Tarkastellessamme luomakunnan taukoamattomia kamppailuja statuksen täydellisyyden ja olemisen jumalallisuuden saavuttamiseksi emme voi muuta kuin uskoa näiden loputtomien ponnistelujen olevan osoitus Korkeimman taukoamattomasta kamppailusta jumalallisen itsensätodellistamisen puolesta. Korkein Jumala on finiittinen Jumaluus, ja hänen on kyettävä selviytymään finiittisyyden ongelmista tämän sanan täydessä merkityksessä. Meidän kamppailumme avaruuden kehitystapahtumissa esiintyvien ajallisten hankaluuksien kanssa ovat heijastumia hänen ponnistuksistaan todellistumisen saavuttamiseksi ja hallitsijanvallan täysimääräisyyden toteutumiseksi sen toimipiirin sisällä, jota hänen kehittyvä olemuksensa on parhaillaan laajentamassa mahdollisen äärirajoille saakka.
Korkein kamppailee julkitulon puolesta koko suuruniversumin puitteissa. Määränsä puolesta hänen jumalallinen kehityksensä perustuu jokaisen olemassa olevan persoonallisuuden viisautta osoittavaan toimintaan. Kun ihmisolento valitsee ikuisen eloonjäämisen, hän on myötäluomassa kohtaloa. Ja tämän ylösnousemuskuolevaisen elämästä finiittinen Jumala saa entisestään kasvaneen määrän persoonallisuuden todellistumista ja kokemuksellisen suvereenisuuden uuden laajentuman. Mutta jos luotu torjuu ikuisen elämänvaiheen, se Korkeimman osa, joka oli riippuvainen kyseisen luodun valinnasta, kokee väistämätöntä viivästymistä; se kokee menetyksen, joka on kompensoitava korvaavalla tai vastaavanlaisella kokemuksella. Mitä tulee eloonjäämättömän henkilön persoonallisuuteen, se absorboituu luomistuloksen ylisieluun ja säilyy Korkeimman Jumaluuden yhtenä tekijänä.
Jumala on niin luottavainen, niin rakastava, että hän antaa osan omaa jumalallista olemustaan sellaistenkin olentojen kuin ihmisten haltuun heidän varjeltavakseen ja käsitettäväkseen. Isää oleva olemus eli Suuntaajan läsnäolo on tuhoutumaton, oli kuolevaisen olennon valinta mikä tahansa. Korkeimman lapsi, kehittyvä minuus, voidaan hävittää siitä huolimatta, että tällaisen harhautuneen minuuden potentiaalisesti yhdistävä persoonallisuus tuleekin säilymään yhtenä Korkeimmuuden Jumalan osatekijänä.
Ihmispersoonallisuus voi todellakin hävittää luodun statukseen kuuluvan yksilöllisyyden, ja vaikka kaikki se säilyykin, joka tällaisen kosmisen itsemurhan tekijän elämässä oli säilyttämisen arvoista, eivät nämä laatusuureet kuitenkaan säily yksilöllisen luodun muodossa. Korkein toki pääsee universumin luoduissa taas julki, muttei koskaan enää tuon nimenomaisen persoonan hahmossa; taivaaseen nousemattoman henkilön ainutlaatuinen persoonallisuus palaa Korkeimpaan niin kuin vesipisara palaa mereen.
Mikä tahansa finiittisyyden persoonallisten osien yksittäinen toimenpide on Korkeimman Kokonaisuuden lopulta tapahtuvan ilmaantumisen kannalta jokseenkin merkityksetön, mutta kokonaisuus on silti riippuvainen sen moninaisten osien toimien kaikkeudesta. Yksittäisen kuolevaisen persoonallisuus on Korkeimmuuden kaikkeuden kannalta merkityksetön, mutta finiittisyydessä kunkin ihmisen persoonallisuus edustaa korvaamatonta merkitysarvoa; kun persoonallisuus kerran on julki tuotu, se ei enää koskaan tule julki samanlaisena, paitsi tuon elävän persoonallisuuden olemassaolon jatkumisessa.
Niinpä kun kamppailemme minuuden julkituodaksemme, Korkein kamppailee meissä ja meidän kanssamme jumaluuden julkituomiseksi. Siinä kun me löydämme Isän, siinä on Korkeinkin taas kerran löytänyt kaiken olevaisen Paratiisissa olevan Luojan. Siinä kun me hallitsemme todellistumiseen liittyvät ongelmat, siinä on kokemuksen Jumala yltämässä kaikkivaltiaaseen korkeimmuuteen ajallisuuden ja avaruuden universumeissa.
Ponnistelutta ei ihmiskunta nouse ylöspäin universumissa, eikä Korkein liioin kehity ilman määrätietoista ja älykästä toimintaa. Luodut eivät saavuta täydellisyyttä pelkällä passiivisuudella, eikä Korkeimmuuden henki voi tehdä Kaikkivaltiaan voimasta tosiasiaa muutoin kuin palvelemalla finiittistä luomistulosta siitä loputtomasti huolehtimalla.
Ihmisen ajallinen suhde Korkeimpaan on perustana kosmiselle moraalisuudelle, joka on universaalista herkkyyttä velvollisuudelle ja sen hyväksymistä. Kysymys on moraalisuudesta, joka ylittää ajallisen tajun siitä, mikä on suhteellisen oikeaa ja väärää; kysymyksessä on moraalikäsitys, joka perustuu suoraan siihen, että itsetajuinen luotu arvostaa kokemuksellista velvollisuuttaan kokemuksellista Jumaluutta kohtaan. Kuolevainen ihminen ja kaikki muut finiittiset luodut luodaan Korkeimmassa olevasta energian, mielen ja hengen elävästä potentiaalista. Suuntaajasta ja kuolevaisesta muodostuva ylösnousemuksellinen turvautuu nimenomaan Korkeimpaan luodessaan finaliitin kuolematonta ja jumalallista luonnetta. Juuri ja nimenomaan Korkeimman todellisuudesta Suuntaaja ihmistahdon suostumuksella kutoo Jumalan ylösnousemuksellisen pojan ikuiseen olemukseen kuuluvat kuviot.
Se, miten pitkälle Suuntaajan edistyminen ihmispersoonallisuuden hengellistämisessä ja iäistämisessä kehittyy, saa aikaan vastaavan Korkeimman täysivaltaisuuden laajenemisen. Tällaiset saavutukset ihmisen kehityksessä ovat samalla kertaa saavutuksia Korkeimman evolutionaarisessa aktuaalistumisessa. Samalla kun on totta, etteivät luodut voisi kehittyä ilman Korkeinta, lienee myös totta, ettei Korkeimman kehitystä koskaan voida täysimääräisesti saavuttaa kaikkien luotujen kehityksen loppuunsaattamisesta riippumatta. Minätajuisten persoonallisuuksien suuri kosminen vastuu onkin juuri siinä, että Korkein Jumaluus on tietyssä mielessä riippuvainen kuolevaistahdon tekemästä valinnasta. Ja luotujen kehityksen ja Korkeimman kehityksen keskinäinen edistyminen tulee universumin selittämättömän heijastusmekanismin kautta täsmällisenä ja täysimääräisenä Päivien Muinaisten tietoon.
Kuolevaiselle ihmiselle annettu suurenmoinen haaste kuuluu: Tuletko tekemään sellaisen päätöksen, että personoit koettavissa olevat kosmoksen arvomerkitykset omaan kehittyvään minuuteesi? Vai aiotko eloonjäämisen hylkäämällä antaa näiden Korkeimmuuden salaisuuksien jäädä uinumaan ja odottamaan jonkun toisen luodun toimintaa jonakin toisena aikana, luodun, joka omalla tavallaan koettaa tuoda luodun olennon antaman panoksen finiittisen Jumalan kehitykseen? Mutta kysymyksessä on silloin hänen antinsa Korkeimpaan, ei sinun.
Kuluvan universumiaikakauden suuri kamppailu käydään potentiaalisen ja aktuaalisen välillä—siksi, että kaikki se, mikä on vielä julkitulematonta, tavoittelee aktuaalistumista. Jos kuolevainen ihminen lähtee löytöretkelle, joka vie Paratiisiin, hän myötäilee ajallisuuden liikkeitä, jotka soljuvat kuin vuolteet ikuisuuden virrassa. Jos kuolevainen ihminen hylkää ikuisen elämänuran, hän liikkuu finiittisten universumien tapahtumavirtoja vastaan. Mekaaninen luomistulos liikkuu vääjäämättä eteenpäin sen mukaan, mikä on paljastuva Paratiisin-Isän tarkoitusperä, mutta tahdollisella luomakunnalla on valta valita, ottaako se vastaan vai torjuuko se sen roolin, joka edellyttää persoonallisuuden osallistumista ikuiselle löytöretkelle. Kuolevainen ihminen ei voi hävittää ihmisen olemassaolon korkeimpia arvoja, mutta ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän voi estää näiden arvojen kehittymistä omassa henkilökohtaisessa kokemuksessaan. Siinä laajuudessa kuin ihmisminä tällä tavoin kieltäytyy tulemasta mukaan Paratiisiin päätyvään ylösnousemukseen, täsmälleen samassa määrin viivästyy Korkein suuruniversumissa tapahtuvassa jumalallisuuden julkitulon saavuttamisessa.
Paitsi että kuolevaisen ihmisen huostaan on uskottu Paratiisin-Isän Suuntaajaläsnäolo, hänelle on annettu myös valta päättää, mihin pienen pieni osanen Korkeimman tulevaisuutta päätyy. Sillä niin kuin ihminen saavuttaa sen, mihin ihmisen on määrä päätyä, niin saavuttaa Korkeinkin jumaluustasoilla määränpäänsä.
Ja näin teistä jokaisella on edessään sama päätöksenteko, joka kerran oli meistä itse kunkin edessä: Petätkö ajallisuuden Jumalan, joka on näin riippuvainen finiittisen mielen tekemistä päätöksistä? Petätkö universumien Korkeimman persoonallisuuden siksi, että osoitat eläimellisestä taantumisesta kertovaa piittaamattomuutta? Petätkö kaikkien luotujen isonveljen, joka on näin suuresti riippuvainen jokaisesta luodusta? Päästätkö itsesi ajautumaan todellistumattomien maailmaan, kun edessäsi avautuu universumielämänuran lumoava näköala: Paratiisin-Isän jumalallinen löytäminen ja jumalallinen osallistuminen Korkeimmuuden Jumalan tavoittelemiseen ja kehittymiseen?
Jumalan lahjat—hänen reaalisuuden lahjaksiantamisensa—eivät ole erillistyksiä hänestä itsestään. Hän ei erota luomistulosta omasta itsestään, mutta hän on rakentanut jännitteitä Paratiisia ympäröiviin luomuksiin. Jumala rakastaa ensin ihmistä ja antaa hänelle kuolemattomuuden—ikuisen todellisuuden—potentiaalin. Ja kun ihminen sitten rakastaa Jumalaa, hänestä tulee aktuaalisuudessa ikuinen. Ja mystisyys piilee tässä: mitä lähemmäksi Jumalaa ihminen rakkauden avulla tulee, sitä suurempi on tämän ihmisen reaalisuus—aktuaalisuus. Mitä enemmän ihminen vetäytyy poispäin Jumalasta, sitä lähemmäksi hän tulee epätodellisuutta—olemassaolon lakkaamista. Kun ihminen pyhittää tahtonsa Isän tahdon täyttämiseen; kun ihminen antaa Jumalalle kaiken, mitä hänellä on, silloin Jumala tekee tuosta ihmisestä jotakin enemmän kuin tämä on.