◄ 187:0
Luku 187
187:2 ►

Ristiinnaulitseminen

1. Meno Golgatalle

187:1.1

Ennen kuin lähdettiin praetoriumin pihalta, sotilaat asettivat ristin poikkipuun Jeesuksen harteille. Tapana oli, että tuomittu pakotettiin kantamaan poikkipuu ristiinnaulitsemispaikalle. Tuomittu ei kantanut koko ristiä, vaan ainoastaan tämän lyhyemmän poikkihirren. Kolmen ristin pitemmät, pystyyn asetettavat hirret oli jo kuljetettu Golgatalle, ja siihen hetkeen, kun sotilaat ja heidän vankinsa saapuivat paikalle, ne oli jo lyöty lujasti maahan.

187:1.2

Vakiintuneen tavan mukaisesti kapteeni asteli kulkueen edellä kantaen pieniä valkoisia puutauluja, joihin oli hiilellä kirjoitettu rikollisten nimet sekä minkälaatuisista rikoksista nämä oli tuomittu. Kahta varasta varten sadanpäämiehellä oli taulut, joissa mainittiin näiden nimi, ja sen alle oli kirjoitettu yksi ainoa sana: ”Rosvo”. Sen jälkeen kun uhri oli naulittu poikkipuuhun ja nostettu paikalleen ristin pystysuoraan puuhun, tapana oli naulata tämä taulu ristin yläosaan, heti rikollisen pään yläpuolelle, jotta kaikki silminnäkijät tietäisivät, mistä rikoksesta tuomittu oli ristille pantu. Pilatus oli itse kirjoittanut latinaksi, kreikaksi ja arameaksi tekstin siihen sadanpäämiehen kantamaan tauluun, joka oli tarkoitettu kiinnitettäväksi Jeesuksen ristiin, ja se kuului: ”Jeesus Nasaretilainen—juutalaisten kuningas.”

187:1.3

Muutamat niistä juutalaisviranomaisista, jotka olivat paikalla, vielä silloin kun Pilatus kirjoitti tämän tekstin, protestoivat voimakkaasti sellaista vastaan, että Jeesusta kutsuttiin ”juutalaisten kuninkaaksi”. Mutta Pilatus muistutti heitä, että tällainen syytöshän sisältyi kanteeseen, joka johti hänen tuomitsemiseensa. Huomatessaan, etteivät saisi Pilatusta muuttamaan mieltään, juutalaiset anoivat, että tekstiä ainakin muutettaisiin sen verran, että se kuuluisi: ”Hän sanoi: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Mutta Pilatus oli taipumaton; hän ei suostuisi muuttamaan kirjoitusta. Kaikkiin vielä esitettyihin hartaisiin pyyntöihin hän vastasi ainoastaan: ”Minkä olen kirjoittanut, sen olen kirjoittanut.”

187:1.4

Tavallisissa oloissa oli käytäntönä, että Golgatalle mentiin pisintä tietä, jotta mahdollisimman suuri määrä ihmisiä saisi nähdä tuomitun rikollisen, mutta käsillä olevana päivänä he menivät suorinta reittiä Damaskoksenportille, joka johti kaupungista pohjoiseen, ja tätä tietä kulkien he saapuivat kohta Golgatalle, Jerusalemin viralliselle ristiinnaulitsemispaikalle. Golgatan takana olivat rikkaiden villat, ja tien toisella puolella sijaitsivat monien varakkaiden juutalaisten haudat.

187:1.5

Ristiinnaulitseminen ei ollut juutalainen rangaistusmuoto. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset oppivat tämän teloitusmenetelmän foinikialaisilta. Edes Herodes kaikessa julmuudessaan ei käyttänyt ristiinnaulitsemista. Roomalaiset eivät koskaan ristiinnaulinneet Rooman kansalaista; tätä kunniatonta hengiltäottotapaa sovellettiin vain orjiin ja alamaiskansoihin. Jerusalemin piirityksen aikana, vain neljäkymmentä vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen, Golgata peittyi tuhansista ja taas tuhansista risteistä, joilla päivä päivän jälkeen menehtyi juutalaisrodun kukkein nuoriso. Se oli toden totta kaamea sato käsillä olevan päivän kylvöksestä.

187:1.6

Kuolemankulkueen edetessä pitkin Jerusalemin kapeita katuja monet helläsydämisistä juutalaisnaisista, jotka olivat kuunnelleet Jeesuksen lausumia rohkaisun ja myötätunnon sanoja ja jotka tiesivät hänen eläneen elämänsä rakastavasti palvellen, eivät kyenneet pidättämään itkuaan nähdessään häntä vietävän tällaiseen kunniattomaan kuolemaan. Kun hän kulki ohi, monet näistä naisista valittivat ja vaikeroivat. Ja kun jotkut heistä rohkenivat jopa kulkea hänen rinnallaan, Mestari käänsi päänsä heihin päin ja sanoi: ”Jerusalemin tyttäret, älkää minun takiani itkekö, vaan itkekää paremminkin itsenne ja lastenne tähden. Minun työni on lähes tehty—menen kohta Isäni tykö—, mutta Jerusalemille ovat hirvittävän vaivan ajat vasta alkamassa. Katso, ne päivät ovat kohta, jolloin te sanotte: Siunattuja ovat hedelmättömät ja ne, joiden rinnat eivät ole koskaan lasta imettäneet. Niinä päivinä rukoilette, että vuorten kivenjärkäleet lankeaisivat päällenne, jotta välttyisitte vaivojenne kauheuksilta.”

187:1.7

Nämä jerusalemilaisnaiset olivat totisesti rohkeita osoittaessaan myötätuntoa Jeesukselle, sillä ystävällisten tunteiden osoittaminen ristiinnaulittavaksi talutettua kohtaan oli laissa ankarasti kielletty. Roskaväki sai vapaasti herjata, pilkata ja irvailla tuomittua, mutta minkäänlaisen myötätunnon julkituominen ei ollut sallittua. Vaikka Jeesus arvosti hänelle osoitettua myötätuntoa tänä synkkänä hetkenä, jolloin hänen ystävänsä piileskelivät, hän ei halunnut näiden hyväsydämisten naisten joutuvan viranomaisten tyytymättömyyden kohteiksi siksi, että he uskalsivat osoittaa hänelle myötätuntoa. Edes tällaisena hetkenä Jeesus ei juurikaan ajatellut itseään vaan vain niitä kauheita murhenäytelmän päiviä, jotka olivat Jerusalemin ja koko juutalaiskansakunnan edessä.

187:1.8

Kun Mestari laahusti eteenpäin matkalla kohti ristiinnaulitsemista, hän oli hyvin väsynyt; hän oli lähes näännyksissä. Elia Markuksen kodissa nautitun viimeisen ehtoollisen jälkeen hän ei ollut saanut ruokaa eikä vettä; eikä hänelle liioin ollut suotu hetkeäkään unta. Tämän lisäksi häntä oli hänen tuomitsemiseensa saakka käytetty kuulustelussa kuulustelun perään, puhumattakaan pahoinpitelytarkoituksessa suoritetuista ruoskimisista ja niihin liittyvistä fyysisestä kivusta ja verenhukasta. Kaiken tämän lisäksi tilannetta pahensivat vielä hänen äärimmäinen mentaalinen ahdistuksensa, hänen ankara hengellinen jännittyneisyytensä ja hirvittävä inhimillisen yksinäisyyden tunne.

187:1.9

Kohta sen jälkeen kun matkalla kaupungin ulkopuolelle oli kuljettu portin läpi Jeesuksen huojuessa poikkihirren painon alla, hänen fyysiset voimansa hetkeksi pettivät, ja hän kaatui raskaan taakkansa alle. Sotilaat huusivat hänelle ja potkivat häntä, mutta hän ei kyennyt nousemaan. Tämän nähdessään kapteeni, tietoisena siitä, mitä Jeesus jo oli kestänyt, käski sotilaiden lopettaa. Sitten hän määräsi yhden ohikulkijan, Simon Kyreneläisen, ottamaan poikkihirren Jeesuksen harteilta ja pakotti tämän kantamaan sitä loppumatkan Golgatalle.

187:1.10

Tämä mies, Simon, oli tullut aina Pohjois-Afrikan Kyrenestä asti ollakseen mukana pääsiäisjuhlilla. Hän oli muutamien muiden kyreneläisten kanssa majoittunut heti kaupunginmuurien ulkopuolelle, ja hän oli matkalla kaupungissa pidettäviin temppelipalveluksiin, kun roomalaiskapteeni komensi hänet kantamaan Jeesuksen ristin poikkipuuta. Simon viipyi paikalla kaikki ne tunnit, jotka Mestari teki kuolemaa ristillä, ja hän keskusteli monien tämän ystävien ja vihollisten kanssa. Kuolleistaheräämisen jälkeen ja ennen Jerusalemista-lähtöään hänestä tuli urhea valtakunnan evankeliumiin uskova, ja kotiin palattuaan hän johdatti perheensä taivaan valtakuntaan. Hänen molemmista pojistaan, Alexanderista ja Rufuksesta, tuli erittäin aikaansaavia uuden evankeliumin opettajia Afrikassa. Mutta Simon ei koskaan tullut tietämään, että Jeesus, jonka taakkaa hän kantoi, ja se juutalainen opettaja, joka oli aikanaan osoittanut ystävällisyyttä hänen vahingoittuneelle pojalleen, olivat sama henkilö.

187:1.11

Kello oli vähän yli yhdeksän, kun tämä kuolemankulkue saapui Golgatalle, ja roomalaissotilaat kävivät käsiksi tehtäväänsä naulata kumpikin ryöväri ja Ihmisen Poika kukin omalle ristilleen.


◄ 187:0
 
187:2 ►