahtumat eivät ole valehallusinaatioita, ne eivät myöskään ole transsimaisia hurmostiloja.

91:7.4

Ihmismieli on avoin niin kutsutulle henkeytykselle ollessaan vastaanottavainen joko alitajunnasta nouseville asioille tai ylitajunnasta tulevalle virikkeelle. Kummassakin tapauksessa yksilöstä tuntuu, että nämä tajunnan sisällön laajenemiset ovat peräisin enemmän tai vähemmän hänen ulkopuoleltaan. Hillitön mystinen haltioituminen ja valtoimenaan vellova uskonnollinen hurmio eivät ole henkeytymisen todisteita, ne eivät ole sellaisia jumalallisia todisteita, jollaisiksi niitä saatetaan väittää.

91:7.5

Kaikkien näiden outojen—mystisyydestä, hurmioitumisesta ja henkeytymisestä kielivien—uskonnollisten kokemusten järjellisyyden koetteena on hyvä tarkkailla, saavatko nämä ilmiöt yksilön:

91:7.6

1. Nauttimaan paremmasta ja täysimääräisemmästä terveydestä.

91:7.7

2. Toimimaan entistä tehokkaammin ja käytännöllisemmin mentaalisessa elämässään.

91:7.8

3. Jakamaan entistä täydellisemmin ja riemullisemmin uskonnollista kokemustaan muille.

91:7.9

4. Entistä täysimääräisemmin hengellistämään sitä tapaa, jolla hän elää jokapäiväistä elämäänsä, samalla kun hän uskollisesti suorittaa kuolevaisen olemassaolon rutiiniin kuuluvat arkipäiväiset velvollisuudet.

91:7.10

5. Lisäämään rakkauttaan ja arvonantoaan totuutta, kauneutta ja hyvyyttä kohtaan.

91:7.11

6. Säilyttämään kulloinkin tunnustetut sosiaaliset, moraaliset, eettiset ja hengelliset arvot.

91:7.12

7. Lisäämään hengellistä viisauttaan—jumalatietoisuuttaan.

91:7.13

Mutta rukoilemisella ei ole mitään varsinaista yhteyttä näihin poikkeuksellisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Kun rukoilu muuttuu liian esteettiseksi, kun sen sisältönä alkaa olla lähes pelkästään paratiisillisen jumalallisuuden kaunis ja autuaallinen mietiskely, se menettää suuren osan sosiaalistavasta vaikutuksestaan ja kallistuu kohti mystiikkaa ja siihen vihkiytyneiden eristäytymistä. Liialliseen yksikseen suoritettuun rukoiluun liittyy tietty vaara, jonka korjaa ja estää ryhmässä tapahtuva rukoileminen, yhteiset hartaudenharjoitukset.

8. Rukoileminen henkilökohtaisena kokemuksena

91:8.1

Rukoilemiseen kuuluu tietty spontaanisuuden aspekti, sillä alkuihminen löysi itsensä rukoilemasta, jo kauan ennen kuin hänellä oli mitään selkeää käsitystä mistään Jumalasta. Alkuaikojen ihmisellä oli tapana rukoilla kahdessa toisistaan eroavassa tilanteessa: Kun hän oli äärimmäisessä hädässä, hänessä heräsi tarve kurottautua kohti apua; ja kun hän oli riemuissaan, hän päästi valloilleen impulsiivisen ilon ilmaisun.

91:8.2

Rukoilu ei ole magian kehittelemä, vaan kumpikin sai alkunsa toisesta riippumatta. Magia oli yritys sovittaa Jumaluus vallitseviin olosuhteisiin, rukous on yritys sovittaa persoonallisuus Jumaluuden tahtoon. Oikea rukoilu on sekä moraalista että uskonnollista. Magia ei ole kumpaakaan.

91:8.3

Rukoilemisesta voi tulla vakiintunut tapa. On monia, jotka rukoilevat, koska muutkin tekevät niin. Toiset taas rukoilevat pelätessään, että voi tapahtua jotakin kauheaa, elleivät he esitä säännöllisiä anelujaan.

91:8.4

Joillekuille yksilöille rukous on tyyntä kiitollisuuden ilmaisemista; toisille se on ryhmässä esitettyä ylistyksen julkituomista, sosiaalista hartaudenharjoitusta; toisinaan se on jonkun toisen harjoittaman uskonnon jäljittelyä, kun aidossa rukoilemisessa sen sijaan on kysymys luodun olennon hengellisen olemuksen vilpittömästä ja luottavaisesta yhteydenpidosta Luojan hengen kaikkialla tavattavan läsnäolon kanssa.

91:8.5

Rukous voi olla jumalatietoisuuden spontaania julkituontia tai teologisten kaavojen tarkoituksetonta latelemista. Se voi olla Jumalaa tuntevan sielun esittämää hurmioitunutta ylistystä tai pelkojen vallassa olevan kuolevaisen esittämää orjamaista nöyristelyä. Toisinaan se on hengellisen kaipauksen julkituontia tavalla, joka herättää syvää myötätuntoa, ja toisinaan taas suuriäänistä hurskaiden fraasien kiljumista. Rukous voi olla riemullista ylistystä tai nöyrä anteeksipyyntö.

91:8.6

Rukous voi olla lapsellinen pyyntö saada sellaista, mikä on mahdotonta, tai se voi olla kypsä, moraalisen kasvun ja hengellisen voiman saamiseksi esitetty vetoomus. Anomus saattaa koskea jokapäiväistä leipää tai ilmentää täydestä sydämestä lähtevää kaipausta Jumalan löytämiseksi ja hänen tahtonsa täyttämiseksi. Se voi olla täysin itsekäs vaatimus tai aito ja suurenmoinen ele epäitsekkään veljeyden toteutumisen suuntaan.

91:8.7

Rukous voi olla vihainen kostonhuuto tai armelias esirukous rukoilijan omien vihollisten puolesta. Se voi olla ilmaus toiveesta muuttaa Jumalaa tai voimallinen menetelmä muuttaa itseään. Se voi olla harhaan joutuneen syntisen liehakoivaa puolustuspuhetta ankaraksi oletetun Tuomarin edessä, tai se voi olla elävän ja armeliaan taivaallisen Isän vapautuneen pojan riemuisa ilmaus.

91:8.8

Nykyajan ihmistä hämmentää ajatus keskustella täysin yksityisluontoisesti asioistaan Jumalan kanssa. Monet ovat luopuneet säännöllisestä rukoilemisesta. He rukoilevat vain ollessaan epätavallisen paineen alaisina—hätätilanteissa. Ihmisen ei tulisi pelätä puhua Jumalalle, mutta hengellisesti lapsen asteella oleva vain voi ryhtyä suostuttelemaan Jumalaa tai edes ajatella voivansa muuttaa häntä.

91:8.9

Mutta aito rukoileminen tavoittaa kyllä todellisuuden. Edes ilmavirtojen suuntautuessa ylöspäin yksikään lintu ei kykene liitelemään muutoin kuin levittämällä siipensä. Rukoilu kohottaa ihmistä, sillä se on menetelmä, jonka avulla mennään eteenpäin käyttämällä hyväksi universumin nousevia hengellisiä virtoja.

91:8.10

Aito rukoileminen tuo hengelliseen kasvuun omat antimensa. Se muokkaa asenteita ja tuo muassaan sellaista tyydytystä, joka juontuu yhteydenpidosta jumalallisuuden kanssa. Se on jumalatietoisuuden spontaani purkaus.

91:8.11

Jumala vastaa ihmisen rukoukseen paljastamalla hänelle entistä enemmän totuutta, antamalla hänelle entistä enemmän kauneuden arvostamisen kykyä ja laajentamalla hänen käsitystään hyvyydestä. Rukous on subjektiivinen ele, mutta se luo yhteyden mahtaviin objektiivisiin realiteetteihin inhimillisen kokemisen hengellisillä tasoilla. Se on ihmisen mielekäs yritys tavoittaa ihmisen yläpuolella olevia arvoja. Se on voimallisin hengellisen kasvun kiihoke.

91:8.12

Sanat ovat rukouksen kannalta epäoleellisia. Ne ovat pelkästään se älyllinen kanava, jossa hengellisten rukouspyyntöjen vuo sattumoisin virtaa. Rukouksen sanoiksipukemisen arvo on yksityisissä hartaudenharjoituksissa yksinomaan itsesuggestiivinen, ja kun hartautta harjoitetaan ryhmässä, se on ryhmäsuggestiivinen. Jumala vastaa siihen, miten sielu suhtautuu, ei sanoihin, jotka lausutaan.

91:8.13

Rukous ei ole menetelmä, jolla vältytään ristiriitatilanteesta, vaan pikemminkin se kiihottaa kasvuun, kun ollaan kasvokkain ristiriidan kanssa. Rukoilkaa itsellenne vain arvoja, älkää aineellisia asioita; rukoilkaa kasvua, älkää mielihalujen tyydyttämistä.

9. Tuloksellisen rukoilun ehdot

91:9.1

Jos mielit ryhtyä rukoilemaan tuloksellisesti, sinun olisi pidettävä mielessäsi vetoomuksen menestyksellisyyttä koskevat lait:

91:9.2

1. Sinun on hankittava vakuuttavan rukoilijan pätevyys kohtaamalla vilpittömästi ja rohkeasti universumitodellisuuden ongelmat. Sinulla täytyy olla kosmista sisua.

91:9.3

2. Sinun on täytynyt ammentaa tyhjiin ihmisen oma kyky sovittautua ihmistä ympäröivään todellisuuteen. Sinun on täytynyt olla uuttera.

91:9.4

3. Sinun pitää luopua jokaisesta mielen hellimästä toiveesta ja jokaisesta sielun tuntemasta kaipauksesta hengellisen kasvun kaikenmuuttavan syleilyn hyväksi. Sinun on täytynyt kokea merkitysten laajenemista ja arvojen kohoamista.

91:9.5

4. Sinun täytyy tehdä varaukseton valinta jumalallisen tahdon hyväksi. Sinun on hävitettävä se keskus, josta päättämättömyyden kuolio leviää.

91:9.6

5. Sen lisäksi että tunnet Isän tahdon ja haluat noudattaa sitä, olet myös varauksettomasti vihkiytynyt ja dynaamisesti omistautunut todellisuudessa täyttämään Isän tahdon.

91:9.7

6. Kohdistat rukouksesi vain siihen, että saat jumalallista viisautta ratkaistaksesi ne erityiset inhimilliset ongelmat, jotka kohdataan noustaessa kohti Paratiisia—matkalla kohti jumalallisen täydellisyyden saavuttamista.

91:9.8

7. Ja sinulla täytyy olla uskoa—elävää uskoa.

91:9.9

[Esittänyt Urantian keskiväliolentojen päällikkö.]


◄ Luku 90
Ylös
Luku 92 ►
Urantia-kirja

Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.