Avioliitto on yhteiskunnan mekanismi, jonka on määrä säädellä ja hallita fyysisestä kaksisukuisuudesta juontuvia ihmisten välisiä moninaisia suhteita. Tällaisen instituution ominaisuudessa avioliitto toimii kahdella taholla:
1. Henkilökohtaisten sukupuolisuhteiden säätelyssä.
2. Polveutumisen, perimisen, vallanperimyksen ja yhteiskunnallisen arvojärjestyksen säätelyssä, mikä onkin sen vanhempi ja alkuperäinen funktio.
Avioliitosta esiin kasvava perhe on yhdessä omaisuutta koskevien tapasääntöjen kanssa jo itsessään avioliittoinstituution vakauttaja. Muita avioliiton vakauteen vahvasti vaikuttavia tekijöitä ovat ylpeys, turhamaisuus, ritarillisuus, velvollisuudentunto ja uskonnolliset vakaumukset. Mutta vaikka avioliittoja saatetaankin korkeuksissa hyväksyä tai olla hyväksymättä, taivaassa niitä silti tuskin rakennetaan. Ihmisperhe on nimenomaisesti ihmisen oma instituutio, evoluution tuote. Avioliitto on yhteiskunnan instituutio, ei mikään kirkon toimikenttä. Uskonnon tulisi siihen toki voimallisesti vaikuttaa, mutta uskonnon ei tule ryhtyä sitä ainoana kontrolloimaan eikä säätelemään.
Alkukantainen avioliitto oli ensi sijassa tuotannollinen instituutio, ja vielä nykyaikanakin se on usein sosiaaliasia tai liiketoimi. Andiittisen rotuaineksen sekoittumisen vaikutuksesta samoin kuin edistyvän sivilisaation tapasääntöjen seurauksena avioliitosta on vähä vähältä tulossa kahdenkeskinen, romanttinen, isyyttä ja äitiyttä korostava, runollinen, hellä, eettinen ja jopa idealistinen. Alkukantaiseen pariutumiseen kuului kuitenkin vain pienin mahdollinen määrä sydämen valintaa ja niin kutsuttua romanttista rakkautta. Ihmiskunnan alkuaikoina mies ja vaimo eivät olleet paljonkaan toistensa kanssa, kovinkaan usein he eivät edes aterioineet yhdessä. Mutta muinaisuuden kansojen keskuudessa henkilökohtainen kiintymys ei ollutkaan yhtä lujasti sidoksissa sukupuoliseen mielenkiintoon, vaan ihmiset kiintyivät toisiinsa enemmänkin siksi, että he elivät ja työskentelivät yhdessä.