Kaikkea muuta maan päällä ja ylhäällä taivaissa palvottuaan ihminen ei epäröinyt kunnioittaa samanlaisella palvonnalla myös itseään. Ajatusmaailmaltaan yksinkertainen villi-ihminen ei tee selvää eroa eläinten, ihmisten ja jumalten välillä.
Alkuaikojen ihminen piti kaikkia epätavallisia henkilöitä yli-inhimillisinä, ja hän pelkäsi tällaisia olentoja niin paljon, että tunsi kunnioittavaa kauhua heitä kohtaan. Tiettyyn määrään asti hän kirjaimellisesti palvoi heitä. Jos joku sai kaksoset, sitäkin pidettiin joko erittäin onnekkaana tai sitten erittäin epäonnekkaana tapahtumana. Hullut, kaatumatautiset ja heikkomieliset olivat monesti normaalimielisten kanssaihmistensä palvonnan kohteita, sillä nämä uskoivat, että jumalat olivat asettuneet asumaan tällaisiin epänormaaleihin olentoihin. Pappeja, kuninkaita ja profeettoja palvottiin, ja entisaikojen pyhien miesten katsottiin olevan jumaluuksien henkeyttämiä.
Heimopäälliköt kuolivat ja heidät korotettiin jumaliksi. Jalojen sielujen siirtyessä rajan taa heidät myöhempinä aikoina julistettiin pyhimyksiksi. Ilman ulkopuolista apua kehitys ei olisi koskaan luonut jumalia, jotka olisivat olleet korkeampia kuin edesmenneiden ihmisten kunnialla kruunatut, kunniaan nostetut ja korkealle kehittyneet henget. Varhaiskehityksen aikana uskonto luo omat jumalansa. Ilmoituksen myötä Jumalat muovaavat uskontoa. Kehitysuskonto luo jumalansa kuolevaisen ihmisen kuvaksi ja kaltaiseksi, ilmoitususkonto pyrkii kehittämään ja muovaamaan kuolevaisen ihmisen Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi.
Syntyperänsä puolesta inhimillisiksi oletetut vainajahenkijumalat tulisi pitää erillään luonnonjumalista, sillä luonnonpalvonta kehitti yleisen jumalaperheen, johon kuului jumalien asemaan ylennettyjä luonnonhenkiä. Luontokulttien kehittyminen jatkui myöhemmin ilmaantuneiden aavekulttien rinnalla, ja molemmat vaikuttivat toisiinsa. Moniin uskonnollisiin käsitejärjestelmiin sisältyi kaksinainen käsitys jumaluudesta: luonnonjumalat ja vainajahenkijumalat. Joissakin teologioissa nämä käsitteet ovat kietoutuneet hämmentävästi toisiinsa, mistä on valaisevana esimerkkinä Thor, aaveena palvottu sankari, joka oli myös salamoinnin herra.
Mutta ihmisen harjoittama ihmisenpalvonta saavutti huippunsa, silloin kun maalliset hallitsijat vaativat alamaisiltaan tämänkaltaista kunnioitusta, ja kun he moisten vaatimusten perusteluksi väittivät polveutuvansa jumaluudesta.