Jeesus levitti hyvää mieltä kaikkialla, minne hän meni. Hänestä huokui rakastettavuus ja totuus. Hänen työtoverinsa eivät koskaan lakanneet ihmettelemästä niitä rakastettavia sanoja, jotka hänen huuliltaan kirposivat. Miellyttävyyttä voi viljellä, mutta rakastettavuus on ystävällisyyden tuoksua, jota huokuu rakkauden läpitunkemasta sielusta.
Hyvyys herättää aina kunnioitusta, mutta kun siitä puuttuu rakastettavuus, se usein karkottaa kiintymyksen. Hyvyys on yleispätevästi puoleensa vetävää vain ollessaan rakastettavaa. Hyvyys johtaa tuloksiin vain, kun se on puoleensa vetävää.
Jeesus todellakin ymmärsi ihmisiä; siksi hän kykeni tuomaan esille aitoa myötätuntoa ja osoittamaan vilpitöntä armahtavaisuutta. Mutta ani harvoin hän silti antautui säälin valtaan. Vaikka hänen armahtavaisuutensa oli rajatonta, hänen myötätuntonsa oli kuitenkin käytännöllistä, henkilökohtaista ja rakentavaa. Se, että kärsiminen oli hänelle tuttua, ei koskaan johtanut välinpitämättömyyteen, ja hän kykeni hoivaamaan ahdistuneita sieluja näiden itsesääliä lisäämättä.
Jeesus pystyi auttamaan ihmisiä näin paljon, siksi että hän niin vilpittömästi rakasti heitä. Hän todellakin rakasti jokaista miestä, jokaista naista ja jokaista lasta. Hän kykeni olemaan tällainen todellinen ystävä verrattoman ymmärryksensä ansiosta—hän tiesi perin tarkasti, mitä ihmisen sydämessä ja mielessä liikkui. Hän oli kiinnostunut ja terävä huomioidentekijä. Hän oli oivallinen inhimillisten tarpeiden ymmärtäjä, hän oli taitava inhimillisten kaipausten selvilleottaja.
Jeesuksella ei ollut koskaan kiire. Hänellä oli ”ohi kulkiessaan” aikaa lohduttaa kanssaihmisiään. Ja aina hän sai ystävänsä tuntemaan, ettei heidän tarvinnut jännittää. Hän oli lumoava kuuntelija. Milloinkaan hän ei ryhtynyt tutkailemaan lähimpiensä sieluja tungettelevasti. Kun hän lohdutti isoavia mieliä ja hoivasi janoavia sieluja, hänen laupeutensa vastaanottajat eivät niinkään tunteneet olevansa tekemässä hänelle tunnustusta kuin pohdiskelemassa asiaa yhdessä hänen kanssaan. Heidän luottavaisuutensa häntä kohtaan oli rajatonta, siksi että he näkivät, miten suuri hänen luottamuksensa oli heitä kohtaan.
Hän ei näyttänyt koskaan utelevan ihmisistä, eikä hän milloinkaan tuonut julki halua ihmisten ohjailemiseen, määräilemiseen tai vahtimiseen. Hän valoi syvällistä itseluottamusta ja vankkaa rohkeutta kaikkiin, joilla oli ilo olla tekemisissä hänen kanssaan. Kun hän hymyili ihmiselle, tämä kuolevainen tunsi kykenevänsä entistä paremmin ratkaisemaan moninaiset pulmansa.
Jeesus rakasti ihmisiä niin paljon ja niin viisaasti, ettei hän koskaan epäröinyt olla heitä kohtaan ankara, mikäli tilanne sellaista kuritusta edellytti. Monet kerrat hän antautui auttamaan ihmistä pyytämällä itse apua. Tällä tavoin hän sai kiinnostuksen heräämään, vetosi ihmisluonnon parempiin puoliin.
Mestari kykeni näkemään pelastavaa uskoa jopa sen naisen karkeassa taikauskoisuudessa, joka hänen vaatteensa lievettä koskettamalla tavoitteli tervehtymistä. Hän oli aina valmis ja halukas vaikka keskeyttämään saarnan tai pidättelemään väkijoukkoa sen aikaa, kun hän huolehti yhden ainoan ihmisen, vaikka vain pienen lapsen, tarpeista. Suurenmoisia asioita tapahtui ei vain siksi, että ihmiset uskoivat Jeesukseen, vaan myös siksi, että Jeesus niin suuresti uskoi ihmisiin.
Enimmäkseen se todella tärkeä, minkä Jeesus sanoi tai mitä hän teki, näytti tapahtuvan kuin ohimennen, ”kun hän kulki ohi”. Mestarin maisessa hoivatyössä oli sangen vähän sellaista, joka olisi ollut ammattimaista, perusteellisesti suunniteltua tai ennalta harkittua. Elämän tietä taivaltaessaan hän paransi sairaita ja kylvi ympärilleen onnea luonnollisesti ja rakastettavasti. Oli kirjaimellisesti totta, että ”hän kulki ympäriinsä ja teki hyvää”.
Ja Mestarin seuraajien sopii kaikkina aikoina oppia huolehtimaan muista siinä, kun ”he kulkevat ohi”—tekemään epäitsekästä hyvää siinä, kun he toimittavat päivittäisiä velvollisuuksiaan.