◄ Luku 101
Osa 3 ▲
Luku 103 ►
Luku 102

Uskonnollisen uskon perustukset

EPÄUSKOISELLE materialistille ihminen on yksinkertaisesti vain evoluution oikku. Ihmisen elossasäilymisen toiveet ovat heränneet mielikuvituksellisen keksaisun pohjalta; hänen pelkonsa, rakkautensa, kaipuunsa ja uskomuksensa ovat vain reagointia, jota esiintyy tiettyjen aineen elottomien atomien joutuessa sattumoisin lähekkäin. Mikään tarmokkuuden osoitus tai luottamuksen ilmaus ei häntä voi haudan taakse viedä. Parhaidenkin ihmisten antaumukselliset ponnistukset ja innoittava nerous ovat tuomitut häviämään kuolemassa, ikuisen unohduksen ja sielun sammumisen pitkässä ja yksinäisessä yössä. Sanomaton epätoivo on ihmisen ainoa palkka siitä, että hän elää ja uurastaa kuolevaisten olemassaolon ajallisen auringon alla. Jokainen elonpäivä tiukentaa hitaasti, mutta varmasti, sen säälimättömän tuomion otetta, jonka vihamielinen ja heltymätön, aineellinen maailmankaikkeus on määrännyt kaiken kruunaavaksi loukkaukseksi kaikkea sitä kohtaan ihmisen tuntemassa kaipauksessa, mikä on kaunista, jaloa, ylevää ja hyvää.

102:0.2

Mutta tuollainen ei ihmisen loppu eikä ikuinen kohtalo toki ole. Moinen näkemys on vain jonkun sellaisen harhailevan sielun epätoivon huuto, joka on eksynyt hengelliseen pimeyteen ja joka monitahoisen oppineisuuden aiheuttaman hämmennyksen ja asioiden vääristymisen sokaisemana ponnistelee urheasti eteenpäin, kun hänen vastassaan ovat materiaalisen filosofian mekanistiset viisastelut. Ja koko tämän pimeyttä merkitsevän tuomion ja koko tämän epätoivoisen kohtalon karkottaa ikiajoiksi yksi ainoa rohkea uskonponnistus maan päällä asuvista Jumalan lapsista vähäisimmän ja oppimattomimman taholta.

102:0.3

Tämä pelastava usko syntyy ihmissydämessä ihmisen moraalisen tietoisuuden käsittäessä, että inhimilliset arvot ovat kuolevaisen kokemuksessa muunnettavissa aineellisista hengellisiksi, inhimillisistä jumalallisiksi, ajallisuudesta ikuisuuteen.

1. Uskon tuottamat vakuuttuneisuudet

102:1.1

Ajatuksensuuntaajan työ selittää ihmisen alkeellisen ja evoluutionvaraisen velvollisuudentunnon muuttumisen edellä mainituksi korkeammaksi ja varmemmaksi uskoksi ilmoituksen paljastamiin ikuisiin realiteetteihin. Ihmisen sydämessä täytyy olla täydellisyyden kaipuuta, joka varmistaa, että hänellä on kyky käsittää korkeimpaan tavoitteeseen johtavat uskon polut. Jos joku haluaa noudattaa Jumalan tahtoa, hän on tunteva totuuden tien. On kirjaimellisesti totta, kun sanotaan: ”Olevaiset, jotka ovat ihmisestä, on tunnettava, jotta niitä voisi rakastaa, mutta olevaisia, jotka ovat Jumalasta, on rakastettava, jotta ne voisi tuntea.” Mutta rehelliset epäilykset ja vilpittömät kyselyt eivät ole syntiä, vaan sellaiset asenteet tietävät vain viivytystä eteenpäin vievällä matkalla kohti täydellisyyden saavuttamista. Lapsenomainen luottamus takaa ihmisen pääsyn taivaallisen ylösnousemuksen valtakuntaan, mutta eteneminen riippuu kokonaan siitä, harjoittaako matkamies täysikasvuisen ihmisen lujaa ja luottavaista uskoa.

102:1.2

Tieteen edustama järkeily perustuu havaittavissa oleviin ajallisuuden tosiasioihin. Uskonnon usko esittää väitteensä ikuisuuden henkiohjelman pohjalta. Mitä tieto ja järkeily eivät voi tehdä hyväksemme, sen suhteen oikea viisaus kehottaa, että sallisimme uskon tehdä sen uskonnollisen ymmärryksen ja hengellisen muuttumisen kautta.

102:1.3

Kapinan aiheuttaman eristämisen johdosta totuuden paljastaminen on Urantialla aivan liian usein sekoittunut osittaisia ja kestämättömiä kosmologioita edustaviin toteamuksiin. Totuus pysyy sukupolvesta toiseen muuttumattomana, mutta siihen liittyvät opetukset fyysisestä maailmasta vaihtelevat päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Ikuista totuutta ei tulisi väheksyä vain sen vuoksi, että se sattuu esiintymään aineellisesta maailmasta esitettyjen vanhentuneiden käsitysten seurassa. Mitä enemmän tieteen tosiasioita tiedät, sitä vähemmän voit olla varma; mitä enemmän uskontoa sinulla on, sitä vakuuttuneempi sinä olet.

102:1.4

Tieteen esittämien tosiasioiden lähde on äly ja vain äly, uskonnon varmoina pitämät asiat kumpuavat koko persoonallisuuden pohjimmaisista perustoista. Tiede vetoaa mielen käsityskykyyn, uskonto vetoaa ruumiin, mielen ja hengen lojaalisuuteen ja antaumukseen, jopa persoonallisuuden kokonaisuuteen.

102:1.5

Jumala on niin perin todellinen ja absoluuttinen, ettei ole mahdollista esittää mitään aineellista näyttöä tai mitään niin kutsutun ihmeen kaltaista todistusta hänen todellisuudestaan. Aina on oleva niin, että me tunnemme hänet siksi, että me luotamme häneen, ja meidän uskomme häneen perustuu yksinomaan henkilökohtaiseen mukanaoloomme hänen infiniittisen todellisuutensa jumalallisissa ilmenemissä.

102:1.6

Ihmisen sisimmässä oleva Ajatuksensuuntaaja herättää vääjäämättä ihmisen sielussa aidon ja syvällisen täydellisyydenkaipuun ja pitkälle menevän selvilleottamisen halun, jotka voi riittävällä tavalla tyydyttää vain yhteys Jumalaan, tämän Suuntaajan jumalalliseen lähteeseen. Ihmisen isoava sielu kieltäytyy tyytymästä mihinkään vähempään kuin siihen, että se omakohtaisesti tajuaa elävän Jumalan. Mitä hyvänsä enemmän Jumala lieneekin kuin korkea ja täydellinen moraalinen persoonallisuus, ei hän isoavan ja finiittisen käsityskykymme mukaan ainakaan voi olla mitään sitä vähäisempää.

2. Uskonto ja reaalisuus

102:2.1

Havainnoivat mielet ja erittelevät sielut tunnistavat kyllä uskonnon, kun he löytävät sen kaltaistensa elämästä. Uskonto ei kaipaa mitään määrittelyä, sillä me kaikki tunnemme sen sosiaaliset, älylliset, moraaliset ja hengelliset hedelmät. Ja tämä kaikki versoo siitä tosiasiasta, että uskonto on ihmisrodun omaisuutta; se ei ole kulttuurin jälkeläinen. On totta, että ihmisen uskonnonkäsittäminen on edelleenkin inhimillistä, ja sen vuoksi se joutuu helposti tietämättömyyden kahleisiin, taikauskon orjuuteen, viisastelua merkitsevien harhakäsitysten valtaan ja väärän filosofian harhaluulojen uhriksi.

102:2.2

Muuan aidon uskonnollisen vakuuttuneisuuden luonteenomaisista erikoisuuksista on se, että vakaumustensa ehdottomuudesta ja kantansa järkkymättömyydestä huolimatta sen julkitulon henki on niin luonteva ja hillitty, ettei se koskaan luo vähänkään sellaista vaikutelmaa, joka kertoisi itsetehostuksesta tai minäkeskeisestä haltioitumisesta. Uskonnollisen kokemuksen tuottama viisaus on melkeinpä paradoksi sikäli, että se on sekä ihmisperäistä että Suuntaajasta juontuvaa. Uskonnollinen voima ei ole yksilön henkilökohtaisten kykyjen tuote, vaan mieluumminkin ihmisen ja kaiken viisauden ikuisen lähteen välisen ylevän kumppanuuden aikaansaannos. Näin tulee todellisen ja tahrattoman uskonnon sanoista ja teoista kaikille valaistuneille kuolevaisille vastaansanomattoman arvovaltaisia.

102:2.3

On vaikea osoittaa ja eritellä uskonnolliseen kokemukseen vaikuttavia tekijöitä, mutta ei ole vaikea havaita, että tällaiset uskonnonharjoittajat elävät ja toimivat ikään kuin he jo olisivat Iankaikkisen tykönä. Uskovat suhtautuvat tähän ajalliseen elämään ikään kuin kuolemattomuus jo olisi heidän ulottuvillaan. Tällaisten kuolevaisten elämässä on sellaista vahvaa omaperäisyyttä ja julkitulemisen spontaanisuutta, jotka ainiaan erottavat heidät heidän vain maailmallista viisautta omaksuneista kaltaisistaan. Uskonnonharjoittajat näyttävät elävän ikään kuin he olisivat tosiasiallisesti vapautuneet häiritsevästä kiireestä ja tuskallisesta paineesta, jotka johtuvat ajallisuuden maallisiin kehityskulkuihin luonnostaan kuuluvista hankaluuksista. Heissä on näkyvillä sellaista persoonallisuuden tasapainottumista ja luonteen tyyneyttä, että sitä eivät fysiologian, psykologian eivätkä sosiologian lait selitä.

102:2.4

Aika on elementti, joka kuuluu poikkeuksetta tiedon saavuttamiseen. Uskonto tuo antimensa esille välittömästi, vaikka siinä silti onkin tärkeä armossa kasvamisen tekijä, tarkalleen määrätty edistyminen kaikissa uskonnollisen kokemuksen osakysymyksissä. Tieto on se, mitä ikuisesti etsitään; aina sinä opit, mutta koskaan et kykene pääsemään absoluuttista totuutta osoittavaan täyteen tietämykseen. Pelkässä tiedossa ei milloinkaan voi olla absoluuttista varmuutta, vaan vain yhä todennäköisemmäksi käyvää likimääräisyyttä. Mutta hengellisesti valaistunut uskonnollinen sielu tietää, ja se tietää nyt. Eikä tämä syvällinen ja positiivinen varmuus johda tällaista tervejärkistä uskonnonharjoittajaa silti tuntemaan yhtään sen vähempää mielenkiintoa ihmisperäisen viisauden etenemisen nousuja ja laskuja kohtaan, viisauden, joka aineellisen puolensa osalta on sidoksissa hitaasti etene­vän tieteen saavutuksiin.

102:2.5

Tieteen tekemät löydötkin ovat inhimillisen kokemukseen kuuluvassa tietoisuudessa todellisia, vasta kun niistä on otettu selko, ja vasta kun ne on suhteutettu, vasta kun niihin sisältyvistä relevanteista tosiasioista aktuaalisesti tulee jotakin merkitseviä sillä, että ne kytketään mielen ajatusvirtoihin. Kuolevainen ihminen tarkastelee fyysistä ympäristöäänkin mielen tasolta, sen psykologisen mieltämisen näkökulmasta. Mitään outoa ei sen vuoksi ole siinä, että ihminen laatii universumista äärimmäisen yhtenäisen tulkinnan ja pyrkii sitten samastamaan tämän oman tieteensä luoman energiaykseyden uskonnollisen kokemuksensa henkiykseyteen. Mieli on ykseyttä; kuolevaisen olennon tietoisuus elää mielen tasolla ja havaitsee universaaliset realiteetit mielivarustuksensa silmien läpi. Mielen perspektiivi ei ulotu todellisuuden alkulähteen, Ensimmäisen Lähteen ja Keskuksen, eksistentiaaliseen ykseyteen, mutta se voi välittää ja joskus se onkin välittävä ihmiselle kuvan energian, mielen ja hengen kokemuksellisesta synteesistä Korkeimmassa Olennossa ja Korkeimpana Olentona. Mutta mieli ei voi tässä todellisuuden moninaisuuden yhdistämisessä milloinkaan onnistua, ellei tällainen mieli ole vahvasti tietoinen aineellisista olevaisista, älyllisistä merkityksistä ja hengellisistä arvoista. Vain toiminnallista todellisuutta edustavan kolmiyhteyden harmoniassa on ykseys, ja vain ykseydessä persoonallisuus kokee tyydytyksen kosmisen pysyvyyden ja johdonmukaisuuden todellistumisesta.

102:2.6

Ykseys löytyy ihmisen kokemuksesta parhaiten filosofian avulla. Ja vaikka filosofisen ajattelun tuleekin valtaosaltaan aina perustua aineellisiin tosiasioihin, kuolevaisen hengellinen ymmärrys on aidon filosofisen dynamiikan sielu ja energia.

102:2.7

Evolutionaarinen ihminen ei luonnostaan pidä kovaa työntekoa herkkuna. Jotta hän elämän kokemuksessaan pysyisi kasvavan uskonnollisen kokemuksen asettamien kannustavien vaatimusten ja pakottavien yllykkeiden tasalla, merkitsee se lakkaamatonta aktiivisuutta hengellisen kasvamisen, älyllisen avartumisen, uusiin tosiasioihin yltämisen ja sosiaalisen palvelun alueilla. Ilman sangen aktiivista persoonallisuutta mitään todellista uskontoa ei ole olemassa. Siksi veltommat ihmiset usein koettavatkin välttyä aidon uskonnon edellyttämältä ankaralta toiminnalta eräänlaatuisen näppärän itsepetoksen avulla eli vetäytymällä stereotyyppisten uskonnollisten oppien ja dogmien tarjoamaan valheelliseen suojaan. Aito uskonto on kuitenkin elävää. Uskonnollisten käsitysten älyllinen jähmettäminen on samaa kuin hengellinen kuolema. Ideoitta ei uskonto ole käsitettävissä, mutta heti kun uskonto madalletaan pelkäksi ideaksi, se ei enää ole uskontoa, vaan siitä on tullut vain eräs ihmisperäisen filosofian alalaji.

102:2.8

Lisäksi on olemassa toisentyyppisiä epävakaisia ja kurittomia sieluja, jotka käyttävät tunneperäisiä uskontoideoita mieluusti pakoväylänä päästäkseen ihmiselon asettamista hermostuttavista vaatimuksista. Kun jotkut horjuvat ja pelokkaat kuolevaiset koettavat vältellä evolutionaariseen elämään kuuluvaa alituista painetta, näyttää uskonto—sellaisena, jollaiseksi he sen käsittävät—tarjoavan lähimmän turvapaikan ja parhaan pakotien. Uskonnon tehtävä on kuitenkin valmistaa ihmistä kohtaamaan urheasti, jopa sankarillisesti, elämän hankaluudet. Uskonto on evolutionaarisen ihmisen ylivertaisin avu, se ainoa asia, joka antaa hänelle kyvyn jatkaa vaellustaan ja ”kestää niin kuin hän näkisi Hänet, joka on näkymätön.” Mystiikka sen sijaan on usein jonkinlaista elämästä syrjäänvetäytymistä. Siihen turvautuvat ne ihmiset, joille uskonnollisen elämäntavan noudattamisen edellyttämät, enemmän voimia kysyvät toiminnot ihmisyhteiskunnan ja kanssakäymisen avoimilla areenoilla eivät maistu. Oikean uskonnon pitää toimia. Käyttäytyminen johtuu uskonnosta, silloin kun ihmisellä tosiasiallisesti on uskonto, tai paremminkin, kun uskonnon todella annetaan pitää ihmistä vallassaan. Uskonto ei tule koskaan tyytymään pelkkään ajattelemiseen eikä toimettomaan tunnelmointiin.

102:2.9

Emme ole sokeita sille tosiasialle, että uskonto toimii usein epäviisaasti, jopa epäuskonnollisesti, mutta se toimii. Uskonnollisen vakaumuksen harhautumat ovat johtaneet verisiin vainoihin, mutta aina ja iäti uskonto tekee jotakin; se on dynaamista!

3. Tieto, viisaus ja ymmärrys

102:3.1

Älyllinen vajavaisuus tai puutteellinen kasvatus vaikeuttaa väistämättä korkeampien uskonnollisten tavoitteiden saavuttamista, koska tällainen köyhä hengellisen olemuksen elinpiiri riistää uskonnolta sen tärkeimmän filosofisen yhteyskanavan tieteellisen tiedon maailmaan. Uskonnon älylliset tekijät ovat tärkeitä, mutta toisaalta niiden liikakehitys on joskus myös varsin vammauttavaa ja sekoittavaa. Uskonnon täytyy alituiseen ponnistella erään paradoksaalisen väistämättömyyden kohteena: on välttämätöntä, että se käyttää ajattelua tehokkaasti hyödykseen, kun toisaalta on välttämätöntä, että se samanaikaisesti suhtautuu varauksin kaiken ajattelun hengelliseen käyttökelpoisuuteen.

102:3.2

Uskonnollinen spekulointi on väistämätöntä, mutta aina vahingollista, sillä tällainen spekulointi poikkeuksetta vääristää pohdittavan asian. Spekulointi muuntaa uskonnon helposti joksikin aineelliseksi tai humanistiseksi, ja samalla kun se siis on suoranaisena esteenä loogisen ajattelun selkeydelle, samalla se epäsuorasti saa uskonnon näyttämään ajallisen maailman funktiolta, sen samaisen maailman, jonka vastakohtana sen tulisi ikuisesti olla. Paradoksit tulevat sen vuoksi aina olemaan uskonnolle tunnusomaisia, paradoksit, jotka johtuvat kokemuksellisen yhteyden puuttumisesta universumin aineellisen ja hengellisen tason väliltä—sellaisen yhdistävän tekijän puuttumisesta kuin morontiamota, joka on filosofian tuolle puolen menevää herkkyyttä totuuden erottamista ja ykseyden tajuamista kohtaan.

102:3.3

Materiaaliset tuntemukset, ihmisen emootiot, johtavat suoraan aineellisiin toimenpiteisiin, itsekkäisiin tekoihin. Uskonnolliset oivallukset, hengelliset motivaatiot, johtavat suoraa tietä uskonnollisiin toimenpiteisiin, epäitsekkäisiin tekoihin, jotka edustavat sosiaalista palvelua ja pyyteetöntä hyvänsuopaisuutta.

102:3.4

Uskonnollinen kaipaus on jumalallista todellisuutta tavoittelevaa isoamista. Uskonnollinen kokemus on sen tietoisuuden todentuma, että on löytänyt Jumalan. Ja kun ihmisolento todellakin löytää Jumalan, tuo olento kokee sielussaan sellaista löytämisen riemusta pulppuavaa sanomatonta levottomuutta, että hänen on pakko yrittää saada rakastava palveluyhteys vähemmän valaistuneisiin kanssaihmisiinsä, ei toki sitä julkituodakseen, että hän on löytänyt Jumalan, vaan paremminkin antaakseen oman sielunsa äyräiden yli tulvivan ikuisen hyvyyden virvoittaa ja jalontaa kanssaihmisiään. Todellinen uskonto johtaa yhä laajempaan sosiaaliseen palvelemiseen.

102:3.5

Tiede, tieto, johtaa tosiasiatietoisuuteen; uskonto, kokemus, johtaa arvotietoisuuteen; filosofia, viisaus, johtaa koordinoituun tietoisuuteen; ilmoitus, revelaatio, (morontiamotan korvike) johtaa tietoisuuteen todellisesta reaalisuudesta; kun tosiasia-, arvo- ja todellisen reaalisuuden tietoisuuden koordinoitumisesta taas muodostuu tietoisuus persoonallisuuden reaalisuudesta, suurimmasta mahdollisesta olemisen määrästä, sekä usko tämän samaisen persoonallisuuden elossasäilymisen mahdollisuuteen.

102:3.6

Tietämys johtaa siihen, että ihmisille osoitetaan heidän paikkansa, eli se johtaa sosiaalisten kerrosten ja kastien alkuunpanoon. Uskonto johtaa ihmisten palvelemiseen, ja sillä tavoin se luo etiikkaa ja altruismia. Viisaus johtaa sekä ideoiden että omien kanssaihmistensä korkeampaan ja parempaan yhteenkuuluvuuteen. Ilmoitus vapahtaa ihmiset ja saattaa heidät ikuisen tutkimusmatkan alkuun.

102:3.7

Tiede lajittelee ihmisiä; uskonto rakastaa ihmisiä, niin kuin sinua itseäsikin; viisaus tekee oikeutta keskenään erilaisille ihmisille; mutta ilmoitus nostaa ihmisen korkeuksiin ja paljastaa, että hän kykenee kumppanuuteen Jumalan kanssa.

102:3.8

Tiede ponnistelee turhaan luodakseen kulttuuriin perustuvan veljeyden; uskonto saa aikaan henkeen perustuvan veljeyden. Filosofian tavoitteena on viisauteen perustuva veljeys; ilmoitus tuo näkyville ikuisen veljeyden: Paratiisin Lopullisuuden Saavuttajakunnan.

102:3.9

Tieto johtaa ylpeyteen siitä tosiasiasta, että olen persoonallisuus; viisaus on yhtä kuin tietoisuus persoonallisuuden merkityksestä; uskonto on yhtä kuin kokemus persoonallisuuden arvon tiedostamisesta; ilmoitus on yhtä kuin vakuutus persoonallisuuden eloonjäämisestä.

102:3.10

Tieteen pyrkimyksenä on rajattoman kosmoksen lohkoittaisten osien identifioiminen, analysointi ja luokittelu. Uskonto ottaa tarkasteltavakseen kokonaisidean, koko kosmoksen. Filosofia koettaa samastaa tieteen käsittelemät aineelliset lohkot hengellisen ymmärryksen mukaiseen käsitykseen kokonaisuudesta. Siinä, missä filosofia tässä yrityksessä epäonnistuu, siinä ilmoitus onnistuu vakuuttaessaan kosmisen kehän olevan universaalinen, ikuinen, absoluuttinen ja infiniittinen. Tämä Infiniittisen MINÄ OLEN -olevaisen kosmos on sen vuoksi loputon, rajaton ja kaiken sisäänsä sulkeva—ajaton, tilaton ja kvalifioimaton. Ja me todistamme, että Infiniittinen MINÄ OLEN on myös Nebadonin Mikaelin Isä ja ihmisen pelastuksen Jumala.

102:3.11

Tiede vihjaa Jumaluuteen tosiasiana, filosofia esittää idean Absoluutista, uskonto luo kuvan Jumalasta rakastavana hengellisenä persoonallisuutena. Ilmoitus vahvistaa Jumaluuden tosiasian, Absoluutin idean ja Jumalan hengellisen persoonallisuuden ykseyden ja esittää lisäksi tämän käsitteen meidän Isänämme—olemassaolon universaalisena tosiasiana, mielen ikuisena ideana ja elämän infiniittisenä henkenä.

102:3.12

Tiedon tavoittelu on tiedettä, viisauden etsintä on filosofiaa, Jumalan rakastaminen on uskontoa, totuuden isoaminen on revelaatio. Mutta ihmisen sisimmässä oleva Ajatuksensuuntaaja vasta liittää todellisuudentunnun ihmisen hengelliseen ymmärrykseen kosmoksesta.

102:3.13

Tieteessä idea edeltää sen todentumisen julkituloa, uskonnossa todentumisen kokemus edeltää idean ilmenemää. On valtava ero toisaalta evolutionaarisen uskomistahdon ja toisaalta valistuneen järkeilyn tuloksen, uskonnollisen ymmärryksen ja ilmoituksen—tahdon, joka uskoo—välillä.

102:3.14

Evoluution piirissä uskonto johtaa usein siihen, että ihminen luo omat käsityksensä Jumalasta; ilmoitus tuo esille sen ilmiön, että Jumala kehittää ihmistä itseään, kun sen sijaan Kristus Mikaelin maan päällä viettämässä elämässä me näemme sen ilmiön, että Jumala ilmoittaa itseään ihmiselle. Evoluutio tekee Jumalasta helposti ihmisen kaltaisen, ilmoitus taas pyrkii tekemään ihmisestä Jumalan kaltaisen.

102:3.15

Tiede on tyytyväinen, vasta kun se on löytänyt ensimmäiset syyt; uskonto, vasta kun se on löytänyt korkeimman persoonallisuuden, ja filosofia tyytyy ykseyteen. Ilmoitus vahvistaa, että nämä kolme ovat yksi ja että kaikki ovat hyviä. Ikuinen reaalinen on universumin hyvyys, ei suinkaan ajalliset harhakuvat avaruuden pahuudesta. Kaikkien persoonallisuuksien hengellisen kokemuksen mukaan on aina totta, että todellinen on sitä, mikä on hyvää, ja hyvä on sitä, mikä on todellista.

4. Kokemuksen tosiasia

102:4.1

Koska mielessänne on läsnä Ajatuksensuuntaaja, Jumalan mielen tunteminen ei ole teille sen suurempi mysteeri kuin on olla varma siitä, että tietää tuntevansa minkä tahansa muun mielen—ihmismielen tai ihmisen yläpuolelle kuuluvan mielen. Uskonnolle ja sosiaaliselle tietoisuudelle on yhteistä niiden perustuminen tietoisuuteen siitä, että on muitakin mieliä. Menetelmä, jonka avulla voit hyväksyä toisen henkilön idean omaksesi, on sama, jonka avulla voit ”antaa mielen, joka oli Kristuksessa, olla myös sinussa.”

102:4.2

Mitä on ihmisen kokemus? Se on yksinkertaisesti kaikenlaista vuorovaikutusta aktiivisen ja vastauksia etsivän minuuden ja minkä tahansa muun aktiivisen ja ulkopuolisen olevaisen välillä. Kokemuksen massa määräytyy käsityksen syvyydestä ynnä minuuden ulkopuolella olevan todellisuuden tuntemisen kokonaismäärästä. Kokemuksen liike on yhtä kuin odotettavissa olevan kuvittelun voimallisuus ynnä se, miten teräviä ovat aistinvaraiset havainnot sen olevaisen ulkonaisista ominaisuuksista, johonka ollaan kosketuksissa. Kokemuksen tosiasia löytyy minätajuisuudesta sekä siitä, että esiintyy muita olemassa olevia, muita mieliä ja muita henkiä.

102:4.3

Ihminen tiedostaa varsin varhaisessa vaiheessa, ettei hän ole maailmassa eikä universumissa yksin. Kehittyy luonnollinen ja spontaani taju siitä, että minuuden ympäristössä on muitakin mieliä. Usko muuntaa tämän luonnollisen kokemuksen uskonnoksi, toisin sanoen Jumala tiedostetaan muu-mieleyden realiteetiksi—sen lähteeksi, olemukseksi ja määränpääksi. Mutta tällainen tieto Jumalasta on alati ja aina henkilökohtaisen kokemuksen realiteetti. Ellei Jumala olisi persoonallisuus, hänestä ei voisi tulla ihmispersoonallisuuden todellisen uskonnollisen kokemuksen elävää osaa.

102:4.4

Ihmisen uskonnollisessa kokemuksessa mukana oleva erheen elementti on suoraan verrannollinen siihen materialismin määrään, joka saastuttaa hengellistä käsitystä Universaalisesta Isästä. Ihmisen universumissa esihenkenä suorittama eteneminen muodostuu siitä kokemuksesta, että hän vapautuu näistä Jumalan olemusta sekä puhtaan ja todellisen hengen reaalisuutta koskevista virheellisistä käsityksistä. Jumaluus on enemmän kuin henkeä, mutta hengellinen lähestymistie on taivaaseen nousevalle ihmiselle ainoa mahdollinen.

102:4.5

Rukoileminen on kiistämättä uskonnollisen kokemuksen osa, mutta nykyajan uskonnot ovat korostaneet sitä väärin niin, että sitä tärkeämpi palvonnallinen yhteydenpito on lyöty pahasti laimin. Palvonta syventää ja laajentaa mielen reflektiivisiä kykyjä. Rukoilu saattaa rikastuttaa elämää, mutta palvonta valaisee määränpään.

102:4.6

Ilmoitususkonto on ihmisen olemassaolon yhdentävä elementti. Ilmoitus yhdentää historian, koordinoi geologian, astronomian, fysiikan, kemian, biologian, sosiologian ja psykologian. Hengellinen kokemus on ihmisen kosmoksen todellinen sielu.

5. Tavoitteellisen potentiaalin ylivalta

102:5.1

Vaikkei sen todistaminen, että uskominen on tosiasia, olekaan samaa kuin uskotun asian todeksi osoittaminen, yksinkertaisen eliömuodon edistyminen evoluution kautta persoonallisuuden asemaan osoittaa kuitenkin tosiasiaksi sen, että persoonallisuuden potentiaali on alun alkaen olemassa. Ja ajallisissa universumeissa potentiaali on aktuaaliseen verrattuna aina tätä korkeammalla. Kehittyvässä kosmoksessa potentiaalinen on sitä, mikä tulee olemaan, ja tuleva merkitsee Jumaluuden tavoitteellisten käskytysten paljastumista.

102:5.2

Tämä sama tavoitteita asettava ylivalta näkyy mielessä tapahtuvan ideainmuodostuksen kehityksessä, kun alkukantainen eläimellinen pelko muuntuu alati syveneväksi kunnioitukseksi Jumalaa kohtaan ja yhä laajemmaksi maailmankaikkeuden kunnioittamiseksi. Alkukantaisella ihmisellä oli enemmän uskonnollista pelkoa kuin uskoa, ja henkipotentiaalien ylivalta mieliaktuaaleihin nähden osoittautuu todeksi, kun tämä pelkurin pelko muuttuu eläväksi uskoksi hengellisiin realiteetteihin.

102:5.3

Voitte psykologisoida kehitysuskontoa, mutta ette hengellistä alkuperää olevaa henkilökohtaisen kokemuksen uskontoa. Ihmisperäinen moraalisuus saattaa tuntea arvoja, mutta vain uskonto voi säilyttää, ylevöittää ja hengellistää tällaiset arvot. Mutta uskonto on sanotunlaisista vaikutuksista huolimatta jotakin enemmän kuin emootionaalistettua moraalisuutta. Uskonto on moraalisuudelle samaa kuin rakkaus on velvollisuudelle, samaa kuin Jumalan pojan asema on orjuudelle, samaa kuin olemus on substanssille. Moraalisuus tuo esille kaikkivaltiaan Valvojan, palveltavan Jumaluuden; uskonto tuo julki kaikkia rakastavan Isän, palvottavan ja rakastettavan Jumalan. Ja kerran vielä sanottuna tämä johtuu siitä, että uskonnon hengellinen potentiaalisuus on kehitysperäisen moraalisuuden velvollisuus-aktuaalisuuteen nähden hallitsevassa asemassa.

6. Uskonnollisen uskon varmuus

102:6.1

Filosofian avulla tapahtuva uskonnollisen pelon eliminointi ja tieteen vakaa edistyminen lisäävät väärien jumalten kuolleisuutta suuresti. Ja vaikka tämä ihmistekoisten jumaluuksien rivien harveneminen saattaa hetkellisesti sumentaa hengellisen näköalan, se lopulta kuitenkin hävittää tietämättömyyden ja taikauskon, jotka varsin pitkään kätkivät elävän, ikuisen rakkauden Jumalan näkyviltä. Luodun ja Luojan välinen suhde on elävä kokemus, dynaaminen uskonnollinen usko, joka ei ole täsmällisesti määriteltävissä. Jos osa elämästä otetaan erilleen ja nimitetään uskonnoksi, se on samaa kuin elämän pirstominen ja uskonnon vääristäminen. Ja juuri tästä syystä palvonnan Jumala vaatiikin täyttä uskollisuutta tai sitten ei mitään.

102:6.2

Alkukantaisten ihmisten jumalat eivät saattaneet olla kuin heidän itsensä varjoja; elävä Jumala on se jumalallinen valo, jonka katkot ovat koko avaruuden luomistulosvarjoja.

102:6.3

Filosofisia tuloksia saavuttanut uskonnonharjoittaja luottaa henkilökohtaisen pelastuksen persoonalliseen Jumalaan, joka on jotakin enemmän kuin realiteetti, arvo, saavutustaso, ylevä prosessi, transmutaatio, ajallisen avaruuden perimmäisyys, ihanteellistus, energiapersonoituma, gravitaatioentiteetti, ihmisperäinen projektio, minuuden ihanteellistuma, luonnon ylevöitymä, taipumus hyvyyteen, evoluution eteenpäin kannustava yllyke tai ylevistä ylevin hypoteesi. Uskonnonharjoittaja uskoo rakkauden Jumalaan. Rakkaus on uskonnon olemus ja nykyistä korkeamman sivilisaation alkulähde.

102:6.4

Usko muuntaa filosofiaan kuuluvan ja todennäköiseksi oletetun Jumalan omakohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen kuuluvaksi, varmuudella tiedetyksi pelastavaksi Jumalaksi. Skeptisyys saattaa asettaa teologian teoriat kyseenalaisiksi, mutta luottamus omakohtaisen kokemuksen luotettavuuteen vahvistaa sen vakaumuksen totuudellisuuden, joka on kasvanut uskoksi.

102:6.5

Viisaan päättelyn kautta saatetaan päätyä Jumalaa koskeviin vakaumuksiin, mutta yksilöstä tulee Jumalaa tunteva vain uskon välityksellä, omakohtaisen kokemuksen kautta. Paljossa sellaisessa, mikä koskee elämää, on otettava huomioon todennäköisyys, mutta oltaessa yhteydessä kosmiseen todellisuuteen on mahdollista tuntea varmuutta, kun tällaisia merkityksiä ja arvoja lähestytään elävän uskon tietä. Jumalaa tunteva sielu rohkenee sanoa ”minä tiedän”, silloinkin kun sellainen epäuskoinen asettaa tämän Jumalasta tietämisen kyseenalaiseksi, joka kiistää tällaisen varmuuden siksi, ettei älyperäinen logiikka sitä täysin tue. Jokaiselle tällaiselle epäilijälle uskova vastaa vain: ”Miten sinä muka tiedät, etten minä tiedä?”

102:6.6

Vaikka järki voikin aina asettaa uskon kyseenalaiseksi, usko voi aina täydentää sekä järkeä että logiikkaa. Järki luo sen todennäköisyyden, jonka usko voi muuntaa moraaliseksi varmuudeksi, jopa hengelliseksi kokemukseksi. Jumala on ensimmäinen totuus ja viimeinen tosiasia, siksi kaikki totuus saa alkunsa hänestä, samalla kun kaikki tosiasiat ovat olemassa hänen ansiostaan. Jumala on absoluuttinen totuus. Totuutena Jumala on tiedettävissä, mutta jotta Jumalaa voisi ymmärtää, selittää, on tutkittava universumien universumin tosiasiaa. Jumalan totuuden kokemisen ja Jumalan tosiasiasta vallitsevan tietämättömyyden välillä ammottavan kuilun voi luoda umpeen vain elävä usko. Järki yksinään ei kykene saamaan aikaan harmoniaa infiniittisen totuuden ja universaalisen tosiasian välille.

102:6.7

Vakaumus ei ehkä kykene vastustamaan epäilystä eikä pitämään puoliaan pelkoa vastaan, mutta usko saa aina voiton epäilystä, sillä usko on sekä positiivista että elävää. Positiivinen on aina paremmassa asemassa kuin negatiivinen, totuus paremmassa asemassa kuin erhe, kokemus paremmassa asemassa kuin teoria, hengelliset realiteetit paremmassa asemassa kuin ajallisuuden ja avaruuden irralliset tosiasiat. Vakuuttava todiste tästä hengellisestä varmuudesta koostuu niistä sosiaalisista hengen hedelmistä, joita tällaiset uskovat, uskovaiset, tämän aidon hengellisen kokemuksen seurauksena tuottavat. Jeesus sanoi: ”Jos rakastatte lähimmäisiänne niin kuin minä olen teitä rakastanut, silloin kaikki ihmiset tietävät, että olette minun opetuslapsiani.”

102:6.8

Tieteelle Jumala on yksi mahdollisuus, psykologialle hän on toivottavuus, filosofialle eräs todennäköisyys, uskonnolle varmuus, muuan uskonnolliseen kokemukseen kuuluva aktualiteetti. Järki vaatii, että sellaisen filosofian, joka ei kykene löytämään todennäköisyyden Jumalaa, tulisi suhtautua sangen kunnioittavasti siihen uskonnolliseen uskoon, joka kykenee löytämään ja joka löytää varmuuden Jumalan. Tieteen ei liioin tulisi suhtautua väheksyvästi uskonnolliseen kokemukseen sillä perusteella, että tämä on herkkäuskoisuutta, ei ainakaan niin kauan, kun se pitää kiinni olettamuksestaan, jonka mukaan ihmisen älylliset ja filosofiset kyvyt ilmaantuivat aina vain vähäisempää älyllisyyttä edustavista eliöistä, mitä pitemmälle menneisyyteen niiden kohdalla mennään, kunnes lopulta näiden kykyjen alkuperäksi paljastuu sellainen alkeellinen elollisuus, josta kaikki ajattelu ja tunteminen täysin puuttui.

102:6.9

Evoluution tosiasioita ei pidä asettaa sitä totuutta vastaan, että Jumalaa tuntevan kuolevaisen uskonnollista elämäntapaa edustavan hengellisen kokemuksen varmuus on todellista. Älykkäiden ihmisten tulisi lakata järkeilemästä niin kuin lapset järkeilevät ja sen sijaan pyrkiä käyttämään aikuisuuteen kuuluvaa johdonmukaista logiikkaa, joka faktaa edustavan havainnon rinnalla sietää totuuden käsitteen. Tieteellinen materialismi on vararikossa pitäessään jokaisen eteen tulevan universumi-ilmiön kohdalla itsepintaisesti kiinni siitä, että se aina vain uudistaa nykyiset vastaväitteensä ja selittää sen, mikä on eittämättä korkeampaa, johtuvan siitä, mikä on eittämättä alempaa. Johdonmukaisuuskin jo vaatii tavoitteellisen Luojan toimien tunnustamista.

102:6.10

Orgaaninen evoluutio on fakta; tavoitteellinen eli edistyvä evoluutio on totuus, joka tekee evoluution yhä korkeammalle nouseviin saavutuksiin kuuluvista, muutoin keskenään ristiriitaisista ilmiöistä johdonmukaisia. Mitä korkeammalle tiedemies edistyy valitsemallaan tieteenalalla, sitä laajemmin hän hylkää materialistista faktaa edustavat teoriat ja omaksuu kosmisen totuuden Korkeimman Mielen valta-asemasta. Materialismi halventaa ihmiselämää. Jeesuksen evankeliumi korottaa valtavasti ja ylevöittää verrattomasti jokaista kuolevaista. Kuolevaisten olemassaolo tulee hahmottaa koostuvaksi jännittävästä ja lumoavasta kokemuksesta, jossa toteutuu ihmisen ylöskurottautumisen ja jumalallisen ja pelastavan alaskurottautumisen kohtaamisen todellisuus.

7. Jumalallisen epäilyksettömyys

102:7.1

Itsestään olemassa olevana Universaalinen Isä on myös itsensä selittävä; hän aktuaalisesti elää jokaisessa järjellisessä kuolevaisessa. Mutta et voi olla varma Jumalasta, ellet tunne häntä. Se, että kokee itsensä pojaksi, on ainoa kokemus, joka tekee isyydestä epäilyksettömän. Maailmankaikkeus muuttuu kaikkialla. Muuttuva universumi on riippuvuussuhteessa oleva universumi. Sellainen luomus ei voi olla sen paremmin lopullinen kuin absoluuttinenkaan. Finiittinen universumi on täysin riippuvainen Perimmäisestä ja Absoluutista. Universumi ja Jumala eivät ole yksi ja sama, vaan toinen on syy ja toinen on seuraus. Syy on absoluuttinen, infiniittinen, ikuinen ja muuttumaton. Seuraus on ajallis-avaruudellinen ja transsendenttinen, mutta alati muuttuva, aina kasvava.

102:7.2

Jumala on maailmankaikkeudessa yksi ja ainoa itse aiheutettu tosiasia. Hän on koko olevaisista ja olennoista koostuvan luomistuloksen järjestyksen, suunnitelman ja tarkoituksen salaisuus. Muuttuvaa universumia säätelevät ja vakauttavat kaikkialla ehdottoman muuttumattomat lait, muuttumattoman Jumalan tavat. Jumalan tosiasia, jumalallinen laki, on muuttumaton; Jumalan totuus, hänen suhteensa maailmankaikkeuteen, on suhteellinen revelaatio, joka on aina mukautettavissa lakkaamatta kehittyvään universumiin.

102:7.3

Ne, jotka tahtoisivat keksiä uskonnon, josta puuttuu Jumala, ovat kuin ne, jotka tahtoisivat kerätä hedelmiä ilman, että heillä on hedelmäpuita, saada lapsia ilman vanhempia. Seurauksia ei voi saada ilman syitä; vain MINÄ OLEN on vailla alkusyytä. Uskonnollisen kokemuksen tosiasia sisältää jo itsessään ajatuksen Jumalasta, ja tällaisen omakohtaisen kokemuksen Jumalan täytyy olla persoonallinen Jumaluus. Et voi rukoilla kemiallista kaavaa, kääntyä nöyrästi matemaattisen yhtälön puoleen, palvoa hypoteesia, uskoutua postulaatille, vaihtaa ajatuksia prosessin kanssa, palvella abstraktiota etkä pitää yllä rakastavaa kumppanuutta lain kanssa.

102:7.4

On totta, että monia ulkonaisesti uskonnollisia ominaisuuksia voi versoa ei-uskonnollisista juurista. Ihminen voi—älyllisellä tasolla—kieltää Jumalan ja olla silti moraalisessa mielessä hyvä, lojaali, kuuliainen, rehellinen, jopa ihanteellinen. Ihminen saattaa ympätä monia puhtaasti humanistisia oksia hengelliseen perusolemukseensa ja siten näennäisesti osoittaa oikeiksi väitteensä, joita hän on esittänyt jumalattoman uskonnon puolesta, mutta tällaisesta kokemuksesta puuttuvat eloonjäämisarvot: Jumalan tunteminen ja nousu kohti Jumalaa. Tällainen kuolevaisen kokemus tuottaa vain sosiaalisia hedelmiä, ei hengellisiä. Ympätty oksa määrää hedelmien laadun, olkoonkin että elävä ravintoliuos nousee juurista, jotka ovat alkuperäinen jumalallinen anti: mieli ja henki.

102:7.5

Uskonnon älyllinen tunnusmerkki on varmuus, filosofinen ominaispiirre on johdonmukaisuus, sosiaaliset hedelmät ovat rakkaus ja palveleminen.

102:7.6

Jumalaa tunteva yksilö ei ole sellainen, joka on sokea niitä vaikeuksia kohtaan tai välinpitämätön niiden esteiden suhteen, jotka ovat Jumalan löytämisen tiellä taikauskon, perinteen ja nykyajan materialististen mieltymysten muodostamassa sokkelossa. Hän on kohdannut kaikki nämä esteet ja voittanut ne, elävän uskon avulla noussut niiden yläpuolelle ja niistä huolimatta saavuttanut hengellisen kokemuksen ylängöt. Mutta on totta, että monet, jotka ovat sisimmässään varmoja Jumalasta, pelkäävät puolustaa tällaisia varmuudentunteita niiden ihmisten paljouden ja nokkeluuden takia, jotka kokoavat vastaväitteitä Jumalaan uskomista vastaan ja suurentelevat siihen liittyviä vaikeuksia. Mitään kovin syvää älyllisyyttä ei vaadita puutteiden esiinkaivamiseen, kysymysten tekemiseen tai vastaväitteiden esittämiseen. Mutta näihin kysymyksiin vastaaminen ja näiden vaikeuksien ratkaiseminen edellyttää kyllä erinomaista älykkyyttä. Uskon luoma varmuus on suurenmoisin keino selviytyä kaikista tällaisista pinnallisista kiistoista.

102:7.7

Jos tiede, filosofia tai sosiologia tohtii todellisen uskonnon profeettojen kanssa kiistellessään käydä dogmaattiseksi, silloin tulisi Jumalaa tuntevien ihmisten vastata tällaiseen epäoikeutettuun dogmaattisuuteen sillä kaukonäköisemmällä dogmatismilla, joka edustaa omakohtaisen hengellisen kokemuksen luomaa varmuutta: ”Tiedän, mitä olen kokenut, sillä minä olen hänen poikansa, joka on MINÄ OLEN.” Mikäli dogmin on määrä kiistää uskovaisen omakohtainen kokemus, silloin tämä uskosta syntynyt koettavissa olevan Isän poika voi vastata äskeisellä, kiistämättömissä olevalla dogmilla eli toteamuksella aktuaalisesta Universaalisen Isän pojan asemastaan.

102:7.8

Vain kvalifioimaton realiteetti, absoluutti, voisi ottaa vapauden olla johdonmukaisesti dogmaattinen. Niiden, jotka ovat olevinaan dogmaattisia, on johdonmukaisia ollakseen ennemmin tai myöhemmin ajauduttava energian Absoluutin, totuuden Universaalin ja rakkauden Infiniitin käsivarsille.

102:7.9

Jos ei-uskonnolliset tavat lähestyä kosmista todellisuutta julkeavat asettaa uskon varmuuden kyseenalaiseksi sillä perusteella, ettei sellaista tilaa ole todeksi osoitettu, hengen kokija voi silloin samalla tavoin turvautua tieteen tosiasioiden ja filosofian uskomusten dogmaattiseen kiistämiseen sillä perusteella, että ne ovat yhtälailla todistamattomia, ne ovat yhtälailla vain tiedemiehen tai filosofin tietoisuuden kokemuksia.

102:7.10

Kaikkiin universumikokemuksiin verrattuna meillä on oikeus olla kaikkein varmimpia Jumalasta, onhan hän kaikista läsnäolevista väistämättömin, kaikista tosiasioista todellisin, kaikista totuuksista elävin, kaikista ystävistä rakastavin ja kaikista arvoista jumalallisin.

8. Uskonnon todisteet

102:8.1

Arvokkaimpana todisteena uskonnon todellisuudesta ja tehokkuudesta on inhimillisen kokemuksen tosiasia; nimittäin se, että ihminen, joka luonnostaan on pelokas ja epäluuloinen, ihminen, joka syntymälahjanaan on saanut vahvan itsesäilytysvaiston ja kaipauksen kuolemanjälkeiseen eloonjäämiseen, on halukas uskomaan nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan koskevat syvimmät intressinsä kokonaan sen voiman ja persoonan huomaan ja ohjaukseen, jota hänen uskonsa nimittää Jumalaksi. Tämä on koko uskonnon keskeisin totuus. Kun sitten kysytään, mitä tämä voima tai persoona edellyttää ihmiseltä vastapalvelukseksi tästä huolenpidosta ja lopullisesta pelastuksesta, niin ei ole kahtakaan uskontoa, jotka antaisivat siihen saman vastauksen; itse asiassa ne ovat tässä suhteessa kaikki enemmän tai vähemmän eri mieltä.

102:8.2

Kun on puhe minkä hyvänsä uskonnon asemasta kehityksen asteikolla, sitä voi arvostella parhaiten sen tekemien moraalisten arvioiden ja sen esittämien eettisten normien mukaan. Mitä korkeammantyyppisestä uskonnosta on kysymys, sitä enemmän se rohkaisee alituiseen kohenevaa sosiaalista moraalisuutta ja eettistä kulttuuria, ja nämä puolestaan rohkaisevat sitä. Emme voi arvioida uskontoa sen seurassa kulkevan sivilisaation tilan mukaan, vaan meidän on viisainta arvioida sivilisaation todellista luonnetta siihen liittyvän uskonnon puhtauden ja ylevyyden mukaan. Monet tämän maailman huomattavimmat uskonnonopettajat ovat olleet käytännöllisesti katsoen oppimattomia. Maailmallinen viisaus ei ole välttämätöntä ikuisiin realiteetteihin uskovan pelastavan uskon harjoittamiselle.

102:8.3

Eri aikakausien uskontojen välinen erilaisuus riippuu kokonaan siitä, miten eri tavalla ihminen ymmärtää todellisuuden, ja siitä, miten ihmiset eroavat moraalisten arvojen, eettisten suhteiden ja henkirealiteettien tunnistamisessa.

102:8.4

Etiikka on ulkoinen sosiaalinen tai rodullinen kuvastin. Se heijastaa mitään vääristelemättä sitä muutoin huomaamatta jäävää edistymistä, joka koostuu ihmisen sisäisistä hengellisistä ja uskonnollisista kehityskuluista. Ihminen on ollut aina sitä mieltä Jumalasta, että Jumala on parasta, mitä ihminen on tiennyt; hän on pitänyt Jumalaa syvimpinä käsityksinään ja korkeimpina ihanteinaan. Historiallinenkin uskonto on aina luonut jumalakäsityksensä korkeimmiksi tunnustamistaan arvoista. Jokainen älykäs luotu antaa Jumalan nimen parhaalle ja ylevimmälle, mitä hän tietää.

102:8.5

Kun uskonto madalletaan järkeilyn ja älyllisen toiminnan julkituonnissa käytetyiksi termeiksi, se on aina rohkaistunut arvostelemaan sivilisaatiota ja evolutionaarista etenemistä sen mukaan, miltä nämä näyttävät uskonnon omien, eettistä kulttuuria ja moraalista edistystä mittaavien normien mukaan arvioituina.

102:8.6

Vaikka omakohtainen uskonto edeltääkin ihmisen moraalin kehittymistä, on samalla valitettavasti todettava, että institutionaalinen uskonto on poikkeuksetta laahannut ihmisrotujen hitaasti muuttuvien tapasääntöjen perässä. Järjestäytynyt uskonto on osoittautunut vanhoillisen vitkastelevaksi. Profeetat ovat tavallisesta johtaneet kansaa uskonnollisessa kehityksessä, teologit ovat tavallisesti sitä pidätelleet. Uskonto, joka on sisäinen eli henkilökohtainen kokemus, ei voi koskaan kehittyä kovin kauas rotujen älyllisen kehityksen edelle.

102:8.7

Mutta uskontoa ei koskaan kohoteta niin kutsuttuun yliluonnolliseen vetoamalla. Ihmeiden tavoittelu merkitsee paluuta primitiivisiin magiauskontoihin. Oikealla uskonnolla ei ole mitään tekemistä niin kutsuttujen ihmeiden kanssa, eikä ilmoitususkonto koskaan viittaa ihmeisiin arvovaltansa todisteena. Iäti ja aina uskonto on lujasti kiinni omakohtaisessa kokemuksessa. Ja teidän ylevin uskontonne—Jeesuksen elämä—oli juuri tällainen henkilökohtainen kokemus: ihminen, kuolevainen ihminen, joka etsi Jumalaa ja täyteen määrään saakka löysi hänet, yhden ainoan lihallisessa hahmossa eletyn elämän aikana, samalla kun tämän saman inhimillisen kokemuksen kuluessa ilmaantui Jumala, joka etsi ihmistä ja löysi hänet infiniittistä ylivaltiutta olevan täydellisen sielun täydeksi tyydytykseksi. Ja kysymys on uskonnosta, vieläpä korkeimmasta uskonnosta, mikä on tähän mennessä Nebadonin universumissa julki tuotu—Jeesus Nasaretilaisen maisesta elämästä.

102:8.8

[Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]


◄ Luku 101
Ylös
Luku 103 ►
Urantia-kirja

Suomenkielinen käännös © Urantia-säätiön. Kaikki oikeudet pidätetään.