Maaliskuun alussa vuonna 25 jKr Johannes taivalsi Kuolleenmeren länsirannan kautta ja Jordanin vartta ylävirtaan kulkien vastarannan Jerikoon, muinaiselle kahluupaikalle, josta Joosua ja Israelin lapset kulkivat saapuessaan ensi kertaa luvattuun maahan. Ja joen ylitettyään hän asettui lähelle kahluupaikan suuta ja ryhtyi saarnaamaan ihmisille, jotka kulkivat hänen ohitseen mennessään joen yli ja palatessaan sieltä takaisin. Paikka oli Jordanin kaikista ylityspaikoista eniten käytetty.
Kaikille, jotka Johannesta kuulivat, kävi selväksi, että hän oli enemmän kuin saarnamies. Suuri enemmistö tämän Juudean autiomaasta tulleen oudon miehen kuuntelijoista poistui paikalta uskoen kuulleensa profeetan ääntä. Eikä ole mikään ihme, että tällainen ilmiö kuohutti syvästi näiden tuskastuneiden ja odotuksentäyteisten juutalaisten sielua. Niin pitkälle kuin juutalaisten historia ulottui, Abrahamin hurskaat lapset eivät olleet milloinkaan yhtä syvästi kaivanneet ”Israelin lohdutusta” tai palavammin odottaneet ”kuningaskunnan uudelleenpystyttämistä”. Niin pitkälle kuin juutalaisten historia ulottuikin, ei Johanneksen sanoma siitä, että ”taivaan valtakunta on lähellä”, olisi milloinkaan aikaisemmin voinut saavuttaa yhtä syvää ja kaiken kattavaa vastakaikua kuin sinä ajankohtana, jolloin hän niin salaperäisesti ilmestyi Jordanvirran eteläisen ylityspaikan töyräälle.
Hän tuli Aamoksen tavoin lammaspaimenten parista. Hän pukeutui kuin muinainen Elia, ja hänen nuhteensa jyrisivät ja hänen varoituksensa ryöppysivät ”Elian hengessä ja väkevyydessä”. Ei sen vuoksi ole yllätys, että tämä outo saarnaaja herätti valtavaa kohua koko Palestiinassa, sitä mukaa kun matkamiehet levittivät tietoa hänen saarnaamisestaan Jordanin rannoilla.
Tämän nasiirisaarnaajan työskentelyssä oli lisäksi muuan uusi piirre: ”syntien anteeksi saamiseksi” hän kastoi jokaisen uskovansa Jordanissa. Vaikkei kaste ollut juutalaisten keskuudessa mikään uusi seremonia, he eivät kuitenkaan olleet nähneet sitä käytettävän sillä tavoin kuin Johannes nyt teki. Näin oli jo kauan aikaa ollut tapana kastaa gentiilikäännynnäiset temppelin ulkopihayhteisön jäseniksi, mutta juutalaisia itseään ei koskaan ollut pyydetty nöyrtymään katumuskasteeseen. Vain viisitoista kuukautta ehti kulua siitä, kun Johannes aloitti saarnaamisensa ja kastamisensa, siihen kun hänet Herodes Antipaan toimesta pidätettiin ja teljettiin vankilaan, mutta tässä lyhyessä ajassa hän kastoi hyvän matkaa yli satatuhatta katuvaa.
Johannes saarnasi neljän kuukauden ajan Betanian kahluupaikalla, ennen kuin hän jatkoi matkaansa pohjoiseen, Jordanin vartta ylävirtaan. Kymmenettuhannet kuulijat, jotkut uteliaisuuttaan mutta monet vakavissaan ja tosissaan, tulivat kuuntelemaan häntä Juudean, Perean ja Samarian kaikista osista. Jokunen tuli Galileastakin asti.
Johanneksen viipyessä vielä Betanian kahluupaikalla papit ja leviitat lähettivät tämän vuoden toukokuussa hänen luokseen lähetystön kysymään, väittikö hän olevansa Messias ja keneltä hän oli saanut valtuudet saarnaamiseensa. Johannes vastasi kysymyksen esittäjille seuraavin sanoin: ”Menkää ja kertokaa isännillenne, että olette kuulleet ’erämaassa huutavan äänen’ ikään kuin profeetta olisi puhunut sanoen: ’Valmistakaa tie Herralle, suoristakaa valtatie meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot täytettäköön, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon; koleikot tulkoot tasangoksi ja louhokset laakeaksi maaksi; ja kaikki liha on näkevä Jumalan pelastuksen.’”
Johannes oli urhea mutta tahditon saarnaaja. Kun hän eräänä päivänä oli saarnaamassa ja kastamassa Jordanin länsirannalla, paikalle saapui ryhmä fariseuksia ja muutama saddukeus, jotka tarjoutuivat kastettaviksi. Ennen kuin Johannes johdatti heidät veteen, hän puhutteli heitä ryhmänä ja sanoi: ”Kuka teille antoi varoituksen, että pakenisitte tulevaa vihaa, niin kuin kyykäärmeet tulen edestä? Minä kastan teidät, mutta kehotan teitä kantamaan vilpittömän katumuksen arvoisia hedelmiä, mikäli mielitte saada syntinne anteeksi. Älkää minulle sanoko, että Abraham on isänne. Sanon teille, että Jumala kykenee näistä edessänne olevista kahdestatoista kivestä herättämään Abrahamille oivallisia lapsia. Ja nytkin on kirves pantuna puitten juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, tulee hakatuksi maahan ja viskatuksi tuleen.” (Johanneksen mainitsemat kaksitoista kiveä olivat kuuluisat muistomerkkikivet, jotka Joosua pystytti sen muistoksi, että ”kaksitoista heimoa” juuri tuolla kohdin ylittivät joen luvattuun maahan ensimmäistä kertaa saapuessaan.)
Johannes piti opetuslapsilleen oppitunteja, joiden kuluessa hän antoi heille neuvoja heidän uuden elämänsä yksityiskohdista ja pyrki vastaamaan heidän moniin kysymyksiinsä. Hän neuvoi opettajia opettamaan sekä lain hengessä että sen kirjaimen mukaisesti. Hän neuvoi rikkaita antamaan ruokaa köyhille. Veronkantajille hän sanoi: ”Älkää ketään pakottako maksamaan enempää kuin on tehtäväksenne annettu.” Sotilaille hän sanoi: ”Älkää tehkö väkivaltaa älkääkä keneltäkään kiskoko mitään vääryydellä—tyytykää siihen, mitä palkaksi saatte.” Seuraavan neuvon hän sen sijaan osoitti kaikille: ”Valmistautukaa aikakauden päättymiseen—taivaan valtakunta on lähellä.”