◄ Luku 176
Osa 4 ▲
Luku 178 ►
Luku 177

Keskiviikko—lepopäivä

NIINÄ aikoina, jolloin Jeesus ja apostolit eivät uurastaneet ihmisten opettamisen parissa, heillä oli tapana keskiviikkoisin levätä ponnistuksistaan. Käsillä olevana keskiviikkona he nauttivat aamiaista hieman tavallista myöhemmin, ja leirissä vallitsi pahaenteinen hiljaisuus; montakaan sanaa ei aamuaterian puoliväliin mennessä lausuttu. Lopulta Jeesus puhui: ”Haluan, että te tänään lepäätte. Käykää ajan kanssa ajatuksissanne läpi kaikki, mitä Jerusalemiin-saapumisemme jälkeen on tapahtunut, ja miettikää, mitä on kohta edessä ja mistä olen selvin sanoin teille kertonut. Pitäkää huoli, että totuus pysyy elämässänne ja että joka päivä kasvatte armossa.”

177:0.2

Aamiaisen jälkeen Mestari ilmoitti Andreakselle aikovansa olla tämän päivän poissa, ja hän ehdotti, että apostolit saisivat viettää aikansa oman mielensä mukaan, paitsi etteivät he missään tapauksessa saisi mennä Jerusalemin porttien sisäpuolelle.

177:0.3

Kun Jeesus laittautui valmiiksi lähteäkseen yksikseen kukkuloille, Daavid Sebedeus puhutteli häntä sanoen: ”Tiedäthän varsin hyvin, Mestari, että fariseukset ja esimiehet koettavat saada sinut hengiltä, ja kuitenkin valmistaudut lähtemään yksiksesi kukkuloille. Sellainen menettely on mieletöntä; lähetän sen vuoksi mukaasi kolme miestä, jotka ovat kaikin tavoin valmiit huolehtimaan siitä, ettei sinulle tapahdu mitään pahaa.” Jeesus tarkasteli näitä kolmea hyvin aseistautunutta ja vankkaa galilealaista ja sanoi Daavidille: ”Tarkoituksesi on hyvä, mutta erehdyt, kosket ymmärrä, ettei Ihmisen Poika tarvitse ketään häntä puolusta­maan. Kukaan ei käy minuun käsiksi, ennen kuin sinä hetkenä, jolloin olen valmis antamaan henkeni sen mukaan, mikä on Isäni tahto. Nämä miehet eivät saa liittyä seuraani. Haluan mennä yksin voidakseni olla yhteydessä Isään.”

177:0.4

Nämä sanat kuultuaan Daavid ja hänen aseelliset vartijansa vetäytyivät sivummalle, mutta kun Jeesus lähti yksikseen taipaleelle, esille astui Johannes Markus kädessään pieni kori, jossa oli evästä ja vettä, ja hän esitti käsityksenään, että Mestarille saattaisi tulla nälkä, jos hän aikoi olla poissa koko päivän. Mestari hymyili Johannekselle ja ojensi kätensä ottaakseen korin vastaan.

1. Yhdessä Jumalan kanssa vietetty päivä

177:1.1

Kun Jeesus oli ottamaisillaan lounaskorin Johanneksen kädestä, nuori mies rohkaistui sanomaan: ”Mutta, Mestari, saattaahan sattua, että poiketessasi syrjemmälle rukoilemaan lasket korin maahan ja sitten jatkatkin matkaasi ilman sitä. Sitä paitsi, jos minä kulkisin mukana lounaskoria kantaen, sinun olisi vapaampi harjoittaa palvontaasi, ja olen taatusti hiljaa. En esitä yhtään kysymystä ja pysyn korin vierellä mennessäsi syrjemmälle ja omiin oloihisi rukoilemaan.”

177:1.2

Näitä sanoja lausuessaan, joiden huimapäisyys hämmästytti joitakuita lähellä olevia kuulijoita, Johannes oli rohkeasti pitänyt edelleen kiinni korista. Siinä he seisoivat niin, että kumpikin—sekä Jeesus että Johannes—piti kiinni korista. Mestari antoi kuitenkin otteensa kohta raueta ja katsoessaan alas nuorukaisen puoleen hän sanoi: ”Koska kaikesta sydämestäsi haluat kulkea kanssani, sitä ei sinulta evätä. Lähdemme matkaan yhdessä, ja meillä tulee olemaan vallan mukavaa keskenämme. Saat esittää minulle jokaisen kysymyksen, joka sydämeesi juolahtaa, ja lohdutamme ja tuemme toinen toistamme. Aluksi saat sinä kantaa eväskoria, ja sitten kun uuvut, minä autan sinua. Seuraa minua.”

177:1.3

Jeesus palasi tuon päivän iltana leirille vasta auringonlaskun jälkeen. Tämän viimeisen rauhallisen päivän maan päällä Mestari vietti tuon totuudennälkäisen nuorukaisen kanssa seurustellen ja Paratiisin Isänsä kanssa keskustellen. Korkeuksissa tämä tapahtuma on tullut tunnetuksi ”päivänä, jonka muuan nuori mies vietti Jumalan kanssa kukkuloilla.” Tämä tapaus toimii ikuiset ajat esimerkkinä Luojan halukkuudesta olla luodun toveri. Nuori poikanenkin voi, jos sellainen on hänen sydämensä korkein halu, kääntää puoleensa universu­min Jumalan huomion ja nauttia hänen rakastavasta seurastaan, toden totta kokea unohtumattoman haltioitumisen siitä, että on kaksistaan Jumalan kanssa kukkuloilla, ja vielä yhden kokonaisen päivän ajan. Ja juuri sellainen oli Johannes Markuksen ainutlaatuinen kokemus tuona keskiviikkona Juudean kukkuloilla.

177:1.4

Jeesus seurusteli Johanneksen kanssa varsin pitkään puhuen auliisti tämän maailman ja seuraavan maailman asioista. Johannes kertoi Jeesukselle, miten pahoillaan hän oli siitä, ettei hän ollut ollut riittävän vanha päästäkseen apostoliksi, ja ilmoitti suuresti arvostavansa sitä, että hän oli Foinikiaan tehtyä matkaa lukuun ottamatta saanut kulkea heidän seurassaan siitä alkaen, kun he ensi kertaa saarnasivat Jordanin kahluupaikalla Jerikon lähellä. Jeesus lausui nuorukaiselle varoituksen sanat, jotteivät uhkaamassa olevat tapahtumat veisi hänen rohkeuttaan, ja vakuutti Johannekselle, että tästä vielä tulisi voimallinen valtakunnan sanansaattaja.

177:1.5

Muisto tästä Jeesuksen kanssa kukkuloilla vietetystä päivästä sai Johannes Markuksessa aikaan väristyksiä, mutta hän ei koskaan unohtanut Mestarin viimeistä kehotusta, jonka tämä lausui, juuri kun he olivat lähdössä takaisin Getsemanen leirille. Mestari lausui tällöin: ”No niin, Johannes, meillähän on ollut vallan mukavaa yhdessä, oikea lepopäivä, mutta pidä huoli, ettet paljasta sinulle kertomiani asioita kenellekään.” Eikä Johannes Markus koskaan paljastanut mitään siitä, mitä tuona hänen kukkuloilla Jeesuksen kanssa viettämä­nään päivänä tapahtui.

177:1.6

Niinä muutamina tunteina, jotka Jeesuksen maisesta elämästä vielä olivat jäljellä, Johannes Markus ei kertaakaan päästänyt Jeesusta pitkäksi aikaa katseensa ulottuvilta. Tämä nuorukainen lymysi aina jossakin lähettyvillä. Hän nukkuikin vain, kun Jeesus nukkui.

2. Lapsuudenaikaista kotielämää

177:2.1

Johannes Markuksen kanssa tämän päivän mittaan käymiensä keskustelujen kuluessa Jeesus käytti melkoisesti aikaa siihen, että hän vertaili heidän varhaislapsuutensa ja myöhempien poikavuosiensa kokemuk­sia. Vaikka Johanneksen vanhemmat omistivat tämän maailman hyvyyksiä Jeesuksen vanhempia enemmän, heidän poikavuosiensa kokemusmaailma oli varsin samankaltainen. Jeesus lausui monia asioita, jotka auttoivat Johannesta ymmärtämään paremmin vanhempiaan ja muita perheensä jäseniä. Kun poika kysyi Mestarilta, kuinka tämä saattoi tietää, että hänestä tulisi ”voimallinen valtakunnan sanansaattaja”, Jeesus sanoi:

177:2.2

”Tiedän, että tulet osoittautumaan uskolliseksi valtakunnan evankeliumia kohtaan siksi, että voin luottaa tämänhetkiseen uskoosi ja rakkauteesi, koska nämä ominaisuutesi on ankkuroitu sellaiseen mainioon lapsuudenaikaiseen opetukseen, josta pääsit kodissasi osalliseksi. Olet sellaisen kodin kasvatti, jossa vanhem­mat tuntevat toisiaan kohtaan vilpitöntä kiintymystä, ja siksi sinua ei ole niin ylirakastettu, että se olisi vahingollisella tavalla korostanut käsitystäsi omasta tärkeydestäsi. Persoonallisuuttasi ei myöskään ole kohdannut sellainen vääristyminen, joka olisi ollut seurauksena, jos vanhempasi olisivat rakkaudettomasti juonitelleet toisiaan vastaan saadakseen luottamuksesi ja lojaalisuutesi puolelleen. Olet saanut osaksesi sellaista vanhempien rakkautta, joka varmistaa suositeltavan määrän itseluottamusta ja ruokkii normaaleja turvallisuudentunteita. Mutta sinulla on ollut onnea myös sikäli, että vanhempasi omasivat rakkauden ohella viisautta. Ja nimenomaan viisaus oli se, joka pani heidät epäämään sinulta useimmat niistä tavoista, joilla lapsia hemmotellaan, samoin kuin monet varallisuudella ostettavissa olevat ylellisyydet, silloin kun he lähettivät sinut synagogakouluun naapurustossa asuvien leikkitovereittesi mukana. Ja salliessaan sinun hankkia ensikäden kokemusta, he rohkaisivat sinua oppimaan myös, miten tässä maailmassa eletään. Tulit nuoren ystäväsi Aamoksen mukana Jordanille, jossa me saarnasimme ja jossa Johanneksen opetuslapset kastoivat. Halusitte molemmat kulkea kanssamme. Palattuanne Jerusalemiin sinun vanhempasi antoivat siihen suostumuksensa, Aamoksen vanhemmat sen sijaan epäsivät suostumuksensa. He rakastivat poikaansa niin paljon, että kielsivät häneltä sen siunatun kokemuksen, jonka sinä olet saanut, niin, jopa tämän kokemuksen, joka tänä päivänä on tullut osaksesi. Kotoaan karkaamalla Aamos olisi voinut liittyä joukkoomme, mutta niin tehdessään hän olisi lyönyt rakkauden haavoille ja uhrannut lojaalisuuden. Vaikka olisikin ollut viisasta menetellä sillä tavoin, se olisi kuitenkin ollut hirvittävä hinta maksettavaksi kokemuksesta, riippumattomuudesta ja vapaudesta. Vanhem­piesi kaltaiset viisaat vanhemmat huolehtivat siitä, ettei heidän lastensa tarvitse haavoittaa rakkautta tai tukahduttaa lojaalisuutta kehittyäkseen itsenäisiksi ja nauttiakseen virkistävästä vapaudesta, sitten kun he ovat tulleet sinun ikääsi.

177:2.3

”Rakkaus, Johannes, on maailmankaikkeuden korkein realiteetti, kun sitä osoittavat kaikkiviisaat olennot, mutta se on vaarallinen ja monesti puolittain itsekäs piirre, kun se ilmenee kuolevaisten vanhempien kokemusmaailmassa. Sitten kun avioidut ja saat kasvattaaksesi omia lapsia, huolehdi siitä, että rakkauttasi neuvoo viisaus ja opastaa järkevyys.

177:2.4

”Nuori ystäväsi Aamos uskoo tähän valtakunnan evankeliumiin aivan yhtä paljon kuin sinä, mutta en voi täysin luottaa häneen; en ole varma siitä, mitä hän on tulevina vuosina tekevä. Hänen lapsuudenaikainen kotielämänsä ei ollut sellaista, joka tuottaisi täysin luotettavan persoonan. Aamos on liikaa erään apostolin kaltainen, jonka osaksi ei tullut normaali, rakastava ja viisas kotikasvatus. Koko jäljellä oleva elämäsi tulee olemaan onnellisempaa ja luotettavampaa siksi, että vietit ensimmäiset kahdeksan vuottasi normaalissa ja järjestyneessä kodissa. Sinulla on vahva ja oivallisesti rakentunut luonne siksi, että kasvoit kodissa, jossa vallitsi rakkaus ja hallitsi viisaus. Sellainen lapsuudenaikainen kasvatus tuottaa sentyyppistä lojaalisuutta, joka saa minut vakuuttuneeksi siitä, että kuljet aloittamasi tien loppuun saakka.”

177:2.5

Yli tunnin ajan jatkui tämä Jeesuksen ja Johanneksen käymä keskustelu kotielämästä. Mestari jatkoi keskustelua selittämällä Johannekselle, miten lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja vanhempiinsa liittyvästä kotielämästä kaikessa, mikä koskee hänen varhaisimpia käsityksiään kaikesta älyllisyyttä, sosiaali­suutta, moraalia ja jopa hengellisyyttä olevasta, sillä perhe edustaa pienelle lapselle kaikkea, minkä hän voi ensi alkuun tietää joko ihmisten välisistä tai jumalallisista suhteista. Lapsen täytyy saada ensimmäiset universumia koskevat vaikutelmansa äidin osoittamasta huolenpidosta; hän on kokonaan riippuvainen maisesta isästään siinä, millaisiksi hänen ensimmäiset ideansa taivaallisesta Isästä muotoutuvat. Lapsen myöhemmästä elämästä tulee onnellinen tai onneton, helppo tai vaikea sen mukaan, millaista on hänen varhaisin mentaalinen ja emotionaalinen elämänsä, jota säätelevät mainitut, kodissa vallitsevat sosiaaliset ja hengelliset suhteet. Ihmisen koko myöhempään elämään vaikuttaa valtavasti, mitä hänen muutaman ensimmäisen elinvuotensa aikana tapahtuu.

177:2.6

Vakaa uskomuksemme on, että Jeesuksen opetukseen sisältyvä evankeliumi, tällaisena isän ja lapsen väliseen suhteeseen perustuvana, voi tuskin tulla maailmanlaajuisesti hyväksytyksi, ennen kuin koittaa aika, jolloin nykyajan sivistyskansojen kotielämään kuuluu enemmän rakkautta ja enemmän viisautta. Siitä huolimatta, että kahdennenkymmenennen vuosisadan vanhemmilla on suurenmoista tietoa ja yhä laajempaa totuutta kodin kohennukseksi ja kotielämän jalontamiseksi, tosiasiana kuitenkin pysyy, että varsin harva nykyajan kodeista on yhtä hyvä paikka poikien ja tyttöjen hoivaamiselle kuin olivat Jeesuksen koti Galileassa ja Johannes Markuk­sen koti Juudeassa, jos kohta Jeesuksen evankeliumin vastaanottaminen johtaakin kotielämän välittömään kohenemiseen. Viisaan kodin rakkaudellinen elämä ja oikean uskonnon lojaali antaumus vaikuttavat syvällisesti toisiinsa. Sellainen kotielämä kohottaa uskontoa, ja aito uskonto nostaa aina kodin kunniaan.

177:2.7

On totta, että monet näiden entisajan juutalaiskotien vastenmielisistä, näivettävistä vaikutuksista ja muista rajoittavista piirteistä on tosiasiallisesti eliminoitu useista paremmin järjestyneistä nykyajan kodeista. Esiintyy todellakin enemmän spontaania riippumattomuutta ja henkilökohtaista vapautta, mutta tätä vapautta ei hillitse rakkaus, sitä ei motivoi lojaalisuus eikä sitä ohjaa viisauden älyperäinen kurinalaisuus. Niin kauan kuin opetamme lasta rukoilemaan: ”Isä meidän, joka olet taivaassa”, on kaikkien maisten isien harteilla suunnaton vastuu siitä, että he elävät ja järjestävät kotinsa siten, että sanasta isä tulee arvokas aarre kaikkien kasvavien lasten mielen ja sydämen lippaaseen.

3. Päivä leirillä

177:3.1

Apostolit käyttivät tämän päivän enimmäkseen siihen, että he käyskelivät Öljymäellä ja seurustelivat heidän kanssaan leiriytyneiden opetuslasten kanssa. Mutta iltapäivän alkupuolella he jo alkoivat kovasti toivoa, että he näkisivät Jeesuksen palaavan. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä huolestuneemmiksi he kävivät hänen turvallisuudestaan. Ilman häntä he tunsivat itsensä selittämättömän yksinäisiksi. Koko päivä käytiin paljon väittelyä siitä, olisiko heidän ollenkaan pitänyt antaa Mestarin mennä kukkuloille yksikseen vain asiapoika seuranaan. Vaikkei kukaan avoimesti sillä tavoin tuonutkaan ajatuksiaan julki, heidän joukossaan ei Juudas Iskariotia lukuun ottamatta ollut ketään, joka ei olisi halunnut olla Johannes Markuksen tilalla.

177:3.2

Oltiin jo iltapäivän keskivaiheilla, kun Natanael piti puheen aiheesta ”Korkein halu” noin puolelle tusinalle apostolille ja yhtä monelle opetuslapselle, ja puheen päätössanat kuuluivat: ”Useimmissa meistä on se vika, että olemme puolinaisia. Emme rakasta Mestaria niin kuin hän rakastaa meitä. Jos olisimme kaikki halunneet mennä hänen kanssaan yhtä kiihkeästi kuin Johannes Markus, hän olisi varmasti ottanut meidät kaikki mukaansa. Me vain seisoimme sivussa, kun tuo nuorukainen lähestyi Mestaria ja tarjosi hänelle eväskoria, mutta kun Mestari tarttui siihen kädellään, poikapa ei hellittänytkään otettaan. Ja niin Mestari jätti meidät tänne ja meni itse sen sijaan kukkuloille koreineen, poikineen ja kaikkineen.”

177:3.3

Neljän maissa iltapäivällä Daavid Sebedeuksen luo saapui juoksulähettejä, jotka toivat viestin hänen äidiltään Betsaidasta samoin kuin Jeesuksen äidiltä. Daavid oli useita päiviä aikaisemmin päätellyt, että pääpapit ja esimiehet aikoivat tappaa Jeesuksen. Daavid tiesi heidän olevan päättäväisesti sillä kannalla, että he surmaisivat Mestarin, ja hän oli jokseenkin vakuuttunut siitä, ettei Jeesus käyttäisi jumalallista valtaansa pelastaakseen itsensä eikä myöskään sallisi seuraajiensa käyttää voimakeinoja hänen puolustamisekseen. Nämä johtopäätökset tehtyään hän aikaa hukkaamatta lähetti sanansaattajan äitinsä luo kehottaen tätä tulemaan heti Jerusalemiin ja tuomaan mukanaan Jeesuksen äidin Marian ja kaikki hänen perheensä jäsenet.

177:3.4

Daavidin äiti teki kuten hänen poikansa pyysi, ja nyt juoksulähetit palasivat Daavidin luo tuoden sanan, että hänen äitinsä ja kaikki Jeesuksen perheen jäsenet olivat matkalla Jerusalemiin ja saapuisivat perille johonkin aikaan seuraavan päivän loppupuolella tai varhain sitä seuraavana aamuna. Koska Daavid teki näin omasta aloitteestaan, hän katsoi viisaaksi pitää asian omana tietonaan. Sen vuoksi hän ei kertonut kenellekään Jeesuksen perheen olevan matkalla Jerusalemiin.

177:3.5

Hieman keskipäivän jälkeen leiriin saapui yli kaksikymmentä niistä kreikkalaisista, jotka olivat tavanneet Jeesuksen ja kaksitoista apostolia Joosef Arimatealaisen kodissa, ja Pietari ja Johannes keskustelivat heidän kanssaan usean tunnin ajan. Nämä kreikkalaiset, tai ainakin jotkut heistä, olivat päässeet jo pitkälle tietämyk­sessään valtakunnasta, sillä he olivat saaneet Aleksandriassa opastusta Rodanilta.

177:3.6

Samana iltana Jeesus kävi leirille palattuaan keskusteluja näiden kreikkalaisten kanssa, ja ellei sellainen menettely olisi hänen apostolejaan ja monia hänen eturivin opetuslapsiaan suuresti järkyttänyt, hän olisi vihkinyt virkaansa nämä kaksikymmentä kreikkalaista, aivan kuten hän oli asettanut virkaan seitsemänkym­mentä opetuslasta.

177:3.7

Kun leirillä tapahtui kaikkea edellä kerrottua, Jerusalemissa taas pääpapit ja vanhimmat hämmästelivät, ettei Jeesus palannutkaan puhumaan väkijoukoille. Olihan Jeesus tosin edellisenä päivänä temppelistä lähtiessään sanonut: ”Jätän teidän talonne teille autioksi”, mutta he eivät voineet ymmärtää, miksi hän olisi ollut valmis luopumaan siitä varsin vahvasta asemasta, jonka hän oli väkijoukkojen suopean asennoitumisen pohjalle rakentanut. Vaikka he pelkäsivät, että Mestari lietsoisi rahvaan keskuudessa metelin, hänen viimeiset kansanpaljoudelle osoittamansa sanat olivat kuitenkin olleet kehotus mukautua kaikin kohtuullisin tavoin niiden käskyvaltaan, jotka ”istuvat Mooseksen istuimella”. Kaiken kaikkiaan päivä oli kaupungissa täynnä hyörinää, valmistautuivathan he samalla pääsiäisen viettoon, kun hioivat suunnitelmiaan Jeesuksen surmaami­seksi.

177:3.8

Leirillä ei käynyt montakaan ihmistä, sillä kaikki, jotka tiesivät Jeesuksen aikomuksesta oleskella siellä, sen sijaan että olisi joka ilta mennyt Betaniaan, olivat pitäneet leirin pystyttämisen hyvin varjeltuna salaisuutena.

4. Juudas ja pääpapit

177:4.1

Pian sen jälkeen kun Jeesus ja Johannes Markus poistuivat leiriltä, Juudas Iskariot katosi veljiensä joukosta ja palasi vasta myöhään iltapäivällä. Mestarinsa nimenomaisesta pyynnöstä piittaamatta, jonka mukaan heidän olisi tullut pysytellä poissa Jerusalemista, tämä hämmentynyt ja tyytymätön apostoli piti kiirettä ehtiäkseen sovittuun tapaamiseensa Jeesuksen vihamiesten kanssa ylipappi Kaiafaan kodissa. Tämä oli sanhedrinin epävirallinen kokous, joka oli sovittu alkavaksi heti kymmenen jälkeen tuona aamuna. Kokous oli kutsuttu koolle keskustelemaan Jeesusta vastaan esitettävien syytteiden luonteesta ja päättämään, mitä menettelytapaa käyttäen hänet saataisiin Rooman viranomaisten eteen, jotta kuolemantuomiolle, jonka he jo olivat hänelle langettaneet, saataisiin välttämätön siviiliviranomaisten vahvistus.

177:4.2

Juudas oli edellisenä päivänä paljastanut joillekuille sukulaisilleen ja isänsä suvun muutamille saddukeusys­täville tulleensa sellaiseen johtopäätökseen, että Jeesus toki oli hyvää tarkoittava haihattelija ja idealisti, mutta ettei hän ollut odotettu Israelin vapahtaja. Juudas totesi, että hän haluaisi varsin mielellään keksiä jonkin keinon, jolla hienovaraisesti jättäytyisi koko liikkeestä. Juudaksen ystävät vakuuttivat hänelle mielistellen, että juutalaiset vallanpitäjät tervehtisivät hänen vetäytymistään suurena tapauksena, eikä mikään silloin olisi hänelle kyllin hyvää. He saivat hänet uskomaan, että hän heti paikalla saisi sanhedrinilta suuria kunnianosoi­tuksia ja että hän olisi lopulta sellaisessa asemassa, että se pyyhkisi pois häpeätahran, jonka hänen hyvää tarkoittanut, mutta ”valitettava veljeilynsä oppimattomien galilealaisten kanssa” oli tuottanut.

177:4.3

Juudas ei voinut aivan uskoa, että Mestarin voimalliset teot olisi tehty perkeleiden ruhtinaan voimalla, mutta nyt hän oli täysin vakuuttunut siitä, ettei Jeesus käyttäisi valtaansa tehdäkseen itsestään suuren. Hän oli vihdoin vakuuttunut siitä, että Jeesus antaisi juutalaisvallanpitäjien tuhota itsensä, eikä Juudas voinut kestää sellaista nöyryyttävää ajatusta, että hänet samastettaisiin liikkeeseen, jonka kohtalona olisi tappio. Hän kieltäytyi suostumasta ajatukseen, että edessä olisi epäonnistuminen. Hänellä oli perinpohjainen ymmärrys siitä, että Mestarin luonne oli jykevä ja että tämän majesteettinen ja armelias mieli oli teräväjärkinen, ja kuitenkin hänelle tuotti mielihyvää pitää ainakin osittain totena erään hänen sukulaisensa esittämää ajatusta, että Jeesus, hyvää tarkoittava fanaatikko kun oli, ei kenties ollut ihan tervejärkinen; että hän oli aina vaikuttanut omituiselta ja väärinymmärretyltä henkilöltä.

177:4.4

Ja nyt Juudas huomasi, että häntä toisin kuin koskaan ennen oudosti harmistutti, ettei Jeesus ollut milloinkaan osoittanut hänelle asemaa, joka olisi tuottanut suurempaa kunniaa. Hän oli kaiken aikaa arvostanut sitä kunniaa, että hän oli apostolien varainhoitaja, mutta nyt hänestä alkoi tuntua, ettei häntä arvostettu; ettei hänen kykyjään tunnustettu. Äkkiä hänet valtasi suuttumus siitä, että Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle oli suotu kunnia olla läheisessä yhteydessä Jeesukseen, ja tuona hetkenä, jolloin hän oli matkalla ylipapin kotiin, häntä kiehtoi enemmän ajatus päästä tasoihin Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa kuin häntä askarrutti mikään ajatus Jeesuksen kavaltamisesta. Mutta kaiken lisäksi ja kaiken päälle, juuri tuona hetkenä uusi ja hallitseva ajatus alkoi vallata etusijaa hänen tietoisuudessaan: hän oli lähtenyt liikkeelle saavuttaakseen itselleen kunniaa, ja jos tähän päästäisiin, samalla kun tehtäisiin tilit selviksi niiden kanssa, jotka olivat osaltaan vaikuttaneet hänen elämänsä suurimpaan pettymykseen, niin aina parempi. Hämmennyksen, ylpeyden, epätoivon ja päättäväisyyden kauhistuttava salaliitto otti hänet valtaansa. Ja näin ollen lienee selvää, ettei Juudas rahojen takia tuona hetkenä ollut matkalla Kaiafaan kotiin sopimaan Jeesuksen kavaltamisesta.

177:4.5

Kaiafaan talolle tullessaan Juudas teki lopullisen päätöksensä Jeesuksen ja apostolitoveriensa hylkäämises­tä; ja kun hän siis oli päättänyt jättää taivaan valtakunnan asian taakseen, hän oli päättäväisesti sitä mieltä, että hän hankkisi itselleen niin paljon kuin mahdollista sitä arvostusta ja kunniaa, jonka hän oli Jeesuksen ja uuden, valtakunnan evankeliumin puolelle ensi kertaa asettuessaan luullut joskus tulevan osakseen. Kaikki apostolit olivat kerran olleet samalla tavoin kunnianhimoisia, mutta aikaa myöten he oppivat ihailemaan totuutta ja rakastamaan Jeesusta, ainakin he oppivat siihen Juudasta enemmän.

177:4.6

Kavaltajan esitteli Kaiafaalle ja juutalaisten vallanpitäjille hänen serkkunsa. Tämä selitti, että Juudas, joka oli huomannut erehtyneensä annettuaan Jeesuksen ovelan opetuksen johtaa itsensä harhaan, oli saapunut paikkaan, jossa hän halusi esittää julkisen ja muodollisen luopumuksensa sidonnaisuudestaan galilealaiseen ja samalla pyytää, että hän saisi takaisin juudealaisveljiensä luottamuksen ja että hänet otettaisiin taas entiseen veljespiiriinsä. Lisäksi tämä Juudaksen puhemies selitti Juudaksen olevan sitä mieltä, että Israelin rauhan kannalta olisi parasta, jos Jeesus korjattaisiin talteen, ja että hän todistaakseen mielipahansa osallistumisestaan mokomaan eksytyksen liikkeeseen, ja osoittaakseen tarkoittavansa totta sillä, että hän nyt palasi Mooseksen oppien pariin, oli tullut tarjoutumaan sanhedrinille henkilöksi, joka voisi järjestää Jeesuksen pidättämiskäskyn saaneen kapteenin kanssa asiat niin, että Jeesus voitaisiin ottaa kiinni huomiota herättämättä, jolloin vältyttäi­siin kokonaan vaaralta saada väkijoukot kuohuksiin tai tarpeelta lykätä hänen pidättämistään pääsiäisen jälkeiseen aikaan.

177:4.7

Sanottavansa sanottuaan serkku esitteli Juudaksen, joka astui eteenpäin ylipapin lähelle sanoen: ”Kaiken, mitä serkkuni on luvannut, minä teen, mutta mitä te olette valmiit antamaan minulle tästä palveluksesta?” Juudas ei näyttänyt huomaavan sitä halveksunnan, jopa inhon, ilmettä, joka käväisi kovasydämisen ja turhamaisen Kaiafaan kasvoilla, sillä Juudaksen sydän oli aivan liian täynnä itsensä ylentämistä ja itsensä tärkeäksi tuntemisen tuoman tyydytyksen kaipuuta.

177:4.8

Ja sitten Kaiafas katsoi kavaltajaa sanoen samalla: ”Juudas, menepä vartioston kapteenin puheille ja järjestä kyseisen upseerin kanssa asia niin, että Mestarisi tuodaan luoksemme joko tänä iltana tai huomisiltana, ja kun hänet on toimestasi jätetty meidän käsiimme, pitää sinun saada palkkiosi tästä palveluksesta.” Tämän kuultuaan Juudas poistui pääpappien ja temppelin esimiesten edestä ja neuvotteli temppelivartioston kapteenin kanssa siitä, millä keinoin Jeesus saataisiin pidätetyksi. Juudas tiesi Jeesuksen olevan sillä hetkellä poissa leiristä, eikä hänellä ollut mitään käsitystä, milloin tämä tuona iltana sinne palaisi. Ja niin muodoin he sopivat keskenään, että Jeesus pidätettäisiin seuraavana iltana (torstaina), sen jälkeen kun jerusalemilaiset ja kaikki vierailevat pyhiinvaeltajat ovat vetäytyneet levolle.

177:4.9

Juudas palasi tovereidensa pariin leirille humaltuneena suuruuden ja kunnian ajatuksista, jollaisia hänellä ei ollut ollut moneen päivään. Hän oli lyöttäytynyt Jeesuksen seuraan toivoen, että hänestä jonakin päivänä tulisi uudessa valtakunnassa suurmies. Lopulta hän tajusi, ettei tulisi olemaan mitään hänen odotustensa mukaista uutta valtakuntaa. Mutta hän oli riemuissaan siitä, että oli ollut kyllin tarkkavainuinen vaihtaakseen pettymyksensä siitä, ettei hän saavuttanutkaan kunniaa odotetussa uudessa valtakunnassa, välittömästi toteutuviin kunnian ja palkkion odotuksiin sen vanhan järjestyksen piirissä, josta hän nyt uskoi, että se jäisi voimaan, ja josta hän oli varma, että se tuhoaisi Jeesuksen ja kaiken, mitä tämä edusti. Tiedostetun aikomuk­sen perimmäiseltä motiiviltaan Juudaksen toteuttama Jeesuksen kavaltaminen oli itsekkään rintamakarkurin pelkurimainen teko, karkurin, jonka ainoana ajatuksena oli hänen oma turvallisuutensa ja nousunsa kunnian kukkuloille siitä piittaamatta, mitä seuraamuksia hänen menettelynsä hänen Mestarilleen ja aiemmille tovereilleen aiheuttaisi.

177:4.10

Mutta täsmälleen näin kävi aina. Juudas oli jo kauan leikitellyt tällä harkitulla, väistymättömällä, itsekkäällä ja kostonhimoisella tietoisuudella siitä, että hänen mielessään vähä vähältä rakentui ja että hän sydämessään elätteli näitä vihantäyteisiä ja häijyjä koston ja epälojaalisuuden haluja. Jeesus rakasti Juudasta ja luotti häneen, aivan kuten hän rakasti muita apostoleja ja luotti näihin, mutta Juudas ei kyennyt kehittämään lojaalia luottamusta ja kokemaan varauksetonta vastarakkautta. Ja kuinka vaaralliseksi silloin voikaan kunnianhimo käydä, kun sen kumppanina ei ole mikään muu kuin itsekkyys ja kun sen perimmäisenä käyttövoimana on kyräilevä ja kauan tukahdutettu kostonhimo! Mikä musertava voima onkaan pettymys niiden mielettömien ihmisten elämässä, jotka ajallisuuden varjomaisiin ja haihtuviin houkutuksiin tuijottaessaan muuttuvat sokeiksi niille korkeammille ja todellisemmille tuloksille, jotka edustavat jumalallisia arvoja ja oikeita hengellisiä realiteetteja merkitsevien ikuisten maailmojen iäisiä saavutuksia. Juudas kaipasi mielessään maailmallista kunniaa ja alkoi täysin sydämin rakastaa tätä himoa. Myös muut apostolit kaipasivat mielessään tätä samaa maailmallista kunniaa, mutta sydämellään he rakastivat Jeesusta ja tekivät parhaansa oppiakseen rakastamaan niitä totuuksia, jotka hän heille opetti.

177:4.11

Tuolloin Juudas ei sitä tajunnut, mutta alitajuisesti hän oli arvostellut Jeesusta aina siitä saakka, kun Herodes mestautti Johannes Kastajan. Syvällä sydämessään Juudas kantoi Jeesukselle aina kaunaa siitä, ettei tämä pelastanut Johannesta. Älkää unohtako, että Juudas oli ollut Johanneksen opetuslapsi, ennen kuin hänestä tuli Jeesuksen seuraaja. Ja kaikki nämä inhimillisen kaunan ja katkeran pettymyksen kertymät, jotka Juudas oli jättänyt sieluunsa vihan kaapuun puettuina, olivat nyt mainiossa järjestyksessä hänen alitajuisessa mielessään ja valmiina ponnahtamaan pinnalle ja viemään hänet mennessään, heti kun hän rohkenisi irrottautua veljiensä tukea tuovasta vaikutuksesta, ja kun hän samalla saattaisi itsensä alttiiksi Jeesuksen vihamiesten ovelille vihjailuille ja hienovaraiselle pilkanteolle. Joka kerta, kun Juudas antoi toiveidensa nousta pilviin, ja Jeesus sitten teki tai sanoi jotakin, joka murskasi ne pirstaleiksi, Juudaksen sydämeen jäi katkerasta kaunasta kertova arpi; ja kun näitä arpia tuli aina vain lisää, ennen pitkää tämä niin monet kerrat haavoitettu sydän kadotti kaiken todellisen kiintymyksen sitä henkilöä kohtaan, joka oli tämän epämiellyttävän kokemuksen hyvää tarkoittavalle, mutta pelkurimaiselle ja itsekeskeiselle persoonal­lisuudelle aiheuttanut. Juudas ei sitä tajunnut, mutta hän oli pelkuri. Niinpä hän aina varsin mielellään syytti Jeesusta sellaisesta, että pelkuruus olisi ollut motiivi, joka pani tämän niin usein kieltäytymään vallan tai kunnian tavoittelemisesta, silloinkin kun ne näyttivät olevan helposti hänen tavoitettavissaan. Ja jokainen kuolevainen tietää varsin hyvin, miten rakkaus, vaikka se aluksi on aitoa, voi pettymyksen, mustasukkaisuu­den ja pitkään jatkuneen kaunan johdosta lopulta muuttua todelliseksi vihaksi.

177:4.12

Vihdoinkin saattoivat pääpapit ja vanhimmat muutaman tunnin ajaksi huokaista helpotuksesta. Heidän ei tarvitsisi pidättää Jeesusta julkisuudessa, ja kun he nyt olivat saaneet Juudaksesta kavalan liittolaisen, varmistui se, ettei Jeesus pääsisi pakenemaan heidän valtapiiristään, kuten hän niin monesti aikaisemmin oli tehnyt.

5. Viimeinen seurustelutuokio

177:5.1

Koska oli keskiviikko, pidettiin leirillä sinä iltana seurustelutuokio. Mestari koetti rohkaista alakuloisia apostoleitaan, mutta se oli jotakuinkin mahdotonta. Nämä alkoivat kaikki tajuta, että uhkaamassa olivat hämmentävät ja musertavat tapahtumat. He eivät kyenneet iloitsemaan edes siitä, kun Mestari muisteli heidän vaiheikkaan ja rakkaudentäyteisen yhdessäolonsa vuosia. Jeesus kyseli juurta jaksain kaikkien apostolien perheiden vointia, ja Daavid Sebedeuksen puoleen katseensa kääntäen hän kysyi, oliko kukaan vähään aikaan kuullut mitään hänen äidistään, nuorimmasta sisarestaan tai muista hänen perheensä jäsenistä. Daavid katseli jalkojaan, sillä hän pelkäsi vastata.

177:5.2

Tässä tilaisuudessa Jeesus kehotti seuraajiaan varomaan luottamasta kansanjoukkojen tukeen. Hän palautti mieleen heidän kokemuksensa Galileassa, kun suuret väenpaljoudet olivat vähän väliä innoissaan kulkeneet heidän mukanaan ja sitten aivan yhtä kiihkeästi kääntyneet heitä vastaan ja palanneet siihen, miten he olivat ennen uskoneet ja eläneet. Ja sitten hän sanoi: ”Ja älkää siis antako sellaisten suurten väenkokousten pettää itseänne, jotka kuuntelivat meitä temppelissä ja näyttivät uskovan opetuksemme. Nämä joukkokokoukset kuuntelevat totuutta ja uskovat siihen pintapuolisesti järjellään, mutta perin harvat heistä päästävät totuuden sanan juurtumaan elävin juurin sydämeensä. Niiden tukeen, jotka tuntevat evankeliumin vain mielessään ja jotka eivät sitä ole kokeneet sydämessään, ei voi luottaa, kun oikea vaivan aika koittaa. Kun juutalaisten vallanpitäjät pääsevät yhteisymmärrykseen Ihmisen Pojan tuhoamisesta, ja kun he yksissä tuumin tekevät iskunsa, tulette näkemään, kuinka kansanjoukko joko pakenee kauhuissaan paikalta tai sitten seisoo vieressä hiljaa ja hämmästellen, kun nämä tolkkunsa menettäneet ja sokaistuneet vallanpitäjät taluttavat evankeliumito­tuuden opettajat kuolemaan. Ja sitten kun vastoinkäymiset ja vaino lankeavat päällenne, riepotetaan vielä muitakin, joista ajattelette, että he rakastavat totuutta, ja jotkut luopuvat evankeliumista ja lähtevät luotanne. Jotkut, jotka ovat olleet meille hyvin läheisiä, ovat jo päättäneet lähteä karkuun. Tänä päivänä olette levänneet valmistautuaksenne niitä hetkiä varten, jotka nyt ovat käsillä. Valvokaa siis ja rukoilkaa, että teille huomenissa annettaisiin lisää lujuutta kestääksenne kohta edessä olevat päivät.”

177:5.3

Leirin ilmapiiri oli varautunut selittämättömästä jännityksestä. Hiljaisia viestinviejiä tuli ja meni, ja nämä keskustelivat vain Daavid Sebedeuksen kanssa. Ennen illan päättymistä jotkut tiesivät jo, että Lasarus oli kiirettä pitäen paennut Betaniasta. Johannes Markus oli leiriin palattuaan ollut pahaenteisen hiljainen, vaikka hän oli viettänyt kokonaisen päivän Mestarin seurassa. Jokainen tulokseton yritys saada hänet puhumaan, osoitti selvästi vain, että Jeesus oli käskenyt hänen pysyä vaiti.

177:5.4

Jopa Mestarin hyväntuulisuus ja epätavallinen seurallisuuskin pelottivat heitä. He tunsivat kaikki, kuinka se hirveä eristyneisyys vääjäämättä kävi heitä lähemmäksi, josta he tajusivat, että se kohta lankeaisi heidän päälleen musertavalla äkillisyydellä ja väistämättömällä kauhulla. He aistivat hämärästi, mitä oli tulossa, eikä kukaan tuntenut olevansa valmis kohtaamaan tätä koetusta. Mestari oli ollut koko päivän poissa; he olivat kaivanneet häntä suunnattomasti.

177:5.5

Tämä keskiviikkoilta merkitsi hetkeä, jolloin heidän hengellinen tilansa ennen Mestarin varsinaista kuolinhetkeä laski alimmilleen. Vaikka seuraava päivä taas oli yhtä päivää lähempänä traagista perjantaita, hän oli kuitenkin yhä heidän kanssaan, ja he selvisivät sen tuskaisista tunneista keskiviikkoiltaa paremmin.

177:5.6

Tietäessään, että käsillä olisi viimeinen yö, jonka hän koskaan maan päällä enää nukkuisi aamuun asti yhdessä valikoimansa perheen kanssa, Jeesus sanoi hetkeä ennen keskiyötä heidät levolle lähettäessään: ”Menkää levolle, veljeni, ja rauha kanssanne, kunnes nousemme huomenna, joka on taas uusi päivä tehdä sitä, mikä on Isän tahto, ja kokea sitä iloa, että tiedämme olevamme hänen poikiaan.”


◄ Luku 176
Ylös
Luku 178 ►
Urantia-kirja

Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.