Avioliitto on instituutioksi kiteytyvä sosiaalisen organismin reaktio ihmisen herpaantumattoman lisääntymisvietin—suvunjatkamisvietin—aiheuttamaan, aina vaikuttavaan biologiseen virittyneisyyteen. Pariutuminen on kaiken kaikkiaan luonnonmukaista, ja sitä mukaa kun yhteiskunta kehittyi yksinkertaisesta monimutkaiseksi, tapahtui vastaava kehitys pariutumistavoissa, mikä on avioliittoinstituution alku. Missä sosiaalinen kehitys on edennyt jo siihen vaiheeseen, että tapasääntöjä syntyy, siellä avioliitto esiintyy kehittyvänä instituutiona.
Aina on ollut ja aina tulee olemaan kaksi erillistä avioliiton maailmaa: tapasäännöt eli lait, jotka säätelevät pariutumisen ulkonaisia näkökohtia, sekä miesten ja naisten muutoin salaiset ja henkilökohtaiset suhteet. Yksilö on aina kapinoinut yhteiskunnan asettamia sukupuolielämän rajoituksia vastaan; ja tämän aikakaudesta toiseen jatkuneen ongelman syy on siinä, että itsensäsäilyttäminen on yksilökohtaista, mutta sen toteuttaa ryhmä; lajin jatkuminen on sosiaalista, mutta sen turvaa yksilökohtainen virike.
Silloin kun tapasääntöjä kunnioitetaan, niillä on riittävästi voimaa sukupuolivietin hillitsemiseen ja kontrolloimiseen, niin kuin kaikkien rotujen keskuudessa on havaittu. Avioliittonormit ovat aina tapasääntöjen kulloisenkin voiman ja julkisen vallan toiminnallisen yhtenäisyyden luotettava osoitin. Mutta ensimmäiset sukupuolielämää ja pariutumista koskeneet tapasäännöt olivat muodoton joukko epäjohdonmukaisia ja karkeita sääntöjä. Vanhemmilla, lapsilla, sukulaisilla ja yhteiskunnalla oli kaikilla keskenään ristiriitaisia vaateita avioliittosäännösten suhteen. Mutta tästä kaikesta huolimatta ne rodut kehittyivät luontaisesti korkeammille tasoille ja säilyivät yhä suuremmin joukoin olemassaolon piirissä, jotka antoivat avioliitolle suuren arvon ja jotka toteuttivat sitä käytännössä.
Alkuaikoina avioliitto oli yhteiskunnallisen aseman hinta, vaimon omistaminen oli arvon merkki. Villi-ihminen piti hääpäiväänsä merkkinä astumisesta vastuuseen ja miehuuteen. Jonakin aikana avioliittoa on pidetty sosiaalisena velvollisuutena, toisena aikana sitä pidettiin uskonnollisena velvoitteena, ja jonakin muuna aikana sitä on pidetty poliittisena vaatimuksena tuottaa valtiolle kansalaisia.
Monet alkuaikojen heimot vaativat aviokelpoisuuden ehtona varastamalla toteutettavia urotekoja. Myöhempien aikojen kansanheimot korvasivat tällaiset ryöstöretket urheilukilpailuin ja kilpaleikein. Näiden otteluiden voittajat saivat ensimmäisen palkinnon: oikeuden valita mielitietty kauden morsiamien joukosta. Pääkallonmetsästäjäin keskuudessa nuorukainen sai avioitua, vasta kun hänen hallussaan oli ainakin yksi pää, vaikka toisinaan nämä kallot sai ostaakin. Kun vaimojen ostaminen oli jäämässä pois käytännöstä, vaimot voitettiin omaksi arvoituskilpailussa. Tapaa käytetään monien mustan ihmisen ryhmien keskuudessa edelleenkin.
Sivilisaation edetessä jotkin heimot antoivat miehen kestävyyttä koettelevat ankarat avioliittotestit naisten toimitettaviksi. Näin nämä pääsivät suosimaan mieleisiään miehiä. Näillä avioliittotesteillä otettiin selville miehen metsästys- ja taistelutaidot sekä hänen kykynsä pitää huolta perheestään. Kauan aikaa oli käytäntönä, että sulhasta vaadittiin asumaan morsiamen perheessä vähintään vuoden ajan, jotta hän perheen parissa elämällä ja työtä tekemällä osoittaisi olevansa tavoittelemansa vaimon arvoinen.
Vaimon pätevyysvaatimuksiin kuului kyky tehdä raskasta työtä ja synnyttää lapsia. Hänen edellytettiin suoriutuvan tietyn yksittäisen maataloustyön toimittamisesta ennalta määrätyssä ajassa. Ja jos hän oli synnyttänyt lapsen ennen avioliittoa, hän oli entistäkin arvokkaampi; olihan hänen hedelmällisyytensä sillä keinoin varmistunut.
Se, että muinaiskansat pitivät naimattomuutta häpeänä tai jopa syntinä, selittää, mistä lapsiavioliitot saivat alkunsa: kun joka tapauksessa kuitenkin oli avioiduttava, niin sen parempi, mitä aikaisemmin se tapahtui. Yleisesti uskottiin myös, etteivät naimattomat henkilöt voineet päästä henkien maailmaan, ja tämä antoi yhä enemmän virikettä lapsiavioliittojen solmimiselle, joskus peräti jo syntymän hetkellä ja toisinaan jopa ennen syntymää sen mukaan, kumpaa sukupuolta lapsi olisi. Muinaiset ihmiset uskoivat kaiken lisäksi, että vainajienkin pitää mennä naimisiin. Alun perin naittajia käytettiinkin sopimaan naimakaupoista edesmenneiden yksilöiden puolesta. Tapana oli, että jompikumpi vanhemmista järjesti tällaisia välittäjiä huolehtimaan kuolleen pojan naittamisesta jonkin toisen perheen kuolleen tyttären kanssa.
Myöhempinä aikoina eläneiden kansojen keskuudessa puberteetti oli tavallisesti se ikäkausi, jolloin avioiduttiin, mutta tämä ikä on siirtynyt sitä myöhemmäksi mitä pitemmälle sivilisaatio on edennyt. Jo sosiaalisen kehityksen alkuvaiheessa ilmaantui erikoislaatuisia ja selibaatissa eläviä miesten ja naisten yhteisöjä. Tällaisia perustivat ja ylläpitivät yksilöt, joilta normaali sukupuolivietti joko osaksi tai kokonaan puuttui.
Monet heimot sallivat hallitsevan ryhmän jäsenten olla sukupuolisuhteissa morsiamen kanssa juuri ennen kuin tämä luovutettaisiin aviomiehelleen. Oli tapana, että kukin näistä miehistä antoi kyseiselle tytölle lahjan, ja tästä sai alkunsa häälahjojen antamistapa. Joidenkin ryhmien keskuudessa nuoren naisen odotettiin ansaitsevan myötäjäisensä, ja myötäjäiset koostuivat niistä lahjoista, jotka hän morsiamen näyttelysalissa sai palkkioksi sukupuolisista palveluksistaan.
Jotkin heimot naittivat nuoret miehet leskille ja iäkkäämmille naisille, ja sitten kun he puolestaan myöhemmin jäivät leskiksi, oli tapana, että he saivat avioitua nuorten tyttöjen kanssa. Näin varmistuttiin—niin kuin he asian ilmaisivat—siitä, etteivät molemmat vanhemmat olisi hupsuja; he nimittäin arvelivat, että niin kävisi, jos kahden nuoren olisi lupa pariutua. Toiset heimot taas sallivat pariutumisen vain samaan ikäryhmään kuuluvien välillä. Juuri tapa sallia avioliitto vain tiettyihin ikäryhmiin kuuluvien välillä antoi ensi kertaa aiheen käsityksille insestistä. (Intiassa ei vielä nykyäänkään ole avioliittoa koskevia ikärajoituksia.)
Sattui myös, että vallalla oli joitakin sellaisia tapasääntöjä, joiden vuoksi leskeydestä tuli erittäin pelättävää, koska lesket joko surmattiin tai heidän sallittiin tehdä itsemurha aviomiehensä haudalla. Oletettiin nimittäin, että he siirtyvät henkien maailmaan puolisonsa mukana. Eloon jäänyttä leskeä syytettiin lähes poikkeuksetta aviomiehensä kuolemasta. Jotkin heimot polttivat lesket elävältä. Mikäli lesken elämä jatkui, se oli loputonta suremista ja täynnä sietämättömiä sosiaalisia rajoituksia, sillä uudelleenavioitumista ei yleensä hyväksytty.
Entisinä aikoina rohkaistiin monia sellaisia tapoja, joita nyt pidetään moraalittomina. Ei ollut mitenkään harvinaista, että alkuaikojen vaimot olivat ylpeitä aviomiestensä rakkausseikkailuista muiden naisten kanssa. Tyttöjen siveys oli suurena haittana avioliiton solmimiselle. Ennen avioliittoa koettu lapsivuoteus teki tytöstä vaimoksi paljon halutumman, sillä mies oli silloin varma elämänkumppaninsa hedelmällisyydestä.
Monet alkukantaiset heimot hyväksyivät sen, että avioliitto olisi koeluontoinen siksi, kunnes nainen tulee raskaaksi, jolloin säännönmukainen vihkimisseremonia vasta toimitettaisiin. Joidenkin muiden ryhmien keskuudessa häät vietettiin vasta ensimmäisen lapsen synnyttyä. Mikäli vaimo oli hedelmätön, hänen vanhempiensa oli lunastettava hänet takaisin, ja avioliitto peruutettiin. Tapasäännöt vaativat, että jokaisella pariskunnalla oli lapsia.
Nämä alkuaikojen koeavioliitot olivat täysin vapaita kaikesta, mitä voitaisiin pitää holtittomuutena. Ne olivat yksinkertaisesti vain vilpittömiä hedelmällisyystestejä. Sopimuspuolet solmivat pysyvän avioliiton, heti kun hedelmällisyys oli todettu. Kun nykyajan pariskunnat menevät naimisiin taka-ajatuksenaan kätevä avioero siinä tapauksessa, etteivät he ole avioelämäänsä täysin tyytyväisiä, he ovat tosiasiassa astumassa eräänlaiseen koeavioliittoon ja avioliittoon, joka on heidän vähemmän sivistyneiden esi-isiensä vilpittömin mielin suorittamia tunnusteluja paljon matalammalla.